Urheilijan ravinto, identiteetti ja ympäristövastuu

Ennen Teemu Selänne, Ben Johnson ja Hanna-Maria Seppälä mainostivat maitoa, jota kaikki joivat. Nyt Lewis Hamilton, Serena ja Venus Williams sekä painonnostaja Teemu Raininen vannovat vegaaniuden nimeen. Kauramaito haastoi maito-Suomen totuudet. Miksi Suomesta tuli maitomaa? Pitäsikö urheilijoiden luopua eläinravinnosta? Ravitsemustieteiden professori Mikael Fogelhom pohtii ravintoon liittyviä identiteettejä ja urheilijoiden vastuuta. Keskustelua vetää Jan Erola

Kuuntele podcast Spotifyssa

Kuva: Engin Akyurt / Unsplash​​​​​​

Tekstivastine 10.12.2020 julkaistusta Tieteen ja käytännön äärellä -podcastin Urheilijan ravinto, identiteetti ja ympäristövastuu -jaksosta

 

Alkujuonto: Liikuntatieteellisen Seuran podcast. Tieteen ja käytännön äärellä.

Jan Erola: Ravitsemustieteiden professori Mikael Fogelholm tervetuloa LTS:n podcastin vieraaksi. 

Mikael Fogelholm: Kiitos. Ja huomenta, nyt on aamu.

Jan Erola: Tätä nauhoittaessa tuolla on aamu ja todettakoon tässä, jotta kuulijat ymmärtävät sinun kaikki hattusi, niin yksi hattu on Liikuntatieteellisen Seuran puheenjohtajan tehtävä myöskin. Siinä mielessä ollaan nyt kotipesällä puhumassa. 

Mikael Fogelholm: Kyllä, kyllä.

Jan Erola: Tänään keskustellaan aiheesta ympäristökysymykset, liikunta ja urheilu. Ja oma erikoisalasi on ravitsemus, niin toki otamme siitä näkökulmasta tämän asian. Tässä on viime aikoina käyty kiivasta keskustelua maitokulttuurista ja siitä, kuinka kauratuotteiden markkinoinnissa on käytetty tätä tällaista hieman provokatiivistakin maitomyyttien purkamista. Lähdemmekö siitä, kun kuitenkin urheilijan näkökulmasta tämä ravinto ja proteiinin saaminen on hyvin keskeistä. Taustoitetaan hieman tätä. Miksi Suomessa, erityisesti Suomessa, mutta varmaan löytyy muitakin esimerkkejä maailmalta, tämä maito on niin korostunut. Mikä on historiallinen tausta?

Mikael Fogelholm: Historiallinen tausta Suomessa lähtee varmaan, se on vähintään toistasataa vuotta, ellei pidemmällekin. Oma tämmöinen ravitsemushistoriallinen tuntemus Suomessa ulottuu jonnekin 1800-luvun puoleenväliin. Suomihan oli...

Jan Erola: Aikaan ennen nälkävuosia niinkö?

Mikael Fogelholm: Niin kyllä, mutta erityisesti jonnekin tuonne 1900-luvun alkuun. Suomihan oli maatalousmaa. Ja Suomi oli täynnä pientilallisia. Ja se mitä heillä oli, oli vähän maata viljeltävänä ja sitten muutama lehmä. Tai vähintäänkin yksi. Lehmä toi heille tietysti maitoa ja jossain vaiheessa tietysti, kun se pantiin teuraaksi, niin tuotti lihaa. Mutta enimmäkseen maitoa ja saatiin voita ja pystyttiin tekemään viiliä ja kaikenlaista tämmöistä. Silloinhan ei ravitsemus ja ruokavalio ollut kauhean monipuolista. Näiden lisäksi tietysti oli perunaa ja ruisleipää. Rukiin käyttöhän oli aivan mielettömän suurta vielä joskus 120 vuotta sitten. Kuten kaikkien viljojen käyttö ylipäätäänsäkin. Varmaan 3-4 kertaa verrattuna siihen mitä tällä hetkellä on. Siihen kokonaisuuteen maidolla oli tärkeä rooli, että se toi energiaa ja se toi ravintoaineita. Se oli semmoista mitä pystyttiin tuottamaan lähes kaikkialla Suomessa. Se oli lähiruokaa, koska useimmilla se tuli sieltä pihan navetasta. Kyllähän se on se, joka on tavallaan istuttanut sen ruokakulttuurin, johon kuuluu maito, peruna ja ruisleipä. 

