Sitkeähenkinen naapurien kamppailu

Ensimmäinen maaottelu käytiin innostuneissa ja kohteliaissa merkeissä sata vuotta sitten. Ruotsin joukkue matkusti laivalla Turkuun. Tulo kieltolaki-Suomeen oli varmistettu: tullivirkailijat olivat saaneet ylemmältä taholta ohjeet tehdä minimaalisen tullitarkastuksen. Vieraille oli järjestetty kiertoajelu Turussa Ruotsin ja Suomen lipuilla koristetuilla autoilla. Turun Sanomat tarjosi kahvit Hamburger Börsissä, minkä jälkeen ruotsalaiset lähtivät heille varatulla junanvaunulla kohti Helsinkiä. Idrottsbladetin Sven Lindhagenin mukaan ”konduktöörien kohteliaisuudesta olisi voinut luulla, että he olivat erehtyneet luulemaan kyseessä olevan kuningasvierailu urheilumatkan sijaan”.

Eläintarhan kentän katsomo pursui yleisöä. Paikalle tuli myös tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander. Suomi voitti odotetusti ottelun. Ruotsalaisvieraat antoivat tunnustusta järjestelyistä, jotka olivat paremmat kuin urheilukilpailuissa Ruotsissa.

Ensimmäinen maaottelu oli myös suuri mediatapahtuma. Ruotsin Idrottsbladetin toimittaja Lindhagen lähti sunnuntaina ottelun päätyttyä vuorolennolla kohti Tukholmaa ottelusta Helsingissä teetetyt kuvat mukanaan. Nelipaikkaisen Junkersin kyyti oli pomppuista, mutta lehti sai maanantainumeroonsa kattavan maaottelupaketin. Vuonna 1929 Idrottsbladet peräti vuokrasi Helsingin matkaa varten koneen yksistään omaan käyttöönsä.

Maaottelun lämmin tunnelma katosi osittain jo vuoden 1927 kamppailussa Tukholmassa. Kumpikin joukkue tavoitteli voittoa hampaat irvessä ja nahinoinnista juoksuradoilla tuli osa keskimatkojen kilpailuja. Tunnelma oli kiihkeä myös maaotteluissa 1929 ja 1931. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton yleisurheilujaoston puheenjohtaja Urho Kekkonen ilmoitti Tukholmassa vuoden 1931 ottelun loppubanketissa, että maaotteluvaihto oli aika katkaista. Sikälikin hetki oli suomalaisittain sopiva, että Suomi oli voittanut ottelun selvästi.

Kekkonen perusteli maaotteluiden muuttumisella liian kiihkeiksi. Ilmapiirin muuttumiseen liittyneitä syitä hän ei eritellyt. Suomen ja Ruotsin suhteet olivat kiristyneet aitosuomalaisen kielipolitiikan takia. Tilannetta eivät parantaneet Ruotsin suunnasta kuuluneet vihjailut suomenkielisten suomalaisten mongolisuudesta.

Maailmanpolitiikka näkyi ottelussa 1939 ja 1940

Suurpolitiikka löi leimansa Suomi–Ruotsi-maaotteluun vuosina 1939 ja 1940. Kesällä 1939 naapurimaiden yleisurheilijat kohtasivat Tukholmassa kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Samaan aikaan ottelivat maiden B-maajoukkueet Helsingissä. Otteluyhteyden palauttaminen oli yksi esimerkki Suomen pyrkimyksistä lähentyä Ruotsia ja ylipäätään Pohjoismaita. Toki suomalaiset halusivat pohjustaa myös vuoden 1940 olympiaisännyyttä. Ruotsista odotettiin suuntautuvan vuolas kisaturistien matkailijavirta Helsinkiin.

Olympiakisat jäivät pitämättä toisen maailmansodan takia. Osana maailmanpaloa Suomi joutui käymään vuosina 1939–1940 talvisodan Neuvostoliiton kanssa. Olympiakisojen korvikkeeksi Suomi järjesti stadionilla syyskuussa maaottelun, johon Ruotsin lisäksi osallistui Saksa. Helsinkiin lentäen saapuneiden saksalaisurheilijoiden mukanaolo osoitti Natsi-Saksan johdon muuttaneen suhtautumistaan Suomeen, josta oli hyvää vauhtia tulossa liittolainen.

