Liikunnan valtiontuki irrotettava rahapelipolitiikasta

Pekka Sulkusen (2019, 111) mukaan ”edunsaajat ovat menetelleet tyhmästi, kun eivät ole vaatineet rahapelituottojen ohjaamista valtion budjettiin ajoissa”. Pelituotot tulevat vähenemään, ja niiden korvaaminen budjettivaroista voi olla haastavaa taantuvassa taloussuhdanteessa. Toisin sanoen liikuntamäärärahojen ja Veikkauksen voittovarojen kytkentöjen purkaminen olisi pitänyt aloittaa silloin, kun voittovarat vielä kasvoivat.

Ymmärrettävästi tämä näkemys ei ollut kovin suosittu tuolloin alati kasvaviin tuottoihin uskovien edunsaajien joukossa. Nähtävissä oleva voittovarojen supistuminen on nimenomaan liikunnalle erityisen haastavaa, koska sen budjettivaroista rahoitettava osuus on hyvin pieni muihin edunsaajasektoreihin nähden. Paikattava tulonvajaus on suhteellisesti suurempi kuin muilla sektoreilla.

Budjettirahoitukseen siirtymisessä ei ole kuitenkaan kysymys pelkästään taloudesta, vaan myös perinteisen valtiollisen liikuntapolitiikan toimintatavasta. Suomen toimintamalli on rakentunut historiallisesti, kuten muissakin Pohjoismaissa, urheilun kattojärjestöjen, valtion urheiluviranomaisen ja valtion pelimonopolin väliselle korporatiivisesti säädellylle vuorovaikutukselle. Pelirahat ovat kiertäneet tässä kolmiossa monopolista valtion viranomaiselle, yleensä ministeriölle, joka on jakanut rahat kattojärjestölle poliittisen budjettiprosessin ulkopuolella.

Rahapelipolitiikan tutkijoiden mukaan pelien tarjoajien, viranomaisten ja edunsaajien välille on ajan myötä syntynyt riippuvuusverkosto, jossa jaettuna intressinä on yksinoikeusjärjestelmän ja rahapelimonopolin säilyttäminen (Sulkunen et al. 2019, 1). Valtion hallintoreformit ja urheiluliikemallin romahtaminen ovat vähentäneet mallin korporatiivisia piirteitä Suomessa, mutta kaikki kolme osapuolta ovat edelleen nousseet yhtenä rintamana puolustamaan rahapelimonopolin säilyttämistä, mikäli se on ollut uