Tieteen ja käytännön äärellä -podcast 11: Urheilijan mieli

Jopa neljäsosa Miten huippu-urheilijan mieli voi? -tutkimusraportin vastaajista kertoi vakavista mielenterveysongelmista. Aktiivisilla urheilijoilla ja entisillä urheilijoilla on yhtä paljon huolia, mutta muuten entiset urheilijat voivat verrokkiryhmäänsä paremmin. Keskustelijoina raportin kirjoittamiseen osallistuneet UTHA Oy:n Satu Kaski sekä Monna Arvinen-Barrow Wisconsin Milwaukee Universitysta. Keskustelua vetää Jan Erola.

Kuuntele podcast:

Tutustu Miten huippu-urheilijan mieli voi? -tutkimusraporttiin tarkemmin täällä.

Kuva: Antero Aaltonen

Tekstivastine 21.12.2020 julkaistusta Tieteen ja käytännön äärellä -podcastin Urheilijan mieli -jaksosta

 

Alkujuonto: Liikuntatieteellisen Seuran podcast. Tieteen ja käytännön äärellä.

Jan Erola: Tervetuloa LTS:n podcastin pariin. Tänään keskustelemme aiheesta ”Miten huippu-urheilijan mieli voi?”. Tämä perustuu nyt juuri julkaistuun tutkimukseen nykyisten ja entisten huippu-urheilijoiden henkisestä hyvinvoinnista Suomessa. Tutkimusraportti on juuri saatu ulos, kun tätä keskustelua käydään. Meillä on nyt linjoilla täällä Satu Kaski UTHA:sta, joka on urheilijoiden, taiteilijoiden ja huippusuorituksen parissa työskentelevien henkisen hyvinvoinnin terveyden asema. Ja sitten meillä on Amerikan maalta, hänelle hirvittävään kellonaikaan, äsken hän oli jo linjoilla noin viiden aikaan aamulla ja nyt on kello jotain kuuden jälkeen siellä Amerikan mantereella aamulla. Ja silti me saamme häneltä eläväisiä kommentteja jo äskeisen keskustelun perusteella, uskallan sanoa näin. Monna Arvinen-Barrow, University of Wisconsin-Milwaukeesta Amerikan maalta. Tervetuloa linjoille. 

Satu Kaski: Kiitos.

Monna Arvinen-Barrow: Kiitos.

Jan Erola: Kertokaa hieman, jos oikein ymmärsin, te olette vertailleet sekä entisiä että nykyisiä urheilijoita ja selvittäneet henkistä tilaa. Mikä mahtaa olla, nyt alkukommenttina, mikä mahtaa olla ylipäätään suomalaisen urheilun henkinen tila?

Satu Kaski: Jos katsotaan keskiarvoina meidän tutkimusaineistoa, jo nyt heti alkuun tämmöinen tutkijan puheenvuoro siihen, että me emme tiedä kuka tähän on vastannut ja kuka on jättänyt vastaamatta. Eli toisin sanoen vastasivatko ne, jotka oirehtivat vähän vai jättivätkö vastaamatta ne, joilla olisi oikeasti pahojakin oireita, että eivät jaksa vastata. Mutta tämän meidän tutkimuksen mukaan meillä on hyvinvoivia urheilijoita. He ovat tyytyväisiä ja heillä on psykologinen toimintakykyisyys hyvä, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö olisi myös pahoinvointia. Toisin sanoen neljännes koki ihan kliinisillä mittareilla mitattuna masennusta, ahdistusta ja sitten oli näitä syömisen ongelmia ja myös traumaperäisiä oireita. 

Jan Erola: Neljännes koki näitä aika vakaviakin oireita?

Satu Kaski: Niin, eli masennusoireet 23 %, ahdistusoireet 24 % ja syömisongelmia tämmöisellä seulalla mitattuna oli 17 %:lla ja traumaoireita niistä, jotka olivat kokeneet trauman, oli ihan 10 %:lla. Ja sitten on toki ihan näitä nukkumisongelmia ja ylikuormitusta oli ihan puolella meidän vastaajista. Ne ovat aika merkittäviä lukuja. Vaikka keskiarvoisesti katsottuna hyvinvointia oli kyllä urheilijoilla. 

Jan Erola: Monna, miten tämä vertautuu esimerkiksi muihin maihin? Ovatko suomalaiset oma saarekkeensa niin kuin monella tapaa kuvittelemme olevamme?