Saksan joukkueen voimaa korosti saapuminen Malmin lentokentälle. Saksalaisia lennättivät 47-paikkainen nelimoottorinen ”jättiläis-Junkers” ja kaksi pienempää konetta. Saksalaisia toimittajia tuli paikalle 13. Myös ruotsalaiset lensivät Tukholmasta Helsinkiin.

Maaottelu oli koko maailman vuoden 1940 suurin urheilutapahtuma. Stadionille tuli kahtena päivänä yhteensä 92 000 katsojaa, jotka heiluttelivat Suomen, Ruotsin ja Saksan pienoislippuja. Helsingin keskustassa liehuivat sini- ja keltaristit sekä hakaristit.

Rauhan oloissa otteluun valmistautunut Ruotsi voitti sekä Suomen että Saksan. Svenska Idrottsbladet vertasi innostuneena voittoa Euroopan mestaruuden saavuttamiseen. Talvisota ja poikkeusolot olivat vaikuttaneet Suomen joukkueen urheilukuntoon. Huippuvireessä vuonna 1939 ollut Taisto Mäki oli Amerikan-kiertueensa jälkeen kaukana ennätysvauhdistaan. Kiertueella Mäki ja Paavo Nurmi keräsivät varoja Suomen auttamiseksi. Kolmiloikkaaja Jouko Norén oli haavoittunut reiteensä talvisodassa.

Kolmimaaottelussa kilpailleista urheilijoista moni kuoli myöhemmin maailmansodassa. Norén haavoittui kuolettavasti heinäkuussa 1944 ja seiväshyppääjä Eero Lähdesmäki kaatui vuonna 1941. Ottelun kirkkain urheilutähti 400 ja 800 metrin ME-mies Rudolf Harbig katosi taistelukentällä Ukrainassa maaliskuussa 1944. SS-joukkoihin kuuluneen kuulantyöntäjä Hans Woellken valkovenäläiset partisaanit hirttivät vuonna 1943.

Osa jatkoi uraansa vielä sotien jälkeen. Moukarinheittäjä Karl Storch saavutti olympiahopeaa Helsingissä 38-vuotiaana. Aitajuoksija Väinö Suvivuo haavoittui jatkosodassa. Suvivuo kantoi 35-vuotiaana Suomen lippua Helsingin olympiakisoissa 1952. Kova ruotsalaiskolmikko Arne Andersson, Gunder Hägg ja Henry Kälarne juoksi huippuaikoja maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen. Heidän uransa päättyi vuonna 1946 ammattilaiseksi julistamiseen.

Radio tekee ottelun

Radio oli mukana jo vuoden 1929 ottelussa. Sulo Kolkka selosti kisoja Suomeen ja Sven Jerring Ruotsiin Eläintarhan katsomoon kyhätyistä selostamoista hyisessä syyssäässä. Jerringista tuli todellinen ruotsalainen radiolegenda. Vuoden 1931 ottelun selosti Tukholmasta ensimmäinen sinivalkoinen ääni Martti Jukola. Savonmaa-lehdessä ihasteltiin hänen selostustaan 1.9.1931:

”Oli kerrassaan mainio asia, että kaikki Suomenmaan urheiluhullut ja muut tavalliset kansalaiset siinä samassa saivat seurata meidän miesten rehkinää Tukholman stadionilla. Ja täytyy sanoa, että niissä, jotka radion ääressä tri Jukolan erinomaista selostusta kuuntelivat, ei enää ollut muita kuin urheiluhulluja. Niin se tempaisi mukaansa, se selostus, stadionin melu ja humu, riemuhuudot ja naapurikansan ystävälliset vihellykset, joilla he lauantaina meidän poikiamme innostivat voittoihin.”

Isäni kuunteli ottelua 1970- ja 1980-luvuilla lypsytöiden aikaan navettaradiosta. Lehmän joskus sarvellaan sementtilattialle tipauttama radio oli rujon näköinen, mutta kyllä siitä Paavo Noposen paatokselliset selostukset kuuluivat. Saattoipa isä-Lassi unohtua radion ääreen vähän liian pitkäksi aikaa, jolloin äiti-Annikin piti huomauttaa, että lypsykone olisi siirrettävä lehmältä toiselle.

Nimenomaan radioinnit tekivät maaottelusta etenkin Suomessa, mutta myös Ruotsissa suositun. Radiota pystyi kuuntelemaan hyvin kesämökillä, joita alkoi nousta yhä enemmän eri puolille Suomea 1950-luvulta lähtien. Ruotsissa mökkeistyminen oli suurimittaista jo aiemmin. Ottelusta tuli yhden syyskesän viikonlopun ohjelmanumero lukuisille radion kuuntelijoille.

