Liikunnan paikka ei aina ole liikuntapaikka
Pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen totean, että nyt olisi kyllä liikunnan paikka! Pieni jaloittelu ei onneksi varsinaista liikuntapaikkaa kaipaa.
Ympäristöjä arjen liikkumiselle tarjoutuu jo toimistolla, pyöräillessä kotiin ja lopulta omassa olohuoneessakin – jos vain saan aikaiseksi tarttua kahvakuulaan ja kuminauhaan. Parhaimmillaan arjen ympäristöt suorastaan kutsuvat liikkumaan tai eivät ainakaan estä fyysistä aktiivisuutta.
Runsas kymmenen 10 vuotta sitten Liikkujan polku -verkostoa perustaessamme tunnistimme eri liikuntajärjestöjen edustajien kanssa sen, miten tärkeää on päästä läheltä liikkumaan. Kävelyn ja pyöräilyn ympärivuotisten olosuhteiden, saavutettavan lähiluonnon tai turvallisten lähiliikuntapaikkojen merkitys liikuntakynnyksen madaltajina ei ole viime aikoina ainakaan vähentynyt.
Ympäristönäkökohdilla en ainakaan itse osannut asiaa vielä tuolloin perustella. Huippu-urheilun instituutti KIHUn tuore väestötutkimus suomalaisen aikuisväestön liikuntakulttuurista kertoo kuitenkin selvästi, että yli 90 prosenttia liikuntaharrastuksiin kulkemisen hiilijalanjäljestä aiheutuu autoilusta. Kotona, kotoa lähtien tai lähiympäristössä harrastetun liikunnan jalanjälki on pienempi. On selvää, ettei läheskään kaikkia lajeja voi harrastaa kodin läheisyydessä tai aktiivisia kulkutapoja käyttäen. Silti tämä näkökohta on tärkeää huomioida suunniteltaessa liikuntapaikkojen sijoittelua ja niihin kulkemista.
Viime vuosien kiristyneessä taloustilanteessa liikuntapiireissä on riittänyt keskustelua ja perusteltua huolta sekä uusien liikuntapaikkojen rakentamisesta että vanhojen korjaamisesta. Kokonaan oma ja tärkeä kysymyksensä liittyy vielä huippu-urheilun ja isojen tapahtumien edellyttämiin huippuolosuhteisiin ja niiden rahoitukseen tulevaisuudessa. Kehittämistarpeita riittää niin alueellisesti kuin eri väestöryhmien näkökulmasta. Pääosin meillä kuitenkin on jo monipuolinen liikuntapaikkaverkosto. Olosuhteet mahdollistavat kävelyn, pyöräilyn ja muun ulkoilun.
Silti hyvätkään olosuhteet eivät itsessään lisää liikettä, jos muut liikkumisen edellyttämät voimavarat tai mahdollisuudet ovat vähissä.
Etenkin aikuisten harrasteliikuntaan liittyvissä keskusteluissa nousee toisinaan esiin tilojen puute, mikä on joissain lajeissa todellinen ongelma. Samaan aikaan saattaisi löytyä vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia tiloista, joita emme ole perinteisesti tottuneet ajattelemaan liikuntapaikkoina.
Joskus totutuilla kriteereillä mainioksi arvioitu liikuntapaikka ei ole sopivin paikka liikkua, varsinkaan vähän liikkuneelle. Havahduin tähän Jenni Salomäen taannoisen blogikirjoituksen myötä. Hän peräänkuulutti liikuntapaikkoja, joihin aloittelijakin uskaltaa tulla häpeän sitä estämättä. Tällainen voi olla vaikkapa päiväkodin liikuntasali tai muu yksityinen tila, jossa ei ole oman ryhmän lisäksi muita. Turvallinen liikkumisen paikka onkin myös henkinen tila, jossa voi kokea olonsa tervetulleeksi juuri sellaisena kuin on. Sellaisen luomisessa myös ohjaaja on isossa roolissa.
Meillä monilla on liikkumisen, liikunnan ja urheilun lempipaikkoja, jotka ovat jättäneet pysyvät tunnejäljet ystävyydestä, itsensä toteuttamisesta, onnistumisista, pettymyksistäkin. Tämä teksti työstyi juuri tällaisissa paikoissa: lapsuuteni maisemassa, jonka ytimessä olivat Stadikan etusuoran sisärata, Keskuspuistontaival, Eltsun kenttä ja Uimastadion.
Matleena Livson
pääsihteeri, Liikuntatieteellinen Seura