Monna Arvinen-Barrow: No ei me kyllä. Sanotaan, että tuo pahoinvoinnin määrä oli verrattavissa kansainvälisesti tutkimuksiin. Se mikä tässä meidän tutkimuksessa oli eroa ehkä noihin muihin tutkimuksiin, niin meillä myös mitattiin sitä itse hyvinvointia eikä pelkästään pahoinvoinnin puutetta niin sanotusti. Se hyvinvointi löytyi sillä, että tutkittiin hyvinvointia ja samalla sitä pahoinvointia tutkittiin pahoinvointina eikä vain sitä pahoinvoinnin puutetta. Kyllä näin yleisesti ottaen pahoinvoinnin määrä on hyvin verrattavissa. Ja niistä vähästä mitä löytyy sitä itse hyvinvointia, niin sekin on aika verrattavissa, mutta sitä on vähän vähemmän näin kansainvälisesti katsottu yhtenä kokonaisuutena. 

Jan Erola: Miten tämä vertautuu muuhun väestöön Suomessa? Onko tämä neljäsosa oirehtiva, niin onko se koko kuva myös Suomen väestöstä? Vai millä tavalla urheilijat ovat erityisryhmä? Tässä nimenomaan urheilijat ja entiset urheilijat.

Satu Kaski: Meillähän tämä pahoinvointi ei eronnut aktiiviurheilijoilla eikä entisillä urheilijoilla. Siinä ei tullut tilastollisesti merkitsevää eroa. Mutta hyvinvoinnin suhteen tuli. Toisin sanoen aktiiviurheilijat voivat huonommin siis eivät niin hyvin kuin nämä entiset urheilijat. Ja sitten, jos katsotaan suomalaiseen aineistoon, niin enemmän oireita oli tällä meidän tutkimusryhmällä. Toisin sanoen urheilijat voisivat pahemmin kuin keskiverto suomalainen, mutta niin kuin Monna vastasi niin kansainvälisesti, kun urheilijoihin verrataan, niin se on samalla tasolla. Mutta suomalaisia, jos katsomme kantaväestöön.

Jan Erola: Liittyykö tämä sitten esimerkiksi paineisiin, mitä maallikko voisi ajatella, koska on valinnut semmoisen ammatin, jossa on äärimmäiset paineet. Ja se on poikkeuksellisen paljon riippuvainen itsestä, vaikka joukkueurheilija olisikin niin tavallaan aika harva pystyy urheilijana ikään kuin puolikuntoisena roikkumaan mukana ja olla jollain tavalla mukamas auttamassa porukkaa. Kuten jossain muussa työyhteisössä kenties pystyy. Tässä paineet ovat kovat. Liittyykö se siihen ammatinvalintaan teidän mielestänne vai onko tässä jotain muuta rakenteellista ongelmaa, mitä tulisi purkaa?

Satu Kaski: Tämmöinen nyt ensimmäisenä tulee mieleen, että sekä että. Huippu-urheilusta kun puhutaan niin paineita on väistämättä ja ne voivat olla ulkoisia, sisäisiä. Meillähän näitä vaativuustekijät, jotka sitten nämä muodostuivat vähän tämmöisiksi sisäisiksi itseä koskevia sääntöjä tai omaan kehittymiseen, menestykseen liittyviä käsityksiä, jotka olivat aika tiukkaan. Nämä ovat juuri niitä vaateita, joilla on varmasti iso merkitys. Mutta yhtä lailla sitten rakenteellisilla tekijöillä voi olla, että miten paljon siellä on suojaavia tekijöitä siinä yhteisössä, jossa on. Luulen, että näillä on kaikilla merkitystä siinä. 

Jan Erola: Onko tässä esimerkiksi nähtävissä mitään historiallista muutosta. Minulle tulee mieleen jotain vaikkapa Suomen saavuttama EM-pronssi jääkiekkomitali vuodelta 1974, kun Stig Metsä sitten jäi, maalivahti, jäi kiinni dopingista. Voisin kuvitella, että siihen aikaan fanien intohimo ja kostonhimo tällaista urheilijaa kohtaan, joka, jostain syystä hän, sitä ei edelleenkään taideta tietää, että oliko se oikeasti dopingia vai eikö se ollut. Oliko hän syönyt banaaninkuoria, oliko efedriiniä tautalla vai ei. Joka tapauksessa se pelko ja paine mitä hänellä on täytynyt olla, on aika hurja. Minun on aika vaikea kuvitella tässä päivässä, että joku urheilija saisi samanlaista kansanvihaa niskaansa. Onko tässä muutoksia havaittavissa teidän näkemyksenne mukaan? Urheilijan kokemissa paineissa historiallisesti. Pystyykö tämmöistä edes tämmöisen tutkimuksen perusteella sanomaan?

