Tieteen ja käytännön äärellä -podcast 8: Eriarvoisuus liikunnassa

Suomi ei ole tasa-arvoinen, myöskään liikunnassa. Ongelma koskettaa meitä kaikkia, ei vain vaikeasti vammaisia tai muslimitaustaisia maahanmuuttajanaisia. Mitkä syyt johtavat eriarvoisuuteen? Mitä asioille voisi tehdä? Keskustelijoina yliopistonlehtori Päivi Armila Itä-Suomen yliopistosta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Yhdenvertaisuus ja osallisuus -projektikoordinaattori Anna Seppänen sekä tutkijat Susan Eriksson ja Marko Kananen Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta Xamkista. Keskustelua vetää Jan Erola.

Kuuntele podcast:

Tutustu myös syksyllä 2020 julkaistuun Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa -artikkelikokoelmaan.

Kuva: Antero Aaltonen

Tekstivastine 17.11.2020 julkaistusta Tieteen ja käytännön äärellä -podcastin Eriarvoisuus liikunnassa -jaksosta

 

Alkujuonto: Liikuntatieteellisen Seuran podcast. Tieteen ja käytännön äärellä.

Jan Erola: Tervetuloa LTS:n podcastin pariin. Tällä kertaa keskustelemme eriarvoisuuden kasvoista liikunnassa. Meillä on täällä useampi keskustelija tällä kertaa muun muassa yliopiston lehtori Päivi Armila Itä-Suomen yliopistosta. Tervetuloa Päivi. Ja sitten meillä on projektikoordinaattori, yhdenvertaisuus ja osallisuus ovat hänen tontillaan, Anna Seppänen THL:ltä tervetuloa Anna. 

Anna Seppänen: Kiitos

Jan Erola: Ja tutkijat Susan Eriksson sekä Marko Kananen Xamkista, joka on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu. Tervetuloa teille myös.

Susan Eriksson: Kiitos

Marko Kananen: Kiitos

Jan Erola: Tänään siis keskustelemme aiheesta eriarvoisuuden kasvot liikunnassa ja tämä erittäin kiinnostava raportti, joka tuli ihan äskettäin ulos, on jaettu kolmeen tärkeään temaattiseen alalajiin lähtökohtaisesti. En muuten lähde purkamaan tätä sisällisluetteloa, mutta tämä on mielestäni tärkeä tämmöinen älyllinen aparaatti koko tämän tematiikan purkamisessa, että nämä jakautuvat nämä asiat kulttuurisiin odotuksiin. Eriarvoisuus perustuu kulttuurisiin odotuksiin, eli siinä on jotain, meillä on kulttuurissa syvällä jotain. Meillä on institutionaalisia toimintoja, jotka aiheuttavat eriarvoisuutta. Ja sitten meillä on, ihmisillä on omaehtoisia elämänehtojen eriarvoista vaikutusta liikuntaan. Suomea pidetään tasa-arvoisena yhteiskuntana, mutta meilläkin on selvästikin paljon eriarvoisuutta mitä tulee erityisesti tässä, kun tarkastellaan liikuntaa. Mutta myös liikunnassa on paljon eriarvoisuutta. Päivi, sinä olet käsitellyt tässä teoksessa muun muassa vammaisia nuoria. Kerrotko Päivi, mitä havaintoja; onko nuorilla vammaisilla samanlaiset lähtökohdat liikkua kuin ei vammaisilla?

Päivi Armila: Ei tietenkään ole. Koska ylipäänsä, puhutaan me mistä asiasta tahansa, niin vammaisten nuorten mahdollisuudet osallistua ovat erilaiset kuin ei vammaisten nuorten. Ja se liittyy näihin oletuksiin ja odotuksiin siitä, että minkälaiset ihmiset harrastavat esimerkiksi liikuntaa ja minkälaisilla paikoilla. Eli liikuntapaikat ovat suunniteltu sillä tavalla, että ne olettavat ihmisillä olevan tietynlaisia ominaisuuksia. Liikuntalajit, urheilulajit perustuvat jonkunlaisille oletuksille ja odotuksille ihmisten kykyisyyksistä ja niin edelleen. Sitten vammaisten nuorten kohdalla täytyy koko ajan hakea jotain semmoisia sovelluksia tai erityisempiä tekemisen tapoja, toisenlaisia tekemisen tapoja. Ei se sitä tietenkään tarkoita, että vammaiset nuoret eivät liiku. Mutta sitten se, että siellä on sellaisia kompromissien, neuvottelujen, luopumisten pakkoja aika paljon monissa asioissa. Ja toiveita ja unelmia ei aina voi toteuttaa sillä lailla kuin haluaisi. 

Susan Eriksson: Tuohon jos saan kommentoida jo saman tien.

Jan Erola: Susan, ole hyvä.

Susan Eriksson: Tämä oli käytännössä kanssa tämä vammaisten nuorten asema minun tonttia tässä kirjassa. Minulla on vain sitten nuo vaikeammin vammaiset nuoret. Tuo oli hyvä kiteytys tuo ruumiilliset kykyisyysoletukset, mitä yhteiskunnassa ja muutenkin näissä liikuntaharrastuksissa on. Että täytyy kyetä tietynlaisia asioita tekemään. Sille perustuu hyvin monet tämmöiset syrjivät käytännöt ylipäätään. Tuo oli siinä mielessä erittäin hyvä tuo Päivin alustus tuosta aiheesta. Mutta tietenkin se, että vammaiset nuoret haluavat liikkua. Että sitten jos ajatellaan vaikeammin vammaisten nuorten kannalta, joilla tämä toimintakyky ei sitten ole ihan semmoinen, että tämä liikunta näyttäytyisi niiden kykyisyysnormien mukaisena. Siinä täytyy sitten ajatella jo pikkuisen laajemmin sitä, boksin ulkopuolelta ikään kuin vähän, että mikä voidaan tulkita liikunnalliseksi kykyisyydeksi ja mistä lähdetään liikunnallista osallisuutta tarkastelemaan. Että onko se sitten tuettua liikuntaa. Mitä se on? Tavallaan nämä vaikeammin vammaisten nuorten asiat ovat paljon, toki, vaikeampia kuin mitä voi ajatella semmoista kehitysvammaista nuorta, joka pystyy liikkumaan omin neuvoin. 

Jan Erola: Euroopan unionillahan on tullut tämä saavutettavuusdirektiivi. Meillä on ikään kuin monta juridistakin syytä olisi tehdä koko yhteiskunnasta, lähtien matkailusta ja monesta muusta paikasta, ikään kuin vain muuttaa sitä kaikille suomalaisille tai kaikille ihmisille nykyistä huomattavasti saavutettavaksi. Liikunta on yksi sektori tässä. Esimerkkinä Teksasissa on semmoinen vesipuisto, joka on suunniteltu nimenomaan vaikeavammaisille ja se on ainoa käsittääkseni laatuaan oleva tämmöinen vesipuisto. Joka on ihan mahtava. Googlatkaa vesipuisto ja vammaisuus, se löytyy sieltä. Se video on semmoinen, että tulee onnenkyyneliä, kun näen niitä lapsia, jotka ensimmäistä kertaa eläissään pääsevät johonkin paikkaan leikkimään vedellä, koska he ovat vaikka pyörätuolissa eivätkä koskaan, eikä koskaan mikään vesipuisto ota semmoisia ihmisiä huomioon. Yhteiskunnan intressissähän tulisi olla se, että myös vammaiset pääsisivät liikkumaan niin paljon kuin mahdollista, eikös vaan.

Susan Eriksson: Kyllä, se on ihan totta. Täällä juuri tuon kaltaista mielikuvitusta kaivattaisiin tällä hetkellä enemmän. Että olisi vesipuisto heille pelkästään suunniteltu. 

Jan Erola: Totta kai sinne voi tulla muutkin, mutta se on suunniteltu niin, että he varmasti viihtyvät siellä. Siinäkin oli, vesipuisto selvästi oli monenlaisia perheitä ja lapsia. Tai samassa perheessä voi olla monenlaisia lapsia, että ei se poissulje sitä. Mutta tuossakin kohtaa se oli liikeidea. Tavallaan se oli tehty niin hyvin se, että se toimii myös liikeideana. 

Susan Eriksson: Kyllä. 

Jan Erola: Herääkö teille Markolle ja Annalle ajatuksia tästä vammaisista. Mitä teidän näkökulmasta, te olette tutkinut vähän eri asioita tässä teoksessa. Erityisesti maahanmuuttajakysymystä. Teillä tietysti yhdistyy maahanmuuttajavammainen, onko se sellainen mikä on erityiserityisryhmä?

Anna Seppänen: Kyllähän tämä, niin kuin nämä aikaisemmat puheenvuorot. Minulla resonoi ainakin siinä mielessä, että meidän pitää osata huomioida ensinnäkin diversiteetti, se että on hyvin paljon erilaisia palveluiden käyttäjiä. Liikunta voi olla tosi erilaista eri ryhmillä. Ja siinä on tärkeätä tavallaan se, että suunnitellaan ja toteutetaan niitä liikuntapalveluita sellaisten väestöryhmien kanssa, keitä me halutaan sitten mukaan siihen liikuntaan. Tällaisia ajatuksia herää. 

Jan Erola: Onko meillä, onko nämä meidän kulttuuriset odotukset semmoiset, että me oletamme, että vaikka ulkomaalaisetkin niin, että ne pelaavat kaikki vaan jalkapalloa, vain pojat pelaavat jalkapalloa ja that´s it. Miten me osaamme ottaa nämä erityisryhmät huomioon? Anna.

Anna Seppänen: Minun tulokulma on se, että meidän on tärkeätä ensinnäkin tunnistaa näitä tämmöisiä väestöryhmäkohtaisia eroja. Mehän voimme jaotella meidän väestöä hyvin monella eri tavoilla. Mutta sitten, että me tunnistamme missä liikunta on vähäisempää ja oikeasti uteliaisuudella pureudutaan siihen minkä takia joissain ryhmissä ei sitten liikuta. Esimerkiksi mitä tässä meidän tutkimuksessa nousi, niin siellä on tiettyjä maaryhmiä, esimerkiksi missä se liikunta, kuntoliikunta on vapaa-ajalla vähäisempää. Ja toisaalta fyysinen passiivisuus vapaa-ajalla yleisempää. Ja mihin kaikkiin tekijöihin nämä ovat sitten yhteydessä. En välttämättä heti myöskään nostaisi sitä, että no se on se kulttuuri, lähtömaan kulttuuri tai joku tällainen. Siellä voi olla hirveästi kaikkea erilaisia tekijöitä. Voi liittyä sosioekonomiseen asemaan, voi liittyä elämäntilanteeseen. Mutta sitten toisaalta myöskin kaivataan tietenkin sellaista kulttuurisensitiivistä otetta, että osataan myöskin huomioida tämmöisiä kulttuurista tai esimerkiksi uskonnosta käsin nousevia tarpeita sitten siinä palveluiden tuottamisessa. Sen takia se olisi niin tärkeätä, että näitä palveluita suunnitellaan ja toteutetaan yhdessä näiden, sanotaanko kohderyhmien kanssa. 

Jan Erola: Eli esimerkiksi vaikka naisten omia uimavuoroja musliminaisille vai mikä olisi tämmöinen konkreettinen esimerkki mitä meidän tulisi tehdä.

Anna Seppänen: Tämä on yksi erittäin hyvä konkreettinen esimerkki. Että esimerkiksi, se voi olla jollekulle olla este, että niitä erillisiä vuoroja ei esimerkiksi ole. Tai vaikka, että siellä soi musiikki tai tietynlainen musiikki. Ihan tämmöisiä konkreettisia aika simppeleitä juttuja mitä ei sitten välttämättä huomaa, jos niitä palveluita tuotetaan vain sillä tavalla, mitä ollaan totuttu tekemään.

Jan Erola: Marko, meidän Suomi-jalkapallo on jo aikaisemminkin, kun se on lähtenyt menestymään niin siinä on usein ollut ulkomaalaistaustaista voimaa, tänne muuttanutta maista, jotka ovat nälkäisempiä ehkä mielikuvissa jalkapallokentillä. Mitä sinun tutkimuksessa on tullut esimerkiksi maahanmuuttajataustaisista Suomi-futaajista esille?

