Mitä aivotutkimus kertoo liikkumisesta ja oppimisesta?

Ihmiskunnan historiallisen kehityksen pohtiminen ei tietenkään tarkoita, että haluaisimme elää kuten kivikaudella. Se muistuttaa siitä, että liike on ihmiselle biologisesti tavallinen, ei poikkeuksellinen tila. Päässämme ovat kävelemään tottuneen laumaeläimen aivot.

Nykyinen kouluympäristö voi näyttäytyä oletusarvoisesti istumisena sekä liikunta oppiaineena tai erillisenä harrastuksena. Meidän aikuisten on korkea aika oppia ja opettaa, että liike on lääke oppimiseen, aivoterveyteen, mielenterveyteen ja hyvinvointiin.

Liike vaikuttaa aivoihin monin tavoin

Liikkuminen vaikuttaa muun muassa verenkiertoon, aineenvaihduntaan ja hermoston rakenteeseen ja toimintaan. Se liittyy vahvasti aivojen muovautuvuuteen eli kykyyn muuttua kokemusten ja oppimisen seurauksena.

Keho ja aivot muodostavat kokonaisuuden. Tutkimuksissa on havaittu yhteyksiä fyysisen aktiivisuuden, kognitiivisen toiminnan ja mielenterveyden välillä niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin. Liikkuminen voi tukea esimerkiksi toiminnanohjausta, tarkkaavuutta ja mielialaa. Se voi tarjota tauon pitkäkestoiselle keskittymiselle, mutta samalla se voi olla myös osa itse oppimista.

Koulussa on syytä kiinnittää huomiota tapoihin keskeyttää pitkä paikallaanolo. Tutkimustieto viittaa siihen, että lyhyetkin aktiiviset tauot voivat tukea kognitiivista toimintaa. Koulun näkökulmasta tämä on merkittävä havainto: kaikkiin liikuntaan liittyviin hyötyihin ei tarvita pitkää harjoitusta. Myös muutaman minuutin liike voi olla osa hyvin suunniteltua koulupäivää.

Liikunta ei ole vain liikuntatuntien asia

Jos tavoitteena on tukea lasten ja nuorten liikunnallista elämäntapaa, koulun tärkein kysymys ei ehkä olekaan se, kuinka monta liikuntatuntia lukujärjestyksessä on. Yhtä tärkeitä ovat koulupäivän rakenne, kehon käyttäminen oppimistilanteissa ja koulun tarjoamat liikunnallisen elämäntavan rakentamismahdollisuudet myös koulumatkoilla ja vapaa-aikana.

Osa opettajista on kehittänyt liikkumisen ja oppimisen yhdistämistä jo vuosia. Heidän oppitunneillaan noustaan välillä seisomaan, vaihdetaan paikkaa ja tehdään tehtäviä liikkuen. He opettavat useita oppiaineita toiminnallisesti. Osa kouluista on kehittänyt pihaan ympäristöjä, joissa liikkuminen on helppoa ja houkuttelevaa. Entä opetuksen järjestäjä eli kunta? Miten kunta kannustaa oppilaita kävelemään tai pyöräilemään kouluun ja muutenkin vapaa-aikana? Ovatko kevyen liikenteen väylien valaistukset ja hiekotukset kunnossa?

Nämä kysymykset ovat tärkeitä siksi, että lapsen ja nuoren suhde liikkumiseen rakentuu arjessa. Ei riitä, että koulu tarjoaa vain yhden tavan olla liikunnallinen. Kaikki eivät innostu samoista liikuntamuodoista. Yksi löytää liikkumisen ilon joukkuepeleistä, toinen tanssista, kolmas kuntosalilta, pyöräilystä, luonnossa liikkumisesta tai kiipeilystä. Vaikeasti ylipainoisille, eri kulttuureista tuleville, liikuntavammaisille ja pitkäaikaissairaille lapsille ja nuorille tarvitaan omia tapoja liikkua. Erilaisten liikkumisen tapojen kokeilemisen normalisointi on tärkeää: lapsi tai nuori ei ole epäonnistuja, jos harrastus vaihtuu toiseen, vaan onnistuja, kun kokeili vielä yhtä tapaa liikkua.

Liikunnallinen identiteetti syntyy onnistumisista

Kouluikä on ratkaisevaa aikaa liikunnallisen minäkuvan muodostumiselle. Koulun tärkeä tehtävä on tuottaa onnistuneita liikuntakokemuksia mahdollisimman monelle. Jos liikunta yhdistyy jatkuvasti häpeään, vertailuun, oman kehon inhoamiseen tai viimeiseksi valituksi tulemiseen, lapsi voi oppia välttelemään liikuntaa. Jos liikunta tarjoaa kokemuksia osaamisesta, kehittymisestä ja yhdessä tekemisestä, se voi vahvistaa myönteistä suhdetta omaan kehoon. Oman kehon tarkkailu kuuluu nuoruuteen ja nuoret elävät visuaalisen kulttuurin maailmassa.

Murrosiässä liikuntaan liittyvät valinnat kytkeytyvät yhä enemmän identiteettiin, kaverisuhteisiin ja kokemukseen siitä, missä itse on hyvä. Kaikkia nuoria ei motivoida samalla tavalla. Yhdelle tärkeää on yhdessäolo, toiselle kilpailu, kolmannelle oma rauha ja neljännelle mahdollisuus oppia uusi taito. Siksi nuorille pitäisi antaa myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten he liikkuvat.

Koulun tehtävä tavoittaa vähiten liikkuvat

Koulu tavoittaa lähes kaikki lapset ja nuoret. Koulun onnistumista liikuttajana ei pitäisikään mitata sillä, kuinka hyvin aktiiviset ja lahjakkaat liikkujat voivat. Arvioinnin tulisi lähteä siitä löytääkö myös vähän liikkuva, motorisesti epävarma tai liikuntaa välttelevä nuori koulusta turvallisen tavan osallistua.

Tämä on ennaltaehkäisyn näkökulmasta keskeistä. Liikunnallista elämäntapaa on helpompi rakentaa silloin, kun nuori saa jo kouluiässä kokemuksen siitä, että liike voi kuulua hänen elämäänsä. Päämääränä ei tarvitse olla urheilullisuus. Tavoitteena voi olla toimintakykyinen ihminen, joka tietää, miten oma keho toimii, osaa käyttää sitä monipuolisesti ja löytää itselleen mielekkäitä tapoja liikkua. Koulun tehtävänä ei siis ole saada jokaista lasta rakastamaan urheilua, vaan tehdä liikkumisesta normaali osa lapsen ja nuoren elämää.

Kun liike kuuluu oppimiseen, välitunteihin, koulumatkoihin, yhdessäoloon ja onnistumisen kokemuksiin, se ei ole erillinen hyvinvointiprojekti. Silloin liikkuminen voi muuttua tavaksi, joka kantaa myös koulun jälkeen.

Minna Huotilainen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori ja aivotutkija.