Liikuskelua hyvinvoiteluvaltiossa

Hyvällä alustalla viiden kilometrin keskivauhti tunnissa onnistuu. Täytyy myöntää, että hyvältä tuntuu, kun suurin osa ihmisistä ei askella enää ohi.

Pyöräily sujuu vielä vaivattomammin kuin kävely. Heinäkuussa yllätin itseni ja pääsin pyörän päälle heilauttamalla jalan tangon ja satulan yli. Siihen mennessä olin kallistanut pyörää päästäkseni liikkeelle. Ensimmäisen kerran tein liikkeen asiaa enemmän ajattelematta ja tajusin tapahtuneen vasta polkiessani. Pyörältä nousukin onnistuu vauhdissa.

Pyörälle pääsyn nostattama riemastus oli melkein yhtä suuri kuin luistelemaan oppiminen poikasena. Muistan tuon kymmenvuotiaana kokemani hetken hyvin. Olin saanut serkun vanhat nahkahokkarit, joilla opettelin mitenkuten luistelemaan.

Olen kymmenisen kertaa käynyt poimimassa mustikoita. Enimmillään sain noukittua kymmenen litraa. Ei metsässä liikkuminen kovin ketterää ole, mutta epätasainen alusta kehittää kummasti koordinaatiota, jota puolijäykkä nilkka väistämättä muuttaa. Esteetöntä marjametsää ei oikein ole. Korkeintaan helppokulkuisia alueita löytyy, joten jatkan harjoituksia puolukoiden parissa.

Yhtä lailla hyvää tekevät maalivahtitreenit, joiden pariin olen palannut. Liikkuvuus on kohentunut aika lailla keväästä, jolloin sivuaskelia oli vaikeaa ottaa. Erityisen riemukkaalta tuntui, kun huomasin heittäytyneeni ja torjuneeni poikani aika kovan laukauksen. Olin kentälle mennessä ajatellut, että niinköhän maihinmenoa voisi kokeilla. Itse tilanteessa en ajatellut, torjunta lähti ihan kuin itsestään. Ja niinhän sen pitääkin, jos aikoo mitään torjua.

Liikuntapaikkarakentamisen perinteiset menettelytavat tulivat esiin Garden Helsingin noustua otsikoihin kesällä. Kun hanke ei tunnu muuten heräävän henkiin, niin valtio halutaan mukaan. Ihan tulivat ajatukset hyvinvoiteluvaltiosta mieleen.

Oleellisin asia hautautui kohinaan: tarvitaanko pääkaupunkiseudulla sittenkään uutta tapahtuma-areenaa? Liki rikkumaton yksimielisyys areenan tarpeellisuudesta leijui eduskunnassakin, kun se käsitteli pääministeri Petteri Orpon tiedonantoa hallin ehdollisen valtiontuen käsittelyvaiheista hallituksessa ja eri ministeriöissä.

Garden Helsingin kaavailuissa puhuttaessa on jäänyt sivuosaan myös se, että uuden hallin suurin yleisömassa taitaisi sittenkin koostua HIFK:n kotiotteluiden katsojista. Iso halli olisi hyvin todennäköisesti puolityhjä suuressa osassa runkosarjan loputtomia lupsutteluja. Tampereen Nokia-areenaa on ollut vaikea saada täyteen jopa pudotuspelivaiheessa.

Alkukesästä ilmestyi Kilpa- ja huippu-urheilun sanasto. Helppoa sanastotyö ei ole, niin vilkkaasti sanat ja käsitteet juoksevat määritelmiä karkuun. Sanaston laatijat myöntävät osan sanoista puhuttaneen paljon. Yksi niistä on talentti. En ihmettele yhtään. Vähän ontuvalta kuulostaa selitys siitä, että vastaavaa vakiintunutta suomenkielistä termiä ei ole käytössä.

Sanaston talentti ei viittaa synnynnäiseen lahjakkuuteen, vaan kilpaurheilijaan, joka ominaisuuksiensa puolesta kykenee kehittymään huippu-urheilijaksi. Vaan taitavat sen talentinkin juuret juontua ainakin maallikon ymmärryksessä syntymälähjakkuuteen.

Nevö maind, klousaan tämän steitmenttin Kotimaisten kielten keskuksen kielipolitiikan koordinaattorin Matti Räsäsen pohdinnalla (Kielikello 29.1.2026). Räsäsen mukaan englannin asema on vankka ”käyttöaloilla, joilla englannin asema on erityisen vahva, pidetään myös tiukimmin kiinni englannista yksinomaisena kielenä”. Näitä ovat esimerkiksi yliopistot ja kansainvälisten osaajien työyhteisöt. Räsänen jatkaa, että ”käytäntö on osoittanut, ettei aitoa monikielisyyttä tai rinnakkaiskielisyyttä synny, jollei suomen kielen asemaa ole konkreettisesti määritelty”.

Enemmän, enemmän, enemmän. Niin voi tiivistää eri medioiden urheilutarjonnan. Voi kysyä 1980-luvulla Neil Postmanin hengessä huvitammeko itsemme hengiltä. Erilaiset kanavat täyttyvät kuvasta ja puheesta, jotka ovat sittenkin melko sisällyksettömiä. Jatkamme urheilujutustelua samassa hengessä somessa.

Urheilun lumovoiman oivalsivat kuvien vangitsijat jo ennen television aikakautta. Teknologia mahdollistaa 2020-luvulla mitä erilaisimmat kuvakulmat ja sisällöt. Urheilulähetykset ovat oikeastaan aidointa tositelevisiota, sinänsä harmitonta ruuduntäytettä. Paasaukseni lomassa myönnän katsovani urheilulähetyksiä aika paljon. Silti tietty kyllästymispiste on kohdallani ylittynyt. Lähetysvirta soljuu, mutta virkistäviä viileitä virtapaikkoja siinä on vähän.

Tapaamme naureskella takavuosikymmenten ohjelmatarjonnalle. Lähetykset alkoivat illansuussa ja loppuivat puoleen yöhön mennessä. Kanavia oli korkeintaan kaksi. Ohjelmat olivat oman aikansa tuotteita ja tämän päivän makuun ainakin hidastempoisia, mutta aikaa jäi töllöttimeltä muuhunkin. Sitten lähetysaika lisääntyi, kanavatarjonta kasvoi ja videonauhuritkin yleistyivät. En väitä, että ennen oli paremmin. Silti kaikki kehitys ei ole yksistään edistystä. Liika tuntuu liialta urheilulähetyksissäkin. Joku hihkaisee jo, että onhan sinulla kaukosäädin. Niin on. Usein ruutu himmenee, kun selostajat ja kommentaattorit innostuvat kovin olemattomasta.

Lopuksi pitää kertoa, että Jouko Kontulasta muuttaa Mellunmäkeen. Nimimerkkiä en kuitenkaan vaihda. Kontulassa asuminen jää pisimmäksi elämänvaiheekseni, ellen elä satavuotiaaksi, mikä on hyvin epätodennäköistä näillä kiloilla. Elämän alkuvaiheet Kiuruvedellä ja pääosa aikuisiästä Kontulassa ovat muokanneet miestä, enkä usko Mellunmäen enää vaikuttavan kovin paljon luutuneeseen ajatusmaailmaani. Kontulan naapurissa sijaitseva uusi asuinseutu ei edes poikkea järisyttävästi nykyisestä. Käytän myös jatkossa paljon Kontulan palveluja alkaen mainiosta uimahallista.

Jouko Kokkonen

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.