Satu Kaski: No tämän tutkimuksen perusteella me emme katsoneet tätä, miten muu yhteisö tähän suhtautuu, mutta semmoinen, että maailmahan on muuttunut. Nythän on tullut internet, somemaasto, joka tekee ihan toisenlaisen maaston, kun mitä ennen vanhaa on ollut. Se on oma maastonsa, mikä varmasti lisää taas sitä painetta, että mitä sinun tulee olla, miltä sinä näytät ja sittenhän siellä leviää kuva, jossa et näytäkkään ihan niin hyvältä, niin kulovalkean tavalla. Ja urheilijoihin, aktiiviurheilijoihin liittyen niin se jo pelkästään, jos se, että tässä minä kärsin itsekseni tai menipäs tämä työtehtävä pieleen, vaan se on julkista. Ja se voi olla julkinen häväistys. Se tekee siihen sen ison lisän. 

Monna Arvinen-Barrow: Lisäisin tuohon kanssa, että juuri se, paljon en muista siitä 1974 vaippa-ajasta niin, että miten silloin siihen reagoitiin. 

Jan Erola: En minäkään.

Monna Arvinen-Barrow: Mutta jos näin ajattelee, niin onhan vastaavia tapauksia ollut kansainvälisesti eri lajeissa, esimerkiksi Englannin kuuluisat jalkapallosemifinaalit, tässä useampien vuosien aikana ja noin. Mutta luulen, että tämän päivän urheilija, nimenomaan sanotaan, että se teini-ikäinen urheilija ja sitten se nuori aikuisurheilija, niin se on ihan toisenlaisten paineiden keskellä sen sosiaalisen median ja miten kaikki tieto on, ajat ja muut ovat kansainvälisesti näpäyksen päällä siellä netissä. Se, että ne paineet ovat erilaisia niin sitten pitää myös muistaa se tukijoukko, mikä sillä tämän päivän urheilijalla on. Sitä 1974 muistavaa porukkaa, joka ei välttämättä edes tiedä miten tätä ohjata. Se on semmoinen lisäpointti. Sanoisin niin, että vaikka paineet ovat erilaisia, niin eivät ne sieltä mihinkään ole hävinnyt, päinvastoin, voi olla, että ovat jopa kasaantuneet eri tavalla.     

Jan Erola: Tuo on minusta hyvä havainto, että se on jatkuvaa. Se, että aikoinaan Juha Väätäinen juoksentelee jossain savanneilla alastomana, hänestä tehdään dokumentti, joka näytetään ehkä kuukausien kuluttua tai vuoden kuluttua se dokumentti jossain televisiossa. Mutta nykyäänhän on siis se, että on kaikki sponsoridiilit ja muut. Sinun täytyy mennä näyttäytymään hyvän näköisenä, että tässä tuote X, jotta saan taas seuraavan leirin maksettua jollain. Ja sitten sinun täytyy olla niissä kuvissa. Minäkin olen ollut sopimassa semmoisia yhteistyösopimuksia, missä urheilijan tehtävänä oli päivittää sieltä treenileiriltä jotain kuvia, että tässä minä nyt juon tätä energiajuomaa tai mikä sitten olikaan se mitä piti mainostaa. Siellä ollaan koko ajan läsnä. Jos siellä ollaan huonokuntoisen näköinen niissä kuvissa, niin se on sitten taas heti signaali siitä, että kaikki ei olekaan ok. Aikaisemmin oli kuitenkin mahdollisuus vetäytyä pois, näkösuojaan harjoittelemaan, sinne hiekkakuoppaan juoksemaan tai muuta. Nykyään sitä sitten pitää päivittää koko ajan. 

Satu Kaski: Se on sekä hyvässä että pahassa. 

Jan Erola: Mainitsit tukiverkkoja tässä niin mitä eroja on tukiverkoilla? Mitä tässä tutkimuksessa havaittiin? Onko suomalaisessa tukiverkossa aukkoja ja jos on ovatko ne liian isoja ne verkot, että humahtaako niistä läpi?

Satu Kaski: Me kysyimme tätä tukiverkostoa tyytyväisyyskysymyksellä, että onko tyytyväinen valmennussuhteeseen, urheilujohdon tukeen, ihmissuhteisiin ja niin edelleen. Ei niinkään kartoitettu, että mikä on ihan hyvä pointti kartoittaa, että minkälaisia verkostoja, mistä sitä tukea saa. Tätähän on kysytty Niilo Konttisen, KIHUlla tehty tämmöinen raporttitutkimus suomalaisista jääkiekkoilijoista ja heidän tukiverkostostaan, niin siellähän ne läheiset nousevat pinnalle näissä tukiverkostoissa. Sitten jos katsomme kliinistä kokemusta, niin se on tosi oleellinen, että oikeastaan, että mitä media kirjoittaa viime metreillä, niin se on merkityksettömämpi kuin se, mitä sinun lähipiiri sanoo tai tukee sinua. Jos läheltä lähtee matto jalkojen alta, niin se satuttaa enemmän kuin se, mitä julkisuudessa puhutaan. Tämä on minun kliininen kokemus. Siinä mielessä se on tosi iso merkityksellinen tekijä. 