Marko Kananen: Jalkapallon osalta niin kuin mainitsin, niin tässähän on se mielenkiintoinen ulottuvuus, että kun maahanmuutto Suomeen yleistyi siinä 1990-luvun lopussa niin siinä missä muualla yhteiskunnassa oltiin enemmän tämmöisellä paniikkipelon mielialalla, että mitä tässä nyt tehdään. Niin jalkapallon piirissähän maahanmuuttajat otettiin avosylin vastaan. Ja ajateltiin nimenomaan sitä, että nyt se lähtee se suomalainen jalkapallo nousuun. Nyt saadaan niitä sieltä oikean jalkapallokulttuurin parista tulevia pelaajia. Tavallaan tämä jalkapallo on siinä mielessä mielenkiintoinen esimerkki, että se tausta, se ei-suomalaisuus, että se näkyy sekä positiivisesti että negatiivisesti tässä jalkapalloharrastuksen parissa. Toisaalta siihen liittyy tämmöisiä hyvin myönteisiä ennakkoluuloja juuri tämmöisestä jalkapallollisesta kyvykkyydestä. Mutta sen lisäksi siellä taustalla on aina tämmöinen neuvottelu ja rajankäynti sen suomalisuuden ja suomalaisen normiston kanssa. Että miten sitä jalkapalloa oikein pelataan. Ja minkälaisia arvoja siihen liittyy. Ja minkälaista tekemistä. 

Jan Erola: Minun sekä vanhin poikani, että nuorin tyttäreni. Minulla on kolme lasta, niin keskimmäinen baletoi, mutta nämä kaksi muuta pelaavat jalkapalloa. Olen havainnut, että aika vähän on tytöissä näitä tietyistä maista tulevia harrastajia. On jotain ulkomaalaistaustaisia kyllä, mutta esimerkiksi Venäjältä, perhe, jonka sukujuuret ovat Venäjällä, ovat toki suomalaistuneet, mutta sellainen löytyy kyllä ja jotain muita löytyy. Enimmäkseen se on huomattavasti ikään kuin perinteisen suomen-suomalaisten valkonaamojen porukka. Kun taas sitten siellä poikani puolella on paljon enemmän eri etnisiä taustoja. Toki suomalaistuneita ihmisiä, mutta ikään kuin perheet ovat alun perin jostain toisaalta. Oletko sinä havainnut samaa? Onko tämä minun mikrohavaintoni myös makrohavainto?

Marko Kananen: No se on juurikin näin. Että esimerkiksi tässä tämän kirjan artikkelissa ja sitten tässä tutkimushankkeessa, jota tällä hetkellä vedän, niin me keskitymme pelkästään poikiin ja nuoriin miehiin. Johtuen siitä syystä, että niitä yksinkertaisesti niitä pelaavia naisia ja tyttöjä on sen verran vähemmän. Olen käynyt läpi esimerkiksi, miten mediassa on käsitelty maahanmuuttotaustaisia jalkapalloilijoita 2000-luvun aikana. Niin siellä on käytännössä yksi tai kaksi kertaa mainittu joku naisjalkapalloilija tai tyttöjalkapalloilija. Että se on jotenkin hyvin, hyvin voimakkaasti keskittynyt tuohon poikien ja nuorten miesten urheiluun. 

Susan Eriksson: Sivuatko Marko siinä tutkimuksessasi yhtään sitten tätä tyttöjen, maahanmuuttajatyttöjen asemaa?

Marko Kananen: Tässä vaiheessa me olemme keskitytty pelkästään poikiin ja nuoriin miehiin ja totta kai sillä tavalla sivutaan, että tuodaan esille tämä. Että siinä on tämmöinen.

Susan Eriksson: Näkymättömyys, heidän näkymättömyys. 

Marko Kananen: Juuri näin.

Susan Eriksson: Hyvä.

Jan Erola: Susan, koripallon puolellahan meillä on yksi tähti, joka on suunnilleen matkalla maailman huipulle. Joka on nimenomaan afrikkalaistaustainen daami, joka on jälleen täysin suomalainen, lähes kaksimetrinen hujoppi. Joissain muissa lajeissa yksittäisiä pelaajia löytyy. Onko tämä semmoinen asia, että jos puhutaan tämmöisestä, Anna mainitsi, että pitäisi ottaa enemmän huomioon kohderyhmiä. Mitä ajatuksia teillä syntyy tästä? Pitäisikö nykyistä paremmin ottaa aktiivisesti kontaktia näihin etnisiin taustoihin ja yrittää rohkaista tyttöjä mukaan? Anna.

Anna Seppänen: Tällä tavalla äkkiseltään kuulostaa oikein hyvältä. Kyllä itse ainakin näkisin, että sellainen esimerkki ja esikuvien rooli, että se on tosi tärkeä. Yhtä lailla, että on tärkeä, että me voitaisi myöskin purkaa ehkä sellaisia jonkinlaisia kansallisstereotypioita liittyen näihin. Kyllä minä pidän sitä erittäin tärkeänä asiana. 

Jan Erola: Aitajuoksussahan meillä on etnisen taustan omaava täysin Suomalainen, Porilainen juoksija, Neziri, joka on sitten taas esimerkkinä. On toki, yksittäisiä jo tulee sieltä. Katsoo Ruotsia, katsoo monta muuta maata, jos puhutaan, palataan hetkeksi tähän miesten ryhmään, niin Sveitsin jalkapallomaajoukkueesta puolet on kosovolaistaustaisia. Siellä on Sveitsin jalkapallo ryhtynyt menestymään sen jälkeen, kun ollaan ryhdytty suvaitsemaan. Mutta onko meillä sitten taas ihan, toisaalta jos palataan tänne vammaisurheiluun niin meillähän on Leo-Pekka Tähti, joka on huippu-urheilija. Joka on mielestäni eniten muuttanut mielikuvia meidän päissämme ylipäätään vammaisurheilusta. Mitä ajatuksia, esimerkiksi Päivi tämä sinulla herättää?

Päivi Armila: On ilman muuta, tavallaan se kansainvälinen menestys, joka liittyy sitten tähän Leo-Pekka Tähden julkikuvaan. Ja siihen, että miten hän on pärjännyt näissä vuoden urheilija äänestyksissä. Onhan se todella sitä tietynlaista, erityisesti jos puhutaan urheilusta ja kilpaurheilusta. Vammaisurheilun, kilpaurheilun representaatiota ihan selvästi muuttanut ja sitten kaikki nämä urheilulähetykset, joissa on ratakelausta ihan siellä muiden lajien joukossa ja niin edelleen. Että kyllä se sillä puolella ja juuri näissä lajeissa, joissa menestytään, niin näkyy. 