Jan Erola: Jos katsoo historianteoksia, esimerkiksi vaikkapa mitenkä punataustaisia sotilaita, nuoria miehiä ei huolittu Suomen armeijaan. Siinä saattoi olla poliittisiakin syitä, mutta yksi keskeinen syy oli hylkäämisessä 1920-luvulla, 1930-luvun alkupuolellakin vielä se, että he olivat niin ruipeloisia ja huonosti ravittuja nämä nuoret miehet, ja kehittymättömiä. Tämä teini-ikä oli ikään kuin vielä siinä 18-20-ikävuoden paikkeilla vielä tulossa. Joka viittaa kaikki siihen, että ruuan saanti on ollut kovin niukkaa.

Mikael Fogelholm: Meillä on Suomessa ilman muuta tilanne ollut se, että kun eihän tämä nyt mikään viljelyn keidas ole ja ruoantuotannon keidas tämä Suomi.

Jan Erola: Hyvinä vuosina kyllä. 

Mikael Fogelholm: Kyllä, mutta se vaihtelu on ollut aivan tolkutonta. Kyllähän se tilanne on ollut se, että yli 100 vuotta sitten oli, paitsi, että ruokavalio oli yksitoikkoinen tai sen vaihtelevuus, se ei ollut riittävän monipuolinen. Se oli myöskin määrällisesti huono. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rupesi ehkä jo ruoan määrä jossain määrin paranemaan. Meillä oli enemmän ruokaa, mutta ei se edelleenkään ollut monessa paikassa Suomessa ja erityisesti kun lähdettiin maaseudulle, niin ei se vieläkään kovin vaihtelevaa ollut. Ja jos sieltä tullaan takaisin näihin maitovalmisteisiin, niin ensimmäiset ravitsemussuositukset Suomeen tulivat joskus 1930-luvulla ja niiden takana oli muuten A. I. Virtanen hyvin pitkälti. A. I. Virtanen oli yksi suomalaisen ravitsemuksen uranuutajia, Nobel-palkittu. 

Jan Erola: Kiinnostavaa. Jollekin tulee nenään tuorerehu.

Mikael Fogelholm: Kyllä, siis AIV-rehu on tietysti sellainen, jota ihmiset muistavat. Mutta hän oli tietysti myös, hän oli biokemian professori ja hän oli Valion tutkimuslaboratorion johtaja. Ja kyllähän maito ja myöskin itse asiassa typen sidonta ja typpituotanto olivat A. I. Virtasen tämmöisiä lempilapsia. Mutta hän oli myöskin kiinnostunut ihmisravitsemuksesta. Kyllä hän oli ajamassa tavallaan niitä ensimmäisiä ravitsemussuosituksia ja siinä maidolla oli tärkeä rooli. Sen takia, että maito on todella monipuolinen ruoka ja elintarvike tai maitovalmisteet ovat monipuolisia elintarvikkeita. Kyllä niillä silloin 1930-luvulla oli todella tärkeä rooli ikään kuin ravintoaineiden tuojina suomalaisessa ruokavaliossa. Se on tietysti osa ruokakulttuuria, se on tullut, se on historiallisesti ymmärrettävissä, miksi se ruokakulttuuriin kuuluu, se on ymmärrettävissä, miksi se on tullut ravitsemussuosituksiin. Ja koska maidossa ei ole mitään kuitenkaan terveydelle haitallista niin ei ole ollut syytä tavallaan lähteä poistamaan tai vähentämään sen roolia ruokavaliossa. Varmaan palataan siihen, että lihan osalta ollaan herätty siihen kysymykseen, pitäisikö aktiivisemmin alkaa vähentää sitä. Maidolla ei tämmöistä painetta, ei terveyspuolella erityisestikään ole ollut. 

Jan Erola: Pois lukien laktoosi.

Mikael Fogelholm: Joo, mutta se ei ole, tietyllä tavalla sehän ei ole meidän terveyttä vaarantava. Laktoosi ei ole vaarallinen, se ainoastaan tuottaa vatsavaivoja niille, jotka sitä eivät voi käyttää. Mutta niille on olemassa sitten taas aika paljon laktoosittomia vaihtoehtoja. Tavallaan laktaasientsyymin puute, eli laktoosi-intoleranssi ei ole syy välttää maitovalmisteita sinänsä vaan syy jotenkin valita sellaisia maitovalmisteita, jotka eivät aiheuta näitä oireita. Mutta ravitsemussuositukset siis pyrkivät jollain tavalla olemaan kiinni olemassa olevassa ruokakulttuurissa ja syy on hyvin yksinkertainen. Se on se, että väestötasolla on hyvin hankala lähteä ikään kuin tekemään semmoisia tavoitteita, jotka ovat hyvin kaukana olemassa olevista tavoista. Ja jos sanottaisiin, että nyt ei maitoa saa käyttää. Tai edes että ei tarvitse käyttää lainkaan. Se olisi niin outo ehdotus, että ihmisillä olisi hyvin vaikea jotenkin assosioida itseään näihin suosituksiin. Sekin on ollut yksi asia, minkä takia ei ole ehkä ollut kauheasti tarvetta ja halua tarkastella maitoa. 

Jan Erola: Ruokahan on siis tässä nimenomaan noussut otsikoihin viime aikoina ympäristökysymyksenä. Se on sitä myöten identiteettiasia. Suomessa on tällä hetkellä noin prosentti vegaaneja, Britanniassa se on 500 000, joka on suunnilleen samaa luokkaa, siellä on 50 miljoonaa ihmistä. Suomeksi sanottuna, nämä ovat tämmöisiä tunteita herättäviä otsikoita, ruoka menee suoraan sydämeen. Voitko selittää miksi tämä meidän suhtautumisemme ruokaan ja maitotuotteisiinkin, sen puolustamiseen ja vastustamiseen, on niin emotionaalinen kysymys. Tai identiteettikysymys, tämä liittyy nyt tähän ympäristökysymykseen. Se on nimenomaan se argumentti, jolla nyt sitten, koska terveyskysymyksillä ei maitoa pysty täysin kellistämään, niin sitten maidon vastustajat ovat nostaneet tämän ympäristöasian. Miksi tämä on niin lähellä sydäntä?