Jan Erola: Tästä varmaan pitäisi puhua enemmän ääneen, koska se tarkoittaa, että tukiverkko ei välttämättä ymmärrä omaa merkitystään tässä. Varmaan tuetaan ja tunnetaan se vastuu, mutta ehkä tuota mainitsemaasi tietoa, että julkisuuden paine saattaa olla vähäisempi, joka ei ehkä ulkopäin katsoen ensimmäisenä tulisi mieleen. 

Satu Kaski: En tiedä tuleeko siihen semmoinen, että en nyt halua olla tuon rinnalla tai mitä kehtaan sanoa. Osaanko sanoa oikeita asioita, kun itse asiassa silloin kun toinen on siellä montun pohjalla, niin silloinhan sitä apua nimenomaan tarvitsee, heikoimmalla hetkellä. Että on joku, joka silti on rinnalla kulkijana, kun silloin kun menee hyvin. Silloin niitä selkään taputtelijoita on helppo löytää.

Jan Erola: Monna oliko sinulla tähän vielä.

Monna Arvinen-Barrow: Lisäisin tähän sellaisen, että me puhutaan tästä tukiverkosta niin usein unohdetaan ja ei välttämättä tajuta, mikä merkitys esimerkiksi sillä lääketieteellisellä tukiverkolla eli sillä fyssarilla tai sillä kuntovalmentajalla ja niillä apu- ja tukivalmentajilla yleisesti. Se on semmoinen asia, että usein urheilijat tukeutuvat heihin hirvittävästi ja ne toimijat eivät välttämättä edes ymmärrä, että kuinka suuri rooli niillä on. Ei pelkästään sen fyysisen harjoittelun tai sen fyysisen treenin tukemisena vaan ihan siinä psykososiaalisena tukijana. Että voi mennä sinne ja sanoa, että tänään ei ole hyvä päivä. Ja millä tavalla sitä treeniä käytetään sitten sen pahan olon parantamiseksi. Se olisi semmoinen, mitä haluaisin aina muistaa, että se ei ole aina pelkästään se päävalmentaja vaan, että se on ne tukijoukkovalmennus. Ja se lääketieteellinen joukko, joka siellä pyörii päivittäin. Niiden rooli on aika iso tässä tukiasemassa myöskin. 

Jan Erola: Jonkin verran on puhuttu, muistan joku isompi konsulttifirmakin olisi perustanut tämmöisiä rahastojakin tukemaan urheilijoiden polkua uran jälkeen, jotta he löytäisivät koulutusta ja työpaikkoja. Mieleen tulee vääjäämättä esimerkiksi hiihtäjälegendoja, jotka ovat sitten tiputtuaan kultatuoleilta, kentien dopingin ja muiden takia, ovat jopa menneet todella syvälle päihteiden ja muiden puoleen. Miten, näkyykö teillä tässä ja mikä teidän muu käsityksenne on siitä, että haetaanko näitä henkisiän ongelmia Suomessakin perinteisesti niin kuin meillä muuten yhteiskunnassa on tapana, sinne viinapullon äärelle. Tai muita päihteitä.

Monna Arvinen-Barrow: Tuo oli semmoinen mitä meidän tutkimuksessa tutkittiin myös tätä alkoholia niin sanotusti tämmöisenä käyttäytymiskeinona toimia tilanteissa, joissa on hankalaa. 

Jan Erola: Anteeksi kun keskeytän. Aika moni kuitenkin kuulee tarinoita, kuinka huippu-urheilijat käyttävät, saattavat käyttää hyvinkin rajusti ainakin olleet käyttäneet rajusti alkoholia, koska heidän kroppansa ottaa sitä vastaan. Tavallaan semmoinen mielikuva maallikoilla on, että huippu-urheilijat saattavat, ainakin jotkut huippu-urheilijat, olla yllättävänkin hurjia päihteiden käyttäjiä. 

Monna Arvinen-Barrow: No tähän voin sanoa, että jos näin meidän tutkimuksen puolelta vastaan, niin me tutkimme sitä, mutta sitä ei ole analysoitu vielä, koska tämä raportti oli niin älyttömän iso. Siitä on tulossa sitten jatkoseurausta, että minkälaisia käyttäytymismalleja, että onko se alkoholin käyttö sitten yksi näistä. Se on meillä seuraava projekti. Mutta jos näin ajattelee sen kliinisen työn kannalta, niin alkoholihan on suomalaisessa kulttuurissa iso tapa käsitellä niitä käsittelemättömiä asioita. Kyllähän se taatusti näin sielläkin on osana. Mutta meidän tulosten perusteella emme voi tässä vaiheessa sanoa, että miten se vaikuttaa siihen. Että Sadulla on varmaan tähän vähän enemmän, kun hän noiden suomalaisten urheilijoiden kanssa enemmän töitä tekee kuin minä. En siihen oikein enempää pysty vastaamaan.