Jan Erola: Mutta muuttako se asenteita myös täällä ikään kuin nuorten liikunnan ja ylipäätään institutionaalisen suhtautumisen puolella? Vai jääkö se vain tällaiseksi kuriositeetiksi?    

Susan Eriksson: Ei se missään nimessä jää kuriositeetiksi. 

Päivi Armila: Juu, olen samaa mieltä. 

Susan Eriksson: Voi sanoa, että myönteinen julkisuuskuva niin sehän luo sitä rohkeutta sitten vammaisille henkilöille sitten alkaa harrastaa. Että se madaltaa sitä kynnystä lähteä itsekin harrastamaan. Siinä on ehdottomasti tuommoinen osallisuusnäkökulma ensinnäkin, että se luo tavallaan sitä ymmärrystä siitä osallisuudesta, että mihin kaikkeen vammaisetkin henkilöt voivat ruveta. Mutta se puoli mikä siinä taas on tämä paraurheilu. Että se on taas tämä liikuntavammaisten urheilu, niin se on hyvin erilaista. Sitten taas, kun ajatellaan syvästi kehitysvammaisia esimerkiksi. Silloin puhutaan todellakin hyvin eri asioista. Että siinä pitäisin tavallaan pitää se ero koko ajan mielessä näiden vammaryhmien välillä. Ja tavallaan vammaisuuden luonteen kannalta. Että mitä se on ja mitä se itse kullekin sitten vaikuttaa tuohon asiaa. Mutta se mikä siinä on hyvin myönteistä. Että esimerkiksi näissä Lontoon olympialaisissa 2012, niin siellähän otettiin ihan tiedotusvälineet ilmeisesti tietoisesti, ottivat semmoisen linjan, että ruvetaan puhumaan siitä paraurheilusta samalla tavalla arvostettavasti ja kunnioittavasti kuin muustakin urheilusta. Se sitten tavallaan luo sitä asemien tasavertaisuutta myöskin. Että lähdetään ihan tietoisestikin muuttamaan näitä kulttuurisia käytäntöjä, mitä ympärillä on. Se kaikki luo sitä semmoista pohjaa, minkä kautta voi lähteä muokkaamaan asenteita ja tekemään tasa-arvoisemmaksi koko kenttää.

Jan Erola: Leo-Pekka Tähden kohdallahan kävi niin, että muistaakseni jopa Helsingin Sanomat luukuttivat jossain isossa mainoksessa, että Leo-Pekka Tähden tulisi olla Suomen vuoden urheilija. Mutta kun urheilutoimittajat sen valitsevat, niin ne olivat tavallaan se ikään kuin konservatiivisin ryhmittymä, joka jänkkäsi vastaan. Että eihän Leo-Pekka Tähti oikea urheilija ole, koska hän ei juokse samalla radalla Usain Boltin kanssa. Se ikään kuin jauhoi pari vuotta, kunnes lopulta sitten urheilutoimittajatkin suostuivat. Tuossa kohtaa näytti nimenomaan niin, että konservatiivisin porukka tässä hyväksynnässä olikin ikään kuin urheilujournalismin ytimessä ja urheilun ytimessä. Onko tämä havainto muualla elämänalueella sama? Että onko tässä jotain kulttuurisia esteitä nyt ihan kun liikuntakulttuurin toimijoiden sisällä?

Susan Eriksson: Minusta nuo asenteethan muokkaantuvat hyvin hitaasti. Että niihin pystyy vaikuttamaan vähän kerrassaan. Mutta mielestäni siellä tämä tietoisesti näiden muokkaaminen ja tämmöinen, että lähdetään siitä lähtökohdasta jo liikkeelle niin sillä on ihan valtavaa merkitystä. Että kyllä tiedotusvälineiden erittäin paljon valtaa on siinä mielessä muokata juuri asenteita. Esimerkiksi vammaisuutta kohtaan. 

Jan Erola: Päivi.

Päivi Armila: Sitten kun mietitään kilpaurheilua, kun se on jotenkin niin oma maailmansa sitten. Siellä on ne tietyt suoriutumisen ja sääntöjen ja tällaisten kokoelmat hirvittävän jäykkiä ja jotenkin pysyväluonteisia. Että jotkut, jotkut vaikka nyt koripallon säännöt tai pesäpallon säännöt tai estejuoksuideat ja muut. Tavallaan niiden ajatteleminen jotenkin toisin on varmaan hirvittävän vaikeata. Tuo juuri mitä Susan sanoi. Minä puhun aina tämmöisestä tietoisuusteollisuudesta eli juuri nämä tällaiset kaikenlaiset viestit, jotka muokkaavat pikkuhiljaa meidän ajatusmaailmaa. Sillä tavalla, että me ei itse tiedetä sitä. Juuri kaikki nämä esimerkiksi paralympialaisten kadunvarsimainokset ja muut tämmöiset, joita oli yhteen aikaan tosi paljon esillä silloin pari vuotta sitten, esimerkiksi. Ja kaiken maailman tämmöiset kuvat ja muut, jotka pikkuhiljaa jollakin lailla alkaa valua meidän tietoisuuteen sellaisina uudenlaisina maailmankuvina. Se että se ei tapahdu noin vain. Että keksitään joku normisto ja sitten muutetaan se vaan. 

Jan Erola: Puhutaan vaikeasti vammaisista, niin Special Olympicshan ja sitten jotain Team Sisu -tyyppisiä juttuja on ollut julkisuudessa. Voisiko tämmöisten, tuli mieleeni vain, että esimerkiksi kaupalliset toimijat kun hoksaisi että tuossa voisi saada, pienellä panoksella saisi god williä ja tehtyä oikeasti hyvää. On lähteä panostamaan, on se sitten Team Sisuun tai yksittäisiin urheilijoihin ja antaa näkyvyyttä vaikkapa Special Olympicsissa. Niin olisiko tämä niitä keinoja, miten kulttuuri muuttuisi?

Susan Eriksson: Sitä pitää muistaa siinä sitten tosiaan nämä vammaisten nuorten väliset erot tai vammaisten väliset erot. Tosiaankin tämä Special Olympics -popula on, tai porukka on enemmän tai vähemmän kuitenkin aika hyvissä asemissa. Siellä monesti valikoituu sellaisia, no toki oikeasti hyviä urheilijoita ja sitten vielä se, että heillä on resursseja ehkä toisella tavalla. He ovat paljon liikuntaa harrastavia ja heillä vanhemmat ja perheet pystyvät tukemaan eri tavoin, kun sitten taas ehkä joitakin muita. Siinä sitten täytyy ajatella tämmöiset sosiaaliset erot, mitkä muutenkin siinä sitten vaikuttaa ja liittyy. Tämä on hyvin monipolvinen tematiikka tämä koko vammaisurheilu siinä mielessä. 