Mikael Fogelholm: Ruoka on monille, todellakin se on lähellä sydäntä sen takia tai se koko ajan nousee lähemmäksi sydäntä sen takia, että meillä on enemmän ja enemmän mahdollisuuksia valita oman tyyppisemme ruokavalio. Tullaan takaisin historiaan. Että jos oli vain tarjolla maitoa, perunaa ja ruisleipää, niin niillä ei paljon kyllä tehdä omaa sooloilua. Siinä vaiheessa ei ole kukaan voinut sanoa, että alan karpata ja jätän pois perunan ja ruisleivän, koska jäljelle jää maito. Nyt meillä on kaikki mahdollisuudet periaatteessa tehdä näitä omia valintoja ja ruoka tulee kyllä lähelle ihmistä sen takia, että ruoka tuottaa muistoja, sehän on ehdottoman tämmöinen muiston lähde ja meidän tykkäämiset monista ruoista itse asiassa tietämättämmekin ne saattavat liittyä joihinkin muistoihin, vaikka jo lapsuudessa. Inhokkiruokia tai joitakin suosikkiruokia. Miksi ihmiset pitävät jäätelöstä ja sokerista ja tämän tyyppisistä ruoista. Se toki johtuu osin siitä, että ihminen on geneettisesti rakennettu niin, että tietynasteinen makeus tuntuu hyvältä. Mutta kyllähän näihin assosioituu lapsuudesta jo hyviä muistoja. Jäätelöä ja karkkia ei koskaan saa rangaistukseksi mistään, vaan niitä syödään silloin kun on hyvät tunnelmat. On synttärit tai ulkona on kaunis ilma ja ollaan isän ja äidin kanssa ja isä sanoo tai äiti sanoo, että nyt mennään ostamaan jätskiä. Ja näihin hyviin muistoihin, että osittain se rakentuu tämmöisistä asioista, sitten siihen kuuluu myöskin sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Me haluamme syödä samalla tavalla kuin ne ryhmät, joissa me olemme tai toisaalta me syömme samalla tavalla saman tapaisesti kuin ne ryhmät, joihin me kuulumme. Jälleen jopa tietämättämme me mieluummin olemme samanlaisia kuin erilaisia. Tämä rakentuu siihen meidän tavallaan identiteettiin. Tämä identiteettikysymys on joillakin tietysti paljon vahvempi kuin useimmilla. Vegaaneilla varmasti se on hyvin kova identiteetti, näille vähähiilihydraattiruokavalioihmisille, kun lähdetään poikkeamaan semmoisesta keskiverrosta. Sanoisin, että se varmasti se identiteetti vahvistuu ja juuri tämmöiselle henkilöille on hyvin paha lähteä sanomaan, että nyt olet tehnyt väärin tai että tämä on ihan väärin. Se on sama kuin joku lähtisi sanomaan vaikka Jani, että miksi sinulla on tukka pystyssä. Että ihan tyhmännäköistä tuo, että sinulla on tukka pystyssä, että tekisit jotain sille. Mene parturiin. Niin et varmasti olisi kauhean tyytyväinen. Tai joku sanoisi sinun vaatteista, että ihan tyhmännäköiset vaatteet. Miksi sinulla on aina tuo tyhmännäköinen kravatti päällä.

Jan Erola: Mä kerään niitä, se johtuu siitä. 

Mikael Fogelholm: No joo. 

Jan Erola: Se on minulle identiteettikysymys.

Mikael Fogelholm: Tämä idea on pikkaisen sama, että on monia asioita, jotka ovat osa meidän identiteettiä. Se voi liittyä meidän kampaukseen, vaatetukseen, syömiseen, toki urheileminenkin on, suhtautuminen liikkumiseenkin voi olla osa identiteettiä, ja autoidentiteetti. Ja niin edespäin. Ruoka ei poikkea siinä, mutta se on niin paljon läsnä, että siitä tulee tärkeä asia. 

Jan Erola: Maitohan, jos en ihan väärin muista niin oli jopa Propaganda-toimiston nimellä ollut maidonedistämisviestintäyksikkö, jo peräti 1930-luvulla, propagandasanan merkitys oli tietysti vähän toinen. 

Mikael Fogelholm: Meinasin juuri sanoa, että silloin propaganda oli suunnilleen sama kuin viestintä, mutta nyt se on suurin piirtein niin kuin virheellisen tiedon levittämistä.

Jan Erola: Kyllä, mutta joka tapauksessa. Miten paljon tämmöistä, muistan nuoruudestani tietysti, muistan tämän Ben Johnsonin maito. Valio otti silloisen maailman nopeimman miehen, joka juuri sen jälkeen kärähti sitten dopingista. 

Mikael Fogelholm: Valiolla väärä valinta.

Jan Erola: Idea oli mielestäni mahtava ja markkinamiehet, siihen aikaan vielä miehet, nykyään naiset, olivat varmasti tehneet, tietämättä onko miehiä vai naisia ollut päättämässä, mutta tämmöinen sukupolvioletus. Joka tapauksessa olivat tehneet hyvän valinnan, että olihan se päräyttävää, että yht'äkkiä Suomeen lennätetään helikopterilla piipahtamaan tämmöinen maailmantähti. Se on ihan mieletön juttu. Mutta se oli todella kurjaa, että siinä kävi sitten niin, että oli vähän väärä tähti. Mutta tulee mieleeni jotain huippu-uimareita ynnä muita, jotka ovat mainostaneet maitoa. Että sitä on ikään kuin haettu sitä sporttista mielikuvaa sen maidon suhteen. Onko tämä maitopropagandasta, sehän on kouluissa ja muualla, vahvista luustoa, hampaat ovat tärkeitä ja muuta. Onko tämä yhteys tänne urheilumaailmaan, kuinka pitkät juonet sillä on?

Mikael Fogelholm: Ei sillä ymmärtääkseni kovin pitkät juuret ole. Se missä maito tällä hetkellä, jossa sillä on jonkin asteinen rooli urheilussa, on tietysti se, että viime vuosina on alettu korostaa proteiinin merkitystä, jopa sanoisinpa kyllä ihan liikaa, vähän turhankin paljon. Mutta kyllä se tällä hetkellä tiedetään, että varsinkin kovan voimaharjoituksen jälkeen heti ensimmäisen tunnin aikana on hyvä saada 20-25 grammaa proteiinia, josta puolet pitäisi olla tämmöisiä välttämättömiä aminohappoja ja maidon proteiinin biologinen laatu on erittäin hyvä. Periaatteessa voisi ajatella, että maitopohjaiset palautusjuomat tarjoavat, kun se on hyvä raaka-aine tämmöiselle palautusjuomille, jotka sisältävät jo proteiinia ja sitten jos vähän lisätään sokeria, niin saadaan myös lihasten glugeenivarastot täyteen. Että se on periaatteessa hyvä, se on ihan hyvä palautusjuoman peruselementti. Sillä tavalla voidaan ajatella, että se liittyy urheiluun. Kyllähän tätä jonkin verran, kyllähän näitä urheilijoita on käytetty.

Jan Erola: Hannamaria Seppälä, uimari, jota yritin tuossa äsken muistella. Hän oli Valiolla, siitä on siis jo 20 vuotta aikaa varmaan, kun hän oli oikein näyttävissä kampanjoissa. Se oli valkoinen uima-asu ja hampaat hohtivat. 

Mikael Fogelholm: Muistelenko oikein, että Teemu Selännekin on ollut.

Jan Erola: Taitaa olla.

Mikael Fogelholm: Voi olla, että olen väärässä tässä asiassa. Kyllähän, sehän on enemmän tietysti sitä tällaista imagon, maidon brändäämistä tavallaan terveiden, hyvinvoivien, suorittavien henkilöiden kautta. Sellaiseksi positiiviseksi aineeksi. Tuntuu vähän siltä, että välillä maitoa mainostetaan tämmöisenä maaseuturomantiikalla ja sitten toisaalta nämä urheilijat ovat ihan hyvä esimerkki myöskin tästä näin.  

Jan Erola: Yhtä lailla minullakin on isäni puolelta sukujuuret pienmaitotilalla ja olen ollut ikään kuin keskusteluissa missä margariinia on keskusteltu vähän sillä tavalla vitsaillen kovinkin leimattuna, että kasvisrasvoja. Se maitokulttuuri on tietysti meillä monella ihan pelkästään sukuperimän takia jollain tavalla läsnä. Mutta onhan tämä siis tällä hetkellä näitä, jos puhutaan näistä esimerkeistä, niin on Lewis Hamilton, on ilmoittanut siirtyneensä asteittain vähän niin kuin porttiteorian kautta kohti veganismia. Hän ensin tiputti punaisen lihan, sitten valkoisen lihan ja sitten lopulta muutkin, jos en ihan väärin muista niin jopa hunajan. Minusta se oli vähän hämmentävää. 