Satu Kaski: Me tosiaankin otetaan, tämä tulee kyllä vielä meilläkin tutkimuksen näkökulmasta. Me tutkimme sen tarkkaan, että mikä merkitys sillä on. Mutta alkoholia käytetään muun muassa turruttamaan, mutta yhtä lailla jotenkin tuomaan uudelleen sitä kiksiä, mitä enää ei voi saada. Eli siinä mielessä meillä on myös muita tämmöisiä addikteja tai tämmöisiä, mitkä ovat ihan merkittäviä, oli se sitten seksiin tai pelaamiseen liittyvää. On nämä ihan varteen otettavia ja myös kliinisenä, tai näin kun itse katsoo kliinisenä asiantuntijana niin nämä ovat myös semmoisia mitkä tulevat tsekkailla. Ja helposti ne sivuutetaan, kun ajatellaan, että eihän nyt tämmöinen ”rauhanajan sotasankari”, eihän hänellä voi olla muuta kuin urheilu.     

Jan Erola: Miten sitten sukupuoli? Tässä mainittiin, että miehen vielä perinteisimmin ovat sitä pullon kanssa terapiaa käyviä tahoja. Niin miten teidän tutkimuksessanne sukupuoli käyttäytyy kesenään? Onko nähtävissä jotain eroa miesten ja naisten välillä henkisen hyvinvoinnin osalta teidän tutkimuksenne valossa?

Satu Kaski: Me emme katsoneet sitä tähän. 

Jan Erola: Teillä on paljon jännää tulossa, on päihteet ja sukupuoli...

Satu Kaski: Kyllä, kyllä. Tässä piti säädellä sitä, että me otimme nyt vain aktiivi/ei-aktiivi, jotka ovat tämmöisiä. Katsottiin, että tämä on nyt tämä prioriteetti ykkönen. Mutta kyllähän nyt tietenkin tällä lailla voidaan katsoa jo meidän tutkimukseen vastanneista, että enemmän naiset ovat vastanneet. Eikö niin Monna, että onko tämä vähän se trendikin kansainvälisestikin, että naiset vastailevat helpommin ja enemmän tämmöisiin. Ja tämä on tärkeä kysymys, että kuka jätti vastaamatta. Onko ne ne, jotka oikeasti voivat huonosti vai ne jotka voivat hyvin? Nyt oli hyvä, että saatiin tämmöinen kokonaiskuva ja näyttää, että meillä on niitä, jotka oirehtivat, nyt puhutaan kliinisillä mittareilla oirehtivat. Että siihen osataan puuttua ja vakavasti suhtautua. 

Jan Erola: Eli maallikolle se tarkoittaa vakavaa asiaa. 

Satu Kaski: Kyllä, juuri näin sitä se tarkoittaa. Että ei vain kysytty, että oletko koskaan kokenut ahdistusta, olen tai en ole. Mikä ei ole kliininen taso. Vaan me käytimme kliinisiä mittareita, joissa todettiin, että on siis ahdistusta. Sitä tarkoita tällä. Ja sitten taas toisaalta on myös hyvinvointia. Se on myös se tärkeä näkökulma. On tärkeä nyt pysähtyä tämän äärelle, että osaamme tehdä oikeita toimenpiteitä, jotta meillä on hyvinvoivia urheilijoita ja niitä, jotka sitten urheilu-uran jättävät. Ovat antaneet Suomen kansalle ja itsellensä paljon, niin sitten myös olisi hyvä maasto siirtyä siitä eteenpäin ilman, että jää kantamaan mitään semmoista, mitä ei halua kantaa uraltaan. Mutta siis meillä ei ole, tämä oli tämä nais-mies näkökulma. Me emme tätä vielä katsoneet. 

Jan Erola: Monna, eikö se olisi ihan kiinnostavaa tietää tämä? Miten sukupuolet erottuvat? Onko vastauksissa sitten, miten miehet vastaavat? Lähtevätkö miehet näihin. Voisin kuvitella itse, että kun itsekkin joskus parisuhdeterapiassa olleena, niin daami oli se taho, joka ensimmäisenä ehdotti sitä, enkä suinkaan minä. Ensimmäisenä minä en ollut ryntäämässä sinne, toki sitten suostuttelun jälkeen sitten lähdin siihen mukaan. Onko tässä nähtävissä innokkuudessa ja vastaamisessa sitten eroa sukupuolten välillä?

Monna Arvinen-Barrow: Sehän on nyt todettu, että naiset ovat enemmän voi sanoa, että naiset tunnistavat ne tunteensa paljon paremmin kuin mies. Ja nyt on ihan yleisesti, hyvin kulttuurista riippumatta se aikamoinen totuus. Mutta toki siihen sisältyy sitten myös kulttuuri sinänsä, että miten kulttuuri kokee, että on oikeata käytöstä tai muuta tehdä naiselle ja miehelle, että se ei ole pelkästään sitä henkilön omaa psyykettä tai dna:ta vaan se löytyy myös sieltä kulttuurin olettamuksista, miten naisen ja miehen tulee käyttäytyä. On ihan ymmärrettävää, että naiset vastasivat enemmän. Ja siihen toiseen kysymykseen, että olisiko se kiva tietää, että kumpi näistä oireilee enemmän tai näin. Mielestäni, eikö se ole tärkeintä, että näin suomalaisena tasa-arvon maassa kasvaneena niin sehän on tärkeätä tietää, että sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus kertoa, että minä en voi hyvin tai minä voin hyvin. Että se on sama toisinpäin. Itse olen elänyt reilu 20 vuotta kulttuureissa, missä naisen asema ei ole yhtä itsestään selvä kuin Suomessa. Mielestäni on tärkeätä huolehtia, että molemmille annetaan se eikä pelkästään naisille ja miehille, vaan niille, joille tämä gender identity (sukupuoli-identiteetti) on jotain muuta siltä väliltä. Niin annetaan heille kaikille se sama mahdollisuus vastata, eikä välttämättä tehdä semmoisia laajamittaisia niin kuin sanotaan, että naiset ovat näin tai miehet ovat näin. Mieluummin lähtisin kyllä siitä, että on ihminen, joka voi hyvin tai huonosti ja sitten sitä lähdetään auttamaan. 

Jan Erola: Jos olen oikein ymmärtänyt, että tässä ei varsinaisesti lajierotteluja tehty, mutta siitä huolimatta oma taustani on koripallossa ja sitten olen, otsikoihinhan on noussut erityisesti daamien puolelta sekä luistelun että voimistelun puolelta semmoisia hyvin autoritäärisiä valmentajia, jotka ovat ihan otsikoihinkin saakka aiheuttaneet pahoinvointia. Ja jääkiekon puolelta yhtä lailla kuullut niitä. On niitä Kurt Lindström, jotka aikoinaan silloin 1990-luvun puolessa välissä nimenomaan antamalla henkistä hyvinvointia maajoukkueelle joukkue pärjäsi. Petteri Nykky on yhtä lailla sitten taas tuolla salibandyn puolella ja myöskin golfin puolella tuonut semmoista vähän kokonaisvaltaisempaa ihmisen hyvinvointia ohjeistavaa valmennusta. Onko tässä tapahtumassa muutosta? Jopa Dettman on muuten muuttunut hyvin autoritäärisestä valmentajasta tämmöiseksi ihmistä ymmärtäväksi. Ja hänkin on menestynyt erinomaisesti. Oletteko näkemässä, että tässä valmennuspuolessa olisi tullut edistysaskelia viimeisten aikojen aikoina, jolloin tämmöinen kokonaisvaltaisempi ihmisvalmentaminen olisi tuottamassa myös parempia tuloksia? Näin ollen motivoimassa laajemminkin joukkoja valmennussektoria ymmärtämään urheilijaa?

Satu Kaski: Kyllä mielestäni on. Jyri Puhakainen 1990-luvun puolivälissä teki tutkimusta ja silloin se oli liian vaikeata ottaa suomalaisessa urheilussa vastaan. Niin vei aikaa, kunnes sitten alkoi tulla sitä näkemystä, että hetkinen mistäs tässä on oikeastaan kyse. Eli semmoista muutosta on todella paljon tapahtunut. Ja sittenhän tässä on myös sitä, että käsitykseni siitä, millainen valmentaja olen. Että voin ajatella, että olen hyvin kokonaisvaltaisesti ihmisen huomioon ottava ja sitten kutenkin, jos sitä seurataan, että minkälaisia esimerkiksi oppimiskäsityksiä on, että suhtautuuko siihen, että sinulla on lahjakkuutta tai ei ole versus, että on tämmöinen kasvun paikka ja kaikkea voit oppia. Niin siinä voikin olla isoja eroja. Ajattelen olevani parempi valmentaja, kuin oikeasti olen. 

Jan Erola: Tämähän koskee myös ajamista. Kaikki ovat keskivertoa parempia ajamaan autoa. 

Satu Kaski: Kongnitiivinen vääristymä. 

