Liikunta & Tiede -lehti 2/2021

Kirjoittaja:

Salla Karjalainen, tiedeviestijä, Liikuntatieteellinen Seura

Julkaistu:

08.04.2021

Jaa:

POHDITTUA: Tietoa on, mutta kuka kertoisi siitä muillekin?

POHDITTUA: Tietoa on, mutta kuka kertoisi siitä muillekin?
Kuva: Unsplash

Tieteen avoimuuden on uskottu edistävän tutkimus­tiedon vaikuttavuutta ja vaalivan demokratiaa. Avoimuuden tueksi tarvitaan kuitenkin viestintää.

Koronakriisi synnytti valtavan terveyden ja muuttuneen arjen kokemusasiantuntijajoukon. Moni kommentoi elämää eristyksissä sosiaalisessa mediassa “en ole epidemiologi, mutta voin vilkaista” -hengessä. Usein keskustelu pysyy asiallisena, mutta turhauttavassa tilanteessa ja tunteikkaissa aiheissa se lähtee helposti laukalle. Virheellisen tiedon leviäminen voi käydä kohtalokkaaksi, kun kyse on esimerkiksi rokotevastaisuuteen lietsomisesta. Koko maailmaa koskettava kriisi toi kouriintuntuvasti esiin tieteellisen asiantuntijatiedon tarpeen julkisuudessa.

Tietoa on olemassa enemmän kuin koskaan, ja lisää syntyy kiihtyvällä vauhdilla. Palveleva johtajaylilääkäri Sally Järvelä kirjoitti Lääkärilehden kommenttikirjoituksessaan osuvasti, ettei tiedon määrä useinkaan ole ongelma, mutta siitä viestiminen on. Tieteen sitkeä ja asiallinen viestiminen silti toimii: ”Loppujen lopuksi on aina helppoa myydä ajatus yhden nielaisun ihmepilleristä tieteen karvaan epävarmuuden sijaan, mutta kahdesti tehottoman pillerin myyminen on jo vaikeaa. Siinä on paikkamme onnistua, tarjoamalla muuttumattomasta mutta alati tarkentuvasta tieteellisestä totuudesta viestintäkelpoisen vaihtoehdon.”

Tieto ei leviä käyttöön itsestään

Usein tieteen avoimuuden on uskottu edistävän tutkimus­tiedon vaikuttavuutta ja vaalivan demokratiaa. Ajatuksena on, että tiedejulkaisujen, aineistojen ja oppimateriaalien avoin saatavuus tuo tutkimustiedon yhteiskunnan hyödynnettäväksi. Tieto ikään kuin valuu sinne, missä sitä tarvitaan. Avoimuus on tärkeää, mutta viestintätut­kijat Salla-Maaria Laaksonen ja Petro Poutanen kysyvät, riittääkö se yksinään tuottamaan tieteen vaikuttavuutta. Heidän mielestään tarvitaan aktiivista panostusta tiedeviestintään, jotta tieto tulee käyttöön.

”Ilman aktiivista viestintää avoin tiede on kuin vanha vitsi viraston avoimuudesta: Laitetaan PDF-dokumentit sinne jonnekin saataville, jos joku vaikka sattuisi niitä tarvitsemaan”, Laaksonen ja Poutanen kirjoittavat. Klassikkoesimerkki tästä on, miten Maailmanpankissa huomattiin, ettei organisaation verkkosivuilla julkaistuista PDF-muotoisista raporteista suurta osaa oltu ladattu juuri ollenkaan. Tiedon valumisajatukseen ei siis kannata tukeutua.

Tieteestä ja sen tuotteista täytyy aktiivisesti kertoa. Ne tulee viedä käyttäjän luo, hänelle sopivaksi pureksittuna. Luottamusta ja kiinnostusta tieteeseen voi lisätä, jos viestiminen on tutkimuksen lopputuloksesta tiedottamisen lisäksi myös tiedon laajempaa ymmärrettäväksi tekemistä, keskustelua, tieteen prosesseista kertomista tai sen suhteuttamista, mikä on kulloisenkin tutkimustuloksen käyttöarvo. Ei siitäkään haittaa ole, että tiede saa aktiivisten viestijöiden kautta inhimilliset kasvot.

Digitaaliset kanavat helpottavat viestintää

Digitaaliset kanavat tarjoavat tiedon levittämiseen oivia mahdollisuuksia. Verkkoympäristössä tutkimustieto voidaan paremmin viedä sinne, missä sen oletetaan vaikuttavan. Enää ei viestinviejiksi tarvita perinteisen asian­tuntijaviestintämallin mukaisesti aina kustantajaa tai toimittajaa. Oma-aloitteinen tiedeviestijä valitsee itse käyttöönsä sopivat kanavat ja keinot, joilla tuo osaamisensa esille. Usein aktiivisuus sosiaalisessa mediassa toimii samalla mediatiedottamisena, sillä toimittajat etsivät siellä juttuideoita ja asiantuntijoita haastateltavaksi.

Myös yhdessä tekeminen ja rajat ylittävä vuorovaikutus voi saada verkossa uusia muotoja. Osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemukset ovat yhteiskunnallista liimaa, joka sitoo ihmisiä yhteen. Niitäkin voidaan tiedekeskusteluilla edistää.

Miten ihmiset tavoitetaan käytännössä?