Mikael Fogelholm: Fundamentaalit vegaanit saattavat varmaan tehdä sen, koska siinä kuitenkin riistetään mehiläisiä. 

Jan Erola: Se on totta. Ja sitten Serena ja Venus Williams olivat tämmöisiä tunnettuja urheilijoita myöskin. Suomessa myöskin näistä hämmentävistä on tämmöinen painonnostaja Teemu Roininen, joka on sitten vegaaneja. Nämä ovat kuitenkin vielä toistaiseksi aika satunnaisia.

Mikael Fogelholm: Ne ovat satunnaisia, mutta niinhän, mehän tarkastelemme tätä asiaa, että katselemme kasvissyötiä ja veganismiakin tämmöisestä Helsinki-kuplasta ja varsinkin Kallio-kuplasta. Että jos menet Kallioon, kyllä Kalliossa varmaankin 10 %, 20-35-vuotiaista naisista vähintäänkin on vegaaneja. Mutta kyllähän se veganismi kuitenkin on kohtuullinen marginaali-ilmiö, jolloin on selvää, että eihän urheilijoiden joukossakaan niin kauhean paljon vegaaneja ole. Niin, että siellä on suurin piirtein samanlainen veganismiesiintyvyys kuin missä tahansa muualla. Se on kuitenkin kiinnostava asia. Tämä koko keskustelu ruokavalion muuttumisesta kasvispainotteisemmaksi, niin en pidä järkevänä lähteä katsomaan veganismia minkäänlaisena tavoitteena. Se on ihan samanlainen, olisi yhtä järjetön tavoite kuin, että jos me antaisimme Suomen väestölle tavoitteena, että jokaisen pitäisi juosta maraton. Ei näin isoissa muutoksissa ei ole mitään järkeä. Meillä tällä hetkellä suurin osa suomalaisista on kuitenkin, varsinkin miehistä, ovat aika vannoituneita lihankäyttäjiä. Kun katsotaan, että mitä kotitalouksiin ostetaan. Se on osittain, onhan se äijäidentiteettiä tietenkin. Se on ihan selvä juttu, mutta se on myöskin tottumusta. Se on myöskin sitä tapaa, jolla lihalla on roolia kulttuurissa. Että kun syödään hyvin, niin meillä on paljon ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että hyvä syöminen on sama kuin pihvi. Meillä on kuitenkin hyvin paljon lihansyöjiä ja se todennäköisyys, että lihansyöjät yht'äkkiä vaihtavat totaalisesti kasvisruokavalioon on häviävän pieni. Se kaikkein todennäköisin muutos, mitä voi tapahtua lihansyöjille on se, että he alkavat syödä enemmän kanaa. Eli vähentävät punaisen lihan ja siirtyvät siipikarjaan. Sen jälkeen voi tietysti ehkä kalan käyttö lisääntyä. Ja se on varmaan viimeinen askel. Tätä tulee varmaan lähimpien vuosikymmenien aikana tapahtumaan enemmän ja enemmän, mutta mikään sellainen muutos sieltä lihasta tuonne hyvin vahvaan kasvisruokavalioon, en väestötasolla pidä. Yksilöt voivat tietenkin tehdä näitä takinkäännöksiä. 

Jan Erola: Tässäkin kohtaa esimerkiksi, jos katsoo miten Norjalaisilla kalankasvattamoilla ensinnäkin tämä ympäristövaikutukset ja veden ravinnelisääntyminen ja kalatautien kasvaminen. Mutta tietoisuus lisääntyy myöskin kalojen henkisestä elämästä ja kivusta ja vastaavasta. Niin yhtä lailla se voi olla tämä tietoisuus, kala onkin tuleva demonisoitava asia. Tässä kohtaa kysyn, että jos puhutaan sitten, jos urheilija haluaa käyttää eläinproteiinia, niin miksi me emme ole innokkaammin syömässä sirkkoja ja matoja ja muita tämmöisiä torakoidentoukista tehtävää proteiinijauhoa, joka on ihan eläinproteiinia, mutta se on ympäristöystävällistä. Jos argumentti on ympäristö, eikä joku muu identiteetti, niin miksi ah miksi me emme sitten syö niitä matoja.