Jan Erola: Parempia sängyssä tai kuka missäkin omassa mielestään parempi kuin oikeasti onkaan. Monna, mitenkäs Amerikan mantereella, jossa vielä urheilun ympärillä liikkuu paljon enemmän rahaa. Tämän tutkimuksen ulkopuolelta, miten arvioisit, onko siellä lisääntynyt tämmöinen laajempi ymmärrys siitä, että urheilijan pitää todella voida hyvin, jotta pääsee huipulle. 
    
Monna Arvinen-Barrow: On ja iso osa täällähän on, jos minulta kysytään, että mimmoista tämä huippu-urheilu täällä on, niin sehän on hyvin urheilijakeskeistä tukitiimien avulla toimivaa toimintaa. Iso paino-osa on siinä, että urheilu ei ole pelkästään sitä mitä sinä fyysisesti teet siellä kuntosalilla tai sitten sen lajin parissa, vaan siihen riippuu olennaisesti kehonhuolto ennen ja jälkeen treenien ja kehonhuolto tarkoittaa sekä henkistä että fyysistä kehonhuoltoa. Ihan semmoinen peruslause, mitä esimerkiksi sanon aina, että nukkuminenkin on osa sinun urheilua. Se tapa, millä tavalla sinä päätät syödä tai jättää syömättä tai päätät illalla mennä nukkumaan tai olla somessa, niin sekin on osa urheilua. Sanoisin, että täällä se iso painopiste ei ole enää pelkästään siinä, että kuka treenaa kovempaa vaan se, että kuka pystyy sen balanssin sen levon ja unen ja sen treenin, eli sen ylikuormittumisen tekemään oikein ilman, että siitä tulee vammoja. Koska sehän on, koko hommahan on periaatteessa, urheilija parantaa suorituksiaan sillä, että hän ylikuormittaa itseään ja toivoo, että se ylikuormitus ei mene yli. Ei lähde mopo käsistä vaan, että se loppuu siihen, että ei tule vammaa. Niin täällä se painopiste on nimenomaan lähtenyt siihen, että katsotaan sitä Rest and recovery -osuutta (lepo ja palautuminen) ja miten sitä voidaan optimoida. Eikä pelkästään urheilijoiden keskellä vaan esimerkiksi täällä Military (armeija) on iso asia. Tämmöiset niin sanotusti tacktical athlete eli palomiehet ja poliisit. Ja se, että miten se tukitiimi koostuu näistä kaikista eri osa-alueiden osaajista, jotka sitten yhdessä tekevät työtä niin, että urheilijaa pusketaan eteenpäin, mutta huomioidaan se levon osuus. Sillä lailla sanoisin, että se on se täällä se lähtökohta.

Jan Erola: Termi ”taktinen urheilija” on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Tämä pitäisi saada kyllä myös Suomeen lanseerattua. Satu, anteeksi keskeytin. 

Satu Kaski: Luulen, että Suomessa on tämä paradigman muutos menossa. Mutta se vie aikaa ennen kuin se tulee. Tämmöiset vahvat vanhat eetokset, että mitä tarkoittaa, jotta sinusta tulee huippu. Mitä tarkoittaa määrällisesti, ethän sinä voi noin pienellä harjoittelulla. Tuosta ei tule mitään, vaikka meillä on kuinka paljon yksittäisiä esimerkkejä, että nimenomaan, on ollut vaikka loukkaantunut puoli kautta, että enhän mitenkään ehdi samaan. Ja sitten vetäisee loistavia tuloksia. Se ei riitä vielä muuttamaan tänä eetosta, mutta meillä on menossa kyllä tämmöinen paradigman muutos, veikkaan, myös tämän hyvinvoinnin suhteen. Nyt nämä urheilijat, entiset urheilijat ovat itse olleet aktiiveja ja tuoneet esille sitä, että miten hankalaa se on ollut. Ja tiedän aktiiviurheilijoita, jotka miettivät, uskallanko sanoa, voinko luottaa, että ei minulla ole sen jälkeen stigma otsassa ja minua katsotaan sen jälkeen vain tämän kautta. Että tuossa tuo menee tuo ahdistunut urheilija. Että mitenhän se pärjää tuolla? Tavallaan helposti tulee se leima siihen mistä puhut sen sijaan, että niin kuin Monna sanoi, olen ihminen. Eikä niinkään, sukupuoli voi olla mitä tahansa. Että sitä kautta lähdettäisiin katsomaan. Olemme tehneet paljon töitä sen eteen, mutta siinä, veikkaan, että siinä on isossa kuvassa murros menossa. 

Jan Erola: Satu ja Monna, kertokaa tähän loppuun vielä miten teidän mielestänne meidän pitäisi yhdessä yhteiskuntana ja urheilujärjestöjen ja koko urheiluleirin, -heimon toimia, jotta urheilijoiden ja entisten urheilijoiden henkinen hyvinvointi paranisi Suomessa tästä päivästä eteenpäin. Onko teillä konkreettisia ehdotuksia, että mitä tulisi tehdä? Jos menemme vaikka ministerille juttelemaan seuraavaksi. Mitä ministerille sanotaan? Mistä se lähtee? Ruohonjuuritasolta vai?