Televisio ei heti syrjäyttänyt radiota ottelun välittäjänä, vaikka oli mukana 1950-luvulta alkaen. Ruotsissa televisio lähetti uutisväläyksiä ottelusta ensimmäisen kerran vuonna 1957. Samana vuonna Suomessakin nähtiin maaottelun molemmista päivistä 20 minuutin kooste. Yleisradio lähetti maaottelun suorana Helsingistä jo vuonna 1958. Suomen urheiluliitto oli antanut pitkän epäröinnin jälkeen luvan televisiointiin.

Yleisradion ja SUL:n välinen kärhämöinti urheilukilpailuiden televisioinneista jatkui 1960-luvun puoliväliin asti, minkä vuoksi penkkiurheilijat pääsivät nauttimaan kotikatsomoissa vasta vuoden 1966 ottelusta, ja silloinkin jälkikäteen. Suorat ottelulähetykset Ruotsista Suomeen alkoivat 1960-luvun lopulla. Television lumo syveni sitä mukaa kuin kuvaustekniikka ja värilähetysten laatu paranivat.

Naiset mukaan otteluun

Ensimmäisissä otteluissa ei naisia nähty, eikä vielä pitkään sen jälkeen. Suomessa ei edes järjestetty naisille mestaruuskilpailuita vuosina 1923–1945. Ruotsissa suhtautuminen oli hiukan suosiollisempaa. Ruth Svedberg sijoittui kolmanneksi kiekonheitossa ja Inga Gentzel sai pronssia 800 metrillä Amsterdamin kisoissa 1928, jolloin naiset pääsivät ensimmäisen kerran kilpailemaan olympiamitaleista yleisurheilussa.

Naiset pääsivät ottamaan mittaa maaottelussa ensimmäisen kerran vuonna 1951. Heillä ei kuitenkaan ollut asiaa samalle areenalle miesten kanssa, vaan naisten ottelu järjestettiin erillisenä vuoteen 1963 saakka. Naisten ja miesten ottelu toteutui yhtäaikaisena ensimmäisen kerran Helsingissä 1964. Muutos alkoi oikeastaan 1970-luvulla, kun naisten yleisurheilun näkyvyys kasvoi vähitellen. Osaltaan näkyvyyteen vaikutti myös naisten ottelun muuttaminen lajeittain kolminaisiseksi vuonna 1984. Miesten ottelussa sama muutos oli tehty vuonna 1951.

Vasta 1990-luvulla naisurheilijat pääsivät loistamaan jopa enemmän kuin miehet. Göteborgissa 1999 kaikista urheilijoista eniten huomiota sai pituuden ja kolmiloikan voittanut Ruotsin Erica Johansson. Kaikille naisten nouseminen pääosaan ei kuitenkaan sopinut. Julkisuudessa paljon näkynyttä Johanssonia arvosteltiin liiasta huomiontavoittelusta. Naisten ottelun merkitystä kohotti myös lajimäärän samaksi kuin miehillä 1990-luvulla.

Suomalaisten ja etenkin ruotsinsuomalaisten juhlapäivät

Maaottelutunnelma oli monessa mielessä korkeimmillaan 1960–1970-luvuilla ainakin sinivalkoisten lasien läpi katsottuna. Suomen miehet olivat ylivoimaisia, mikä verotti ottelun suosiota Ruotsissa. Tukholman olympiastadion ei olisi täyttynyt ruotsalaiskatsojista, mutta suomalaiskiinnostusta riitti. Suomen Urheilulehti kertoi 29.8.1973, että ”suomalaisvirta Ruotsiin oli maaottelujen pelastus sekä niiden tunnelman että Ruotsin yleisurheiluliiton talouden kannalta, koska ruotsalaiset katsojat eivät olisi stadionia täyttäneet”.

Yksi 1970-luvun juoksuratojen väriläiskistä, Lätsä-Pekka Päivärinta (s. 1949), koki maaotteluiden olleen erityisen tärkeitä ruotsinsuomalaisille. Tukholmassa vuonna 1975 hän sekoitti 5000 metrillä taktiikallaan ruotsalaisten juoksun. Päivärinta muisteli vuonna 2000 jarrutelleensa vauhtia, niin että toiset suomalaiset pääsivät ruotsalaisilta karkuun. Päivärinta otti matkan aikana yhteen etenkin Bengt Nåjden kanssa. Viimeisen 700 metrin aikana Päivärinta otti muut suomalaiset kiinni. Jury kuitenkin hylkäsi Päivärinnan ja myös Nåjden juoksun.

Kiihkeä juoksu oli etenkin ruotsinsuomalaisten mieleen. Päivärinta sai ottelun jälkeen suurikokoisen, kymmenien ruotsinsuomalaisten allekirjoittaman kortin, jossa he kiittivät Lätsä-Pekkaa ruotsalaisten kurittamisesta. Monet ruotsinsuomalaiset kokivatkin, että maaottelunvoiton jälkeisenä maanantaina ”Finnjävelkin” saattoi mennä töihin ylpeästi pystypäin.

Estejuoksija Tommy Ekblom muisteli vuonna 2000, että Tukholman pienellä olympiastadionilla ilmapiiri muodostui 1970–1980-luvuilla intiimimmäksi kuin Helsingissä. Ennen kilpailua saattoi vaihtaa muutaman sanan katsojien kanssa. Osa kannusti omiaan alkoholin voimalla, mutta se ei yleensä huonontanut tunnelmaa:

"Kun porukka tuli laivalta, niin menokin oli sen mukaista. Loppujen lopuksi, kun se pysyi oikeissa rajoissa, niin se avasi suomalaisten äänijänteet ja he kannustivat entistä enemmän. En mä koskaan kokenut sitä haittatekijänä."

Tiukkaa, mutta hyväntuulista kamppailua

Suomi–Ruotsi-maaottelun luonne muuttui viimeistään vuonna 1995, kun Suomi voitti MM-kultaa jääkiekossa. Maiden välistä urheiluparemmuutta on sen jälkeen mitattu ensisijaisesti jääkiekkokaukalossa. Kirjoitin tästä jo maaottelu-Impulssissani vuonna 2000.

”Maiden urheiluhegemonia mitataan kuitenkin nykyään viime kädessä jääkiekossa, ei yleisurheilussa. Ruotsalaisten NHL-tähtien unelmajoukkueen tappio Suomelle Naganon olympialaisissa vuonna 1998 oli ruotsalaisille penkkiurheilijoille musertava isku. Yleisurheilutappio ei sitä ole.”

Finnkampenille tämä on lopulta ollut hyväksi. Keinotekoisen pullistelun tilalle avautui mahdollisuus tarjota hyväntuulista urheiluviihdettä. Timanttiliigan ennätys- ja rahajahdin rinnalla maaottelu on myös alkanut näyttää sympaattiselta ”vanhan ajan” urheilulta, vaikka toki ottelupäivät ovat 2020-luvulla tarkkaan harkittuja viihdetapahtumia ja tiukkoja urheilukamppailuita. Kun jäniksiä ei ole, niin urheilijat joutuvat tulemaan toimeen omilla kyvyillään ja hoksottimillaan.

Maiden yleisurheilua maaottelu tukee edelleen valtavasti. Kun jokaiseen lajiin pitää saada kolme edustajaa, niin se avaa monille urheilijoille ainutlaatuisen polun kansainväliselle kentälle.

Sata vuotta täyttävä maaottelu on innoittanut myös kirjantekijöitä molemmissa maissa. Juha Kanerva ja Teijo Piilonen ovat kirjoittaneet kirjan Suomi–Ruotsi maaottelu. 100 vuoden tähtihetket. Jonas Hedmanin ja Erik Wigerin teos on saanut nimekseen Finnkampen – ett sekel, två länder. Nimissä tiivistyy paljon maaottelun olemuksesta. Tähtihetkiä on koettu vuosisadan ajan kahdessa monin tavoin samanlaisessa mutta sittenkin erilaisessa maassa.

 

Jouko Kokkonen

toimituspäällikkö

 

Lue lisää:

Kokkosen vuonna 2000 kirjoittama Impulssi-sarjan julkaisu Hakkaa päälle! Ruotsi-ottelu – Finnkampen on edelleen saatavissa Tiedekirjasta.

”Finnkampen-voiton jälkeen 70-luvulla mentiin pää pystyssä töihin”, SVT 19.8.2025 Katso haastattelu

Jouko Kokkonen, Läpeensä poliittinen Suomi–Ruotsi-ottelu, LTS-blogi 4.9.2020. Siirry blogiin