Jan Erola: Marko.

Marko Kananen: Siitä palaan vielä tuohon esikuvien merkitykseen. Että Susan ja Päivi sanoivat, että on totta kai erittäin tärkeätä saada näkyvyyttä. Mutta minulla on jotenkin semmoinen olo, että monesti tämmöiset erityisryhmien kohdalla sieltä sitten esiin nostetaan tämmöiset supertähdet. Tämmöiset, niin kuin jalkapallonkin kohdalla maahanmuuttajataustaisista pelaajista. Siellä myös puhutaan tämmöisistä potentiaalisina supertähtinä tai todellisina supertähtinä. Mutta sitten se iso urheileva massa jää vähän sinne varjoon. Ja jos mietitään maahanmuuttotaustaisten jalkapalloilijoiden kohdalla niin, jos tuota aineistoani käy läpi niin siellä on semmoinen. Että joko on tämmöinen jättipotti tai sitten tyhjä arpa. Tavallaan se mahdollisuudet, se rooli niille maahanmuuttotaustaisille pojille, se on hyvin pieni. Silloin menee kaikki hyvin, jos on tämmöinen lupaava supertähtipotentiaali. Mutta sitten jos onkin enemmän semmoinen peruspotkija niin tavallaan ne ovet eivät aukenekaan enää samalla tavalla. Ja se kiinnostus vähenee. Tärkeätä olisi pitää mielessä myös tämä suuri urheileva massa, joka ei nouse niihin parrasvaloihin.

Jan Erola: Mitä muita keinoja tämmöisen kulttuuriseen muutokseen sekä ulkomaalaistaustaisten että vammaisten osalta teidän mielestänne oli? Mikä saattaisi muuttaa meidän asenteitamme, joka sitten muuttaisi instituutioiden asennetta. Varmaan se sieltä alhaaltapäin lähtökohtaisesti tulee. Vai uskotteko te siihen, että ylhäältäpäin vielä tulee valistuneempia liikuntapäättäjiä, jotka sitten antavat vain säkkikaupalla rahaa juuri näihin erityisryhmien liikuttamiseen, jotta tasa-arvoisesta liikunnasta voitaisiin myös puhua. Uskotteko te siihen, että se tulee sieltä alhaalta päin se paine vai pitääkö se tulla pikemminkin ylhäältäpäin? Että nyt vaan päätetään, että meillä on tasa-arvolaki tai liikunnan tasa-arvolaki, joka määrää näin ja näin paljon joka paikkaan. Ja that´s it. Miten tästä pitäisi edetä?

Päivi Armila: Näkisin, että kaikki yhdessä. Ettei ole sillä tavalla, että mitä kautta se parhaiten. Luulen, että kaikki nämä ulottuvuudet vaikuttavat yhdessä ja pyritään satsaamaan eri puolilla sekä asenteisiin vaikuttamaan että lainsäädännöllisesti vaikuttamaan. Sitten siellä ruohonjuuritasolla palveluita parantamalla ja palveluita lisää kehittämällä. Ja juuri nimenomaan, vaikka vesipuistoja, teemapuistoja kehittämällä lisää. Mitä tahansa, käyttää mielikuvitusta, että heidän osallisuus paranisi siinä. Näkisin noin.

Jan Erola: Marko.

Marko Kananen: En minäkään usko siihen, että urheilussa tai liikunnassa tietoisesti suljetaan ketään ulkopuolelle. Tavallaan, jos kysytään urheiluseuralta, niin kaikillehan on avoimet ovet ja kaikki haluaa, että kaikki tulevat mukaan ja pääsevät harrastamaan. Jotenkin meiltä ehkä puuttuu semmoinen jonkinlainen tietoisuus, uudenlaista ajattelutapaa. Että vaikka me olemmekin avoimia ja toivotetaan kaikki tervetulleiksi niin jostain syystä sinne vain ei tule kaikki. Tietynlaiset ihmiset sieltä puuttuvat. Se vaatii myös siellä ruohonjuuritasolla jotain uudenlaista ajattelua. 

Jan Erola: Anna.

Anna Seppänen: Olisin kaikkien edellisten kanssa erittäin samoilla linjoilla tässä. Ja sitten nostaisin tässä vielä semmoisen tähän maahanmuuttokontekstiin liittyvän mielenkiitoisen tuloksen, mitä me siellä meidän tutkimuksessa havaittiin. Tämä vapaa-ajan liikunta oli yleisempää tällaisilla henkilöillä, keillä oli esimerkiksi suomalainen ystävä, tunsi itsensä suomalaiseksi tai puhui suomea vähintään keskinkertaisesti. Mistä herää semmoisia ajatuksia, että miten voitaisiin olla, miten me voimme oikeasti toivottaa kaikki tervetulleiksi. Mikä se on tavallaan semmoinen suomalaisuuden rooli tässä. Pitääkö tuntea olevansa suomalainen, että uskaltaa lähteä mukaan ja miten me tehtäisiin siitä semmoinen, miten luodaan semmoista yhteistä me-henkeä tai me-ryhmää. Miten oikeasti saadaan kaikki tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon.