Mikael Fogelholm: No sen takia, että niitä ei ole koskaan syöty.  

Jan Erola: Kauppoihinhan tuli niitä tässä välillä.

Mikael Fogelholm: Kyllä, kyllä, mutta tarkoitan sitä, että... 

Jan Erola: Ne eivät menneet kaupaksi juuri tästä syystä.

Mikael Fogelholm: Ei, ne eivät mene kaupaksi sen takia, että ne eivät ole koskaan kuuluneet meidän ruokakulttuuriin. Että se on samalaista kuin jos lähtisi... 

Jan Erola: Eihän kauramaitokaan ole kuulunut meidän. Se onnistuttiin markkinoimaan.

Mikael Fogelholm: Ei, ei tietenkään kauramaito kuulunut, mutta kaura on kuulunut ja maito on kuulunut ja juoma on kuulunut. 

Jan Erola: Ehkä yhdistävä tekijä tekee siitä sosiaalisesti hyväksyttäväksi tekijäksi. Torakat eivät ole siis. 

Mikael Fogelholm: Ei, siis torakat, torakoista tulee heti mieleen vanki nimeltä Papillon ja kirja, jonka olen joskus nuorena lukenut, jossa hänet pantiin eristysselliin kuukausien ajaksi muistaakseni ja siellä ei ollut ruokaa riittävästi, jolloin hän sitten pyydysti kaikenlaisia torakoita ja muita, joita siellä lattialla oli ja söi niitä. Eihän se herätä ruokahalua sirkkoja ja muita kohtaan. Mutta siis vakavasti ottaen niin kysymys on ilman muuta tämmöisestä perinteestä ja ruokakulttuurista. Kyllä sen murtaminen on vielä vaikeampaa kuin saada ihmiset siirtymään kasvisruokaan, väittäisin. Sirkkoja toki voidaan varmaan käyttää korvaamaan osa proteiineista tuotteissa, joissa niitä ei oikeastaan pysty erottamaan. Mutta silloin emme varmasti puhu kauhean isoista lukemista. Kyllähän urheilijan on hyvä muistaa se, että minkä takia tämä keskustelu on tärkeätä, on se, että kaikki syöminen aiheuttaa ympäristökuormitusta. Ihan riippumatta siitä mitä me syödään. Sen takiahan puhutaan, että esimerkiksi kun mietitään globaalisti, että miten syöminen kuormittaa ympäristöä, niin voidaan puhua ruoan laadusta, mutta toinen asia, mitä aina pohditaan on se, että osa maailman ihmisistä on aliravittuja, mutta paljon, paljon suurempi osa on yliravittuja. Heillä on liikapainoa tai lihavuutta. Tavallaan se keskustelu ja se pohdinta on se, että jos pystyttäisiin vähentämään, poistamaan lihavuus maailmasta, joka on tietysti mahdotonta, mutta leikisti jos pystyttäisiin poistamaan. Kuinka paljon se vaikuttaa ympäristöön? Ja sen jälkeen pohditaan, että entä jos sitä ei pystytä poistamaan, mutta muutetaan ruokavaliota tai jos tehdään molemmat, niin miten pystytään vaikuttamaan ympäristöön. Urheilu tulee tähän yllättäen samalaisena ilmiönä kuin liikapaino. Koska liikapaino lisää energian tarvetta ja energian kulutusta ja syöntiä. Urheilijat myöskin kuluttavat enemmän energiaa. Ja silloin tietysti, jos urheilija syö ruokavaliota, joka on ympäristön kannalta jo perustilanteessa kuormittava, vaikka hyvin lihapainotteista ruokavaliota, niin silloinhan urheilija tietysti saattaa tuplata tavallaan oman henkilökohtaisen ruokahiilijalanjälkensä, kun hän kuluttaa paljon. Silloin urheilija on tavallaan, vaikka urheilijoita ei maailmassa nyt niin paljon ole, että se mitään maailman ilmastomuutosta ratkaisee, mutta esimerkkinä kyllä urheilijoilla on minusta moraalinen syy pohtia myöskin oman urheilunsa vaikutuksia. Ja urheilun vaikutukset tulevat monella tavalla, yksi asia on tämä lisääntynyt syöminen ja mitä sen kanssa tehdään, jotta voidaan sitä hiilijalanjälkeä pienentää. 