Satu Kaski: Itse asiassa tämä oli hyvä kommentti tämä ministeri. Laitoin hänelle muuten ennen tätä viestiä ja hän oli erittäin kiinnostunut. Siinä mielessä tämä askel on otettu ja sen lisäksi ministeri, joka vastaa urheilusta, Saarikko, oli myös todella kiinnostunut. Ja katsoi tämän tärkeäksi asiaksi ja heti laittoi sen heillä eteenpäin asiantuntijoille. Kyllä meidän tutkimuksen mukaan juuri nämä, että nämä urheilijoiden kokemat, ne vaatimustekijät niiden hallinnasta on kyse. Se voi olla, että niitä ei voida poistaa, mutta niitä voitaisiin jollain tavalla hallita tai auttaa käsittelemään ja siihen psykososiaalista tukea. Totta kai psyykkisen valmentautumisen valmentajan osaamisen kehittäminen, jotta niitä voimavaratekijöitä saataisiin lisättyä. Toisin sanoen se, että minä koen olevani hyvä ihminen ja minä olen arvokas ja minä koen, että voin oppia tästä. Että se anti urheilusta olisi suurempi kuin ne vaateet, mitkä sisälle alkavat nousemaan. Sitten tämän psykososiaalisen tuen ja tämmöisen terveydenhuollon, mistä Monnakin puhui, että se saataisiin lähelle tähän urheilijan arkea. Ja voitaisiin, kun tehdään fyysisiä terveyskartoituksia, niin tehtäisiin myös henkisiä terveyskartoituksia. Ja tarjottaisiin niitä matalan kynnyksen henkisen hyvinvoinnin palveluita urheilijoille. Ja sitten nämä uransa lopettaneet, että siihen siirtymään vahvistettaisiin sitä osaamista ja keinoja tukea niitä, jotka siirtyvät, siis henkistä tukea siihen. Sitten nämä akuutit, äkilliset sietokyvyn ylitykset, että niihin osattaisiin puuttua. Se on tietoisuuden lisäämistä, mutta myös osaamisen kehittämistä sekä näiden palveluiden tarjoamisen lisäämistä. Ja sehän on aina rahakysymys myöskin. 

Jan Erola: Monna, onko sinulla konkreettisia ehdotuksia, miten tämä Sadun pitkä lista saataisiin muuttumaan lihaksi? Vai onko lisäyksiä tuohon listaan?

Monna Arvinen-Barrow: Lista oli ihan loistava. Se oli juuri sitä, mitä olisin itsekin täältä kiteyttänyt. Kuuntelin vain, kun tuli niin hienoja suomen kielen sanoja siellä, että en ole kuullutkaan pitkään aikaan. Se oli minulle hyvä juttu. Mutta se mikä mielestäni tässä on se yksi pointti, että sehän lähtee sieltä niin sanotusti sieltä poliittiselta ja päätöstasolta nämä muutokset. Yksi juttuhan on, tämä koko pohjahan on siinä, että vammautunut tai sairas urheilija ei tee tulosta eikä treenaa. Se lähtökohta, että jos sinulla on urheilija, johon on panostettu rahallisesti myös, joka on sairas tai loukkaantunut, niin kaikki rahahan on silloin mennyt hukkaan. Jos lähdemme sieltä korkealta tasolta, niin eiköhän se ole kaikkien intressien mukaista, että urheilija voi hyvin, jotta hän voi treenata ja maksimoida ne mahdollisuutensa siihen hyvään tulokseen. Jos lähdemme siltä pohjalta, että millä tavalla maksimoimme urheilijan mahdollisuudet toimia niin, että hän pystyy tuottamaan tulosta. Silloinhan säännösten muutokset, että tehdään niitä mahdollisia muutoksia siellä ylätasolla. Kun todetaan, että ei sitä rahaa viitsi heittää hukkaan kuitenkaan, kun ei sitä nyt niin ylimääräistä ole. 

Jan Erola: Satu Kaski, Monna Arvinen-Barrow, lämmin kiitos.

Satu Kaski: Kiitoksia!

Monna Arvinen-Barrow: Kiitos!

Jan Erola: Mahtavaa, kiitoksia. Tämä oli erinomainen keskustelu. Minä ainakin sain tästä paljon irti. Lämmin kiitos ajastanne.

Loppujuonto: Liikuntatieteellinen Seura – Liikunnan tiedeviestintää vuodesta 1933. Lisätietoa seurasta ja tuoreinta tietoa liikuntatieteistä osoitteesta lts.fi.