Jan Erola: Teillä on myös teemana tässä raportissa tämä, että kaikilla elämäntilanne ei oikeasti ihan samalla tavalla mahdollista sitä, että osallistutaan liikuntaan. Se on sitten isompi yhteiskunnallinen ongelma, että onko ylipäätään työpaikkaa tai onko perheessä jotain muita isoja ongelmia. Onko tämä semmoinen asia mihin liikunnan avulla pystyttäisiin vaikuttamaan myönteisesti. Eli tässä vaikka todettiin, että liikunta on kuitenkin se paikka. Itsekin olen ollut maahanmuuttajana Oxfordissa. Se on täynnä ulkomaalaisia, jotka tulevat sinne, niin kuin mekin olimme siellä ikään kuin pätkätyöläisinä. Mutta ne paikalliset englantilaiset eivät pahemmin päästä lähipiiriinsä mitenkään. Niin se tavallaan oli todella vaikeata, kunnes poikani osallistui paikallisen jalkapallojoukkueeseen ja aluksi lähes kielitaidottomana. Mutta sitten vähitellen vuoden mittaan oppi kieltä ja sai sieltä ystäviä. Mutta myöskin kun olin siellä kentän laidalla, niin minä tutustuin näihin natiivienglantilaisiin ja kävi se ihme, että eräänä päivänä yksi jopa pyysi käymään kotonaan, joka on siinä maassa harvinaista. Onko tässä semmoinen keino, että liikuntaa ja liikuntaharrastusta voisi törmäyttää eri kohderyhmien, myöskin vammaisia ikään kuin ei-vammaisten kanssa. Voisiko siinä rakentaa siltoja nykyistä enemmän, jotta syntyisi tämmöistä laajempaa ymmärrystä liikunnan merkityksestä ja kenties saataisiin näitä marginaalissa olevia ryhmiä paremmin valtavirtaan. Anna.

Anna Seppänen: Ajattelen tässä myös sitä, että vaikka puhutaan tästä, että tuotetaan sopivia palveluja kohderyhmä huomioon ja niin poispäin. Niin sen ei silti tarvitse tarkoittaa sitä, että me tuotamme erillispalveluita ja sitä kautta jotenkin siilataan porukkaa. Vaan että siinä voi olla tämmöistä törmäyttämistä myöskin mukana. Ei liian erillisiä palveluita tuotettaisi. Se olisi tärkeätä.    

Jan Erola: Marko, mitä sinä. Anteeksi Susan saa kommentoida.

Susan Eriksson: Se erillisyys, palvelujen erillisyys on ehdottomasti ongelma. Nimenomaan siellä vammaispuolella. Se on se törmäyttäminen ja tämmöinen inklusiivisuus erittäin vaikeata ja johtuen juuri näistä ruumiillisista kykyisyysoletuksista. Muilla nuorilla saattaa olla hyvinkin paljon ennakkoluuloja sen suhteen, että mihin tuo kehitysvammainen nyt kykenee. Siitähän on ihan siellä tutkimushankkeessa myös konkreettista evidenssiäkin siitä, että nuoret syrjivät. Sitten taas vammaisia saattaa, että eivät lähde esimerkiksi lähde semmoiseen ratsastustallin harrastukseen ollenkaan, jos tietävät, että siellä harrastaa myös vammaisia henkilöitä. Siellä on jouduttu tekemään muun muassa eri viikonpäivät näille vammaisille harrastajille. Se on erittäin vaikeata tämmöinen lähtökohtaisesti tämmöisessä asennemaailmassa kuitenkin se törmäyttäminen. Mutta jos pystyttäisi jotenkin luomaan semmoisia yhteisiä käytäntöjä missä tämä tämmöinen inklusiivisuus olisi mahdollista niin sehän olisi aina hyvä juttu. Näkisin, että nuo ruumiilliset kykyisyysoletukset, jotka vaikuttavat siinä erittäin vahvasti juuri tässä kohtaa. Semmoinen inklusiivisuus on vaikeata. Etenkin nuo maahanmuuttajataustaisten nuorten asia on siinä mielessä hyvin erilainen.

Jan Erola: Kyllä sanon, että kokemuksena siinä, että vaikkapa uimahallissa tapaa erilaisia ihmisiä, olkoon vaikeasti vammaisia ja muita. Naapurustossani on parikin tämmöistä jollain tavalla kehitysvammaista ihmistä kohtuullisen lähellä. Arkinen kohtaaminen heidän kanssaan on tosi tärkeätä. Sehän muuttaa niitä asenteita. Siinä mielessä ymmärrän, että se yrittäjä, joka on ratsastustallinyrittäjä, niin hän ei halua menettää asiakkaitaan. Häneltä on kohtuutonta vaatia sitä valistustyötä. Mutta samaan aikaan ehkä voisimme yrittää yhdessä pohtia keinoja, millä näitä tämmöisiä törmäämisiä arjessa tulisi yhä enemmän. Että me ei suljeta, ei laiteta kaikkia somaleita yhteen gettoon, kaikkia pyörätuolilla kulkevia toiseen gettoon niin kuin tästä harrastuksen näkökulmasta. Siis törmäyttäminen. Vai mitä sanoo Marko?

Marko Kananen: Se törmäyttäminen on kaunis idea. Ajatuksen tasolla noinhan se toimii juuri, että erilaiset ihmiset tulevat yhteen ja pelaavat jalkapalloa yhdessä ja sitten solmitaan kaverisuhteita. Mutta vähän niin kuin tuo sinun Oxfordin esimerkki kertoo, niin se ei aina tai useinkaan se ei välttämättä mene niin helposti. Se, että sinä pelaat jalkapalloa jonkun kanssa kaksi kertaa viikossa, niin se ei vielä välttämättä johda mihinkään. Meillä on paljon tai ei nyt paljon, mutta jonkin verran tutkimustietoa juuri tuosta maahanmuuttajataustaisten nuorten jalkapalloharrastuksesta esimerkiksi. Suomalaisten kanssa pelaaminen on ollut kivaa, mutta ei siitä ole sitten syntynyt mitään kaverisuhteita tai edes semmoista tuttavallista suhdetta vaan, että se on ollut, se ainut yhteiselo on tapahtunut siellä kentällä. Ja sitten harjoitusten jälkeen on jokainen kadonnut omille teilleen. Se ei automaattisesti se ei tapahdu sen yhteisen harrastamisenkaan kautta. 

Jan Erola: No pitäisikö tässä sitten seuroilla olla ikään kuin, heitä tuskin voidaan velvoittaa maahanmuuttajien integroitiprosessiin, mutta voidaan ehkä myydä tämä niin päin, että tämmöinen yhteisöllisyys saattaa edistää heitä paremmiksi pelaajiksi. Joku sen kaltainen salainen agenda kenties, jonka avulla saataisiin sivutuotteena tapahtumaan tämmöistä toistensa ymmärtämisen lisääntymistä. 

Marko Kananen: Salaiset agendat ovat aina hyviä. Totta kai, sehän on kaikkien etu, myös sen seuran yhteisön etu, että jos siellä on semmoista oikeanlaista ja ihan oikeaa yhteisöllisyyttä ja yhteisymmärrystä ja solidaarisuutta. Ymmärtääkseni menee vähän siihen joukkuepelin ytimeen esimerkiksi tämmöinen yhteishenki. Hävittäväähän siinä ei ole. 