Jan Erola: Aika harva henkilö uskottavasti voi puhua ravintoasioiden puolesta kuin urheilija. Koska urheilijan, se on niin tärkeä osa hänen ikään kuin tätä työkalusettiään ja niin kuin työväline. Onhan meillä esimerkkejä esimerkiksi Riku Riski, joka sitten taas on ottanut kantaa jalkapallon MM-kisojen, Qatarin ihmisoikeuskysymykseen, ei suostunut menemään sinne johonkin harjoitusotteluun tai turnaukseen. Siinä vaiheessa oli huvittavaa, että Suomen maapallojoukkueen edustaja, mitä hän tällaista teki. Nyt emme enää naureskele ollenkaan sellaiselle, kun Suoman maapallojoukkue pärjää sekä miehissä että naisissa. Pitäisikö tässä asiassa mielestäsi urheilijoiden ottaa isompaa roolia? Mikä tahansa se asia, mutta onko tässä ympäristökysymyksessä semmoinen, missä tavallaan vaadittaisiin isompaa roolia urheilijoilta?

Mikael Fogelholm: Kun ajatellaan, vastaan vähän kauempaa, mutta palaan tähän kysymykseen hyvin nopeasti. Kun ajatellaan terveyden edistämistä tai ylipäätänsä väestötason käyttäytymisen muutamista niin kyllähän esikuvat ovat, se kuuluu, se on osa sosiaalista ympäristöä, joka vaikuttaa meihin. Ja urheilijat mitä suurimmassa määrin ovat kyllä esikuvia. Tietysti nykyään on muitakin esikuvia. Muusikot ovat esimerkiksi aika pitkälti tämmöisiä myöskin. Mutta kyllä urheilijat ovat, eivät ehkä ihan samassa mitassa kuin mitä kymmeniä vuosia sitten. Nyt meillä on tavallaan meidän esikuvakirjo on niin paljon isompi. Ja toisaalta urheilumaailma on ehkä paljon ryvettyneempi mitä aikaisemmin. Mutta meillä on paljon urheilijoita, joilla on kuitenkin hyvä kuva ihmisten silmissä ja sen takia minusta on hienoa, että urheilijat ottavat kantaa asioihin. Puoluepolitiikka ei ehkä sellainen asia mitä urheilijan kuuluu ottaa kantaa, paitsi jos hän on jonkun puolueen ehdokkaana jossakin. Mutta ei minusta ruoan ympäristövaikutukset ole puoluepoliittinen kannanotto yhtään sen enempää kuin ihmisoikeudetkaan. Ja sen takia on hienoa, että urheilijat ovat aktiivisia näissä asioissa. Urheilijat esittävät omia mielipiteitään, urheilijat pystyvät vaikuttamaan. He ovat vaikuttajia ja sitä roolia olisi tyhmä olla käyttämättä hyviin tarkoituksiin. 

Jan Erola: Professori Mikael Fogelholm, lämmin kiitos.

Mikael Fogelholm: Kiitos.

Loppujuonto: Liikuntatieteellinen Seura - Liikunnan tiedeviestintää vuodesta 1933. Lisätietoa seurasta ja tuoreinta tietoa liikuntatieteistä osoitteesta lts.fi.