Viestijän tehtävä on paketoida ja välittää asia niin, että se koskettaa yleisöä, joka tiedosta hyötyy. Tiedeviestijän erityisvastuu on tehdä se eettisesti tieteen toimintatapoja kunnioittaen. Esimerkiksi liiallinen yksinkertaistaminen ei käy laatuun. (Kosonen ym. 2018.) Omaa työtä ja aja­tuksia voi tuoda esiin vaikkapa blogissa, podcastissa tai videolla. Sisältöä voi tarjota myös potentiaalisen yhteis­työkumppanin julkaistavaksi: Liikuntatieteellinen Seura julkaisee mieluusti esimerkiksi vierailijablogikirjoituksia liikunta-aiheista. Nämä formaatit mahdollistavat sosiaalisen median rajattuja merkkimääriä laajemman pohdinnan ja tieteeseen kuuluvien epävarmuuksien avaamisen.

Sosiaalinen media puolestaan on hyvä tapa levittää omia tuotoksia ja tavoittaa yleisöjä. Se kuitenkin muuttaa tieteen yleistajuistamista vuorovaikutuksellisempaan suuntaan. Yksipuolinen informointi ei istu sen toimintalogiikkaan. Yleisöä voi saavuttaa vain osallistumalla keskusteluun, puhumalla ymmärrettävästi ihmisiä kiinnostavista aiheista tai nostamalla esiin uusia tärkeitä aiheita.

Myös perinteiset sanomalehtien yleisönosastot ja vieraskynät ovat edelleen toimivia näkymisenpaikkoja aktiiviselle tutkijalle. Yhä suositumpaa on myös erilaisten tapahtumien, kuten esimerkiksi tiedekahvilan tai striimattavan keskustelutilaisuuden, järjestäminen. Tiedeviestinnän trendeissä on nähtävissä niin sanottu demokraattinen käänne – siirtymä tieteen popularisoinnista yritykseen osallistaa ja tuoda ihmisiä yhteen (Saikkonen & Väliverronen 2013). Vain mielikuvitus on rajana, jos paukkuja riittää!

Tiedeviestintä ottaa ja antaa

Nykyinen julkisuus on aiempaa moniäänisempi ja altis aggressiiviselle vaikuttamiselle. Viestintätutkijoiden mukaan etenkin sosiaalisen median keskusteluissa kaivattaisiin kipeästi tieteellisiä asiantuntijoita. Yliopistojen ja rahoittajien pitäisi nopeasti ratkaista, miten motivoida ja palkita tutkijoita tähän.

Aktiivisesti viestivä saa usein palautetta ja huomiota – hyvässä ja pahassa. Tutkijoiden kohtaamasta vihapuheesta ja häirinnästä onkin keskusteltu paljon (esim. Huovinen ja Kettunen 2018). Vaikeisiin tilanteisiin kannattaa varautua ennalta. On hyvä muistaa, ettei tavoitettavissa tarvitse olla kellon ympäri, eikä asiattomiin viesteihin ole pakko vastata. Epäasiallisuuksien taklaamisessa joukko­voima ja kollegiaalinen tuki on paikallaan. Myös työnantajalla pitäisi olla selkeät toimintatavat näihin tilanteisiin.

Moni tutkija on onneksi havahtunut omasta tutkimuksesta viestimisen hyviin puoliin. Olen ilahtunut useasti seuratessani liikuntatieteen asiantuntijoiden tiedeviestintäkommentteja ja -sisältöjä. Esimerkiksi liikuntafysiologian apulaisprofessori ”lihastohtori” Juha Hulmi on todennut tieteen kansanomaistamisen tarjoavan parhaimmillaan tutkijalle uusia tutkimusaiheita. Mukavaa on ollut seurata myös nuorten liikuntafysiologian dosentti Eero Haapalan heittäytymistä Twitterissä, missä hän laittaa itsensä likoon lähes päivittäin pohtiessaan ajankohtaisia liikuntatieteellisiä kysymyksiä. 

Näin puolestaan kirjoitti taannoin twiittiketjussaan tutkijatohtori Sira Karvinen: ”Pian kaksi vuotta itse tiedeblogia ylläpitäneenä en olisi uskonut, miten paljon yön pimeät tunnit antavat uutta perspektiiviä omaan alaan liittyen. Siksi patistelisin myös nuorempia tutkijanalku­ja rohkeasti tieteen yleistajuistamiseen!”

SALLA KARJALAINEN
tiedeviestijä
Liikuntatieteellinen Seura
salla.karjalainen(at)lts.fi

LÄHTEET

Hulmi, J. 2020. Miksi asiantuntijoiden tulisi kansanomaistaa tiedettä isolle yleisölle ja miten se tehdään? Kirjoitus Unifin blogissa 9.12.2020. Luettu 28.1.2021. Verkkoartikkeli.

Huovinen, A. & Kettunen, R. 2018. Kuka auttaa vihapuheen uhria? Politiikasta.fi-verkkolehti 25.9.2018. Luettu 11.2.2021. Verkkoartikkeli.

Järvelä, S. 2021. Tiede on kuollut, kauan eläköön tunne! Lääkärilehti 8.2.2021. Luettu 10.2.2021. Verkkoartikkeli.

Kosonen, M., Laaksonen, S-M., Rydenfelt, H., & Terkamo-Moisio, A. 2018. Sosiaalinen media ja tutkijan etiikka. Media & Viestintä, 41(1). Verkkoartikkeli.

Laaksonen, S-M. & Poutanen, P. 2020. Tiedeviestintä tieteen avoimuuden tukena. Tieteessä tapahtuu, 38(5), s. 25–30. Artikkelin verkkoversio.

Saikkonen, S. & Väliverronen, E. 2013. Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Kriittinen arvio ”demokraattisesta” käänteestä. Yhteiskuntapolitiikka, 78(4), s. 416–424. Artikkelin verkkoversio.