Jan Erola: Niin, kyllä se koskee yksilölajeja eikä pelkästään joukkuelajeja. Mitäs Päivi näetkö sinä tässä törmäyttämisessä jotain semmoista, mitä voitaisiin tehdä nykyistä paremmin?

Päivi Armila: Ilman muuta. En ole niin urheilun kannalta miettinyt tätä monikulttuurisuuskysymystä. Muissa yhteyksissä aika paljonkin. Ja tuo, mitä Anna sanoi, niin toi mieleeni yhden tutkimuksen tällaisesta kouluympäristöstä, jossa pyrittiin saamaan hyvin erilaisia nuoria ihmisiä yhteen. Tehokkaaksi osoittautui semmoinen tapa, jossa oli semmoiset rohkeita peliin menijöitä. Juuri näitä tämmöisiä siihen tietyllä tavalla hallitsevaan porukkaan kuuluva joku, joka ikään kuin asettaa itsensä semmoiseen välittäjän rooliin. Ja käy hakemassa sen toisen ja tutustuttaa ja toimii siltana ja linkkinä. En tiedä sitten, että voiko ajatella, että seuraan palkataan joku tämmöinen siltahenkilö. Enemmän se on ehkä ihmisistä sitten kiinni. 

Jan Erola: Miksi ei voisi. Kyllähän Fortum on muistaakseni palkannut.

Päivi Armila: Joo, periaatteessa kyllä. 

Jan Erola: Apuvalmentajia jalkapallojoukkueeseen. Miksi se ei voisi olla. Jos sponsori päättää vaikka, että nyt tänne tulee ihminen, joka koordinoi ja sen ideana on edistää joukkueen ja urheilulajin tai liikuntaharrastuksen paranemista. 

Päivi Armila: Mutta sen pitää lähteä jotenkin siitä ihmisestä itsestänsä tietynlaisena asennoitumisena maailmaan. Että on valmis jollakin lailla astumaan siihen väliin ja olemaan sille erilaiselle tukena siinä prosessissa, jossa muut vähän katsovat kieroon. 

Jan Erola: Olen aikoinaan ollut kirjakustantaja ja opin siellä semmoisen asian, että jos haluaa julkaista runoja, niin se täytyy esimerkiksi talouspäällikölle selittää, että se on brändi-investointi. Jonka jälkeen ihminen, joka ammatillisesti ajattelee rahan kautta, eikä kulttuurin ja ikään kuin tämä on hyväksi ihmiselle. Tämä on ikään kuin oikein tehdä, niin yhtä äkkiä se asia alkaakin kiinnostamaan. Tämmöisessä virkamiesjargonissa se sana olisi vaikuttavuus mitä tässä haetaan. 

Päivi Armila: Se ei tämmöisessä humanistikoulutuksessa se ei ole ollut semmoisena. Mutta voit olla ihan oikeassa.

Jan Erola: Tämä ajatukseni ja väittämäni on juuri se, että aina kun sen pystyy muuttamaan jollain lailla rahaksi tai jonkinlaiseksi muuksikin hyödyksi, niin sitten yhtä äkkiä tämä, että tämä on oikein tehdä, tämä on ihmisoikeuskysymys, tämä on kulttuuriteko, tämä on sitä, tätä ja tuota. Niin on hyvin helppo, että mutta budjetin mukaisesti tämä ei ole mahdollista. Mitä jos sen kääntääkin asiat niin, että integroimalla nämä ihmiset, liikuttamalla tätä kohderyhmää enemmän yhteiskunta säästää näin ja näin paljon rahaa, joten on järkevää tehdä tämä investointi. Niin kuinka paljon teillä omilla tonteillanne on harrastettu tämmöistä brändi-investointia. Ikään kuin runojen julkaiseminen on brändi-investointi -tyyppistä ajattelua? Ottakaa puheenvuoroa siitä kuka uskaltaa ensimmäisenä kääntää teidän tärkeät asianne raa’aksi rahaksi? Marko.

Marko Kananen: No jalkapallon puolellahan esimerkit ovat aika ilmeisiä. Ja tavallaan tämä brändityö on siellä onnistunut. Ne maahanmuuttajataustaiset pelaajat ovat niitä meidän supertähtiämme. Niitä meidän kantavia voimia ja jos mietitään jotain Glen Kamaraa tällä hetkellä, niin jos katsoo hänen esityksiään huuhkajissa niin ei siinä voi tuntea mitään muuta kuin semmoista puhdasta rakkautta ja iloa, että miten joku voikin pelata noin hyvin ja miten meillä Suomen paidassa voikin olla tuommoinen pelaaja? Mutta minulla on aina sitten se huoli siinä, että tämmöinen ylätason hehkutus, meneekö se sinne alatasolle sinne ruohonjuuritasolle? Että riittääkö se sinne asti? Että jos pikkupojat pelaavat siellä kentällä, niin minusta tuntuu, että se todellisuus siellä on kuitenkin vielä erilainen. 

Jan Erola: Ehkä se opettaa meitä kuitenkin jollain tavalla sietämään erilaisuutta ja sitten se tulee vähitellen. Esimerkiksi itse, kun kävin koulua niin ei ollut yhtään, ei mistään edes inkerinsuomalaisia eikä mistään muualta kotoisin olevia kuin Suomi-taustaisia ja nythän omat lapset ovat koulussa, missä on ihan hirvittävä määrä erilaisia kansalaisuuksia. Se on ihan arkea heille. Heistä kasvaa ihan erilaisia ihmisiä kuin missä minä olen ollut. 

Marko Kananen: Kyllä ja siis sama on myös jalkapallon kohdalla, että onhan maahanmuuttotaustaiset pelaajat tavallaan normalisoituneet osaksi sitä suomalaisen jalkapallon arkea. Enää maahanmuuttotaustaiset pelaajat eivät ole välttämättä semmoisia poikkeustapauksia tai erityistapauksia niin kuin he olivat vielä 10-20 vuotta sitten. Vaan että nyt heistä on tullut tavallaan. Myös heidän kohdallaan se kuvasto on monipuolistunut. On tässä mahdollista nähdä myös tämmöistä positiivista virettä. Että se normalisoituu osaksi sitä meidän jalkapalloarkea. 

Jan Erola: Susan, onko vammaisliikunta tehtävissä brändi-investoinniksi?

Susan Eriksson: Hyvin vaikea sanoa äkkiseltään tuohon kyllä yhtään mitään. Tietenkin kun ajattelee liikunnallisen osallisuuden hyötyä ja miten sitä voisi muuttaa rahaksi ja tämmöiseksi pääomaksi, niin siinä mielessä tietenkin voisi ajatella jonkun kansanterveyden edistämisen ja tämmöisten kannaltahan sitä voi toki. Tai perustellaankin. Mutaa tavallaan se, että kaikilla ihmisillähän kuitenkin tulisi olla oikeus liikunnallisiin harrastuksiin ja mihin tahansa semmoiseen mielekkääseen tekemiseen. Näkisin ehkä enemmänkin tuota asiaa ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta kuin sitten taas minkään rahallisen hyödyn. Tasa-arvoinen yhteiskuntahan luo myös taloudellista pääomaa. 

Jan Erola: Miten sitten Päivi, löydätkö itsesi tämän keskustelun myötä, sinä äsken jo myönsit, että et ole ihan samalla tavalla taskulaskin sydämen kohdalla ollut kuin minä olen tässä pakottunut työelämän myötä ajattelemaan. Kykenetkö sinä nyt kuunneltuasi meidän ajatuksia tässä jo löytämään sellaisia taloudellisia arvoja, joilla joku toinen ehkä toisella tavalla elämää katsova ihminen voisi nähdä perusteluksi? Satsauksen nykyistä tasa-arvoisempaan liikuntaan?

Päivi Armila: En tiedä siis kyllä kai senkin voi kääntää taloudeksi, mutta se mitä monissa teksteissä olen toistanut, että kyllähän siis liikunnan hyvinvointivaikutukset vaan ovat niin ja urheilun. Mutta ylipäätänsä liikkumisen hyvinvointivaikutukset ovat niin tuhansissa, tuhansissa tutkimuksissa todistettu. Että jollakin lailla niihin vetoamalla. Jos ajatellaan yksilötasolla. Kaikki me tiedämme, että jos me liikumme me voimme paremmin. Ei sille mitään voi niin se vaan on. Jos ei nyt katkaista koipiamme tuolla. Se on sitten toinen juttu. 

Jan Erola: Oleellista on ikään kuin niille, jotka rahakirstujen päällä istuvat. Ikään kuin oivaltaa, että myös erityiskohderyhmien liikunta on tärkeää. 

Päivi Armila: Voisi kuvitella niin. 

Jan Erola: Voisi kuvitella. 

Päivi Armila: Susan varmaan tuntee paremmin tämän vammaistutkimuksen tai vammaisliikuntatutkimuksen maailman, mutta onhan se sielläkin nämä hyvinvointivaikutukset osoitettu monta kertaa.

Susan Eriksson: Kyllä

Päivi Armila: Tällaisissa kansainvälisissä tutkimuksissa.

Susan Eriksson: Ja elämän laatu ennen muuta. Jos heidän kohdallaan puhutaan, että elämänlaatua parantaa hyvin paljon. 

Päivi Armila: Ja silloin kuin ihminen voi hyvin niin silloin voisi kuvitella, että asiat ovat maailmassa pikkuisen paremmin. Kuin se, että yhteiskunta olisi täynnä huonosti voivia ihmisiä. 

Susan Eriksson: Kyllä, ja sitten se ihan sen mukaisesti, että miten sitä elämänlaatua itse kunkin kohdalla voi parantaa. Että jos on pyörätuolissa istuva henkilö ja hänellä käy fysioterapeutti säännöllisesti harjoittamassa sitä nivelliikkuvuutta ja muuta. Niin sitten hän pystyy paremmin sitten taas istumaan siinä tuolissa ja jaksaa sitten lähteä illalla vielä elokuviinkin. 

Päivi Armila: Eikä tarvitse koko päivää hoitajia. 

Jan Erola: Niin, aivan oikein. Anna, sinun kohderyhmät ovat, tutkimuskohderyhmä, ulkomailla syntyneet naiset. Siinä voisi kuvitella, että heidän integroinnissa tämä liikunnan edistäminen voisi olla erittäinkin perusteltua monella tavalla yhteiskunnalle edistää, vai kuinka?

Anna Seppänen: Kyllä, paljon puhutaan ja puhututtaa Suomeen muuttaneiden naisten työllisyys ja työllistäminen ja mietin, että jos me olemme tutkimuksen pohjalta huomattu, että olisi evidenssiä siitä, että tämmöinen kotoutuminen on yhteydessä liikuntaan. Mehän emme tiedä sitä suuntaa suoraa, että tuleeko se sitä kautta, että mennään mukaan liikuntaan. Ja sitten tulee näitä kotoutumiseen viittaavia asioita vai että onko se niin päin, että ensin on niitä ystäviä ja koetaan itsensä osana suomalaisia ja kielitaitoa ja sitten vasta lähdetään mukaan liikuntaan. Mutta tavallaan on huomattu tämä yhteys, niin voisi tällä tavalla mietiskellä ja pohdiskella, että voisiko se liikunta olla semmoinen tietynlainen väline siihen kotoutumiseen myöskin. Ja totta kai silloin kun on kielitaitoa, on verkostoja, kokee olevansa kotonaan niin kyllähän se ilman muuta on sitten myöskin työllisyyteen yhteydessä tai edesauttaa tätä. 

Jan Erola: Ja koulutukseen ja sitä myöten myös syvempään työllisyyteen. 

Anna Seppänen: Kyllä, kyllä. 

Jan Erola: Hyvät ystävät, kiitoksia paljon. Te olette antaneet paljon sieluanne ja aikaanne meille. Kiitoksia Päivi Armila, Anna Seppänen, Susan Eriksson, Marko Kananen. Toivottavasti saimme nyt viestin läpi kuulijoille, että liikunta voisi olla merkittävä yhteiskunnallinen muutosvoima, jonka avulla sekä hyvinvointi että yhteiskunta ylipäätään voi paremmin ja tulee enemmän rahaa niille taskulaskinsydän ihmisillekin. Lämmin kiitos teille tästä sessiosta ja ei muuta kuin kaikki liikkumaan. 

Loppujuonto: Liikuntatieteellinen Seura, liikunnan tiedeviestintää vuodesta 1933. Lisätietoa seurasta ja tuoreinta tietoa liikuntatieteistä osoitteesta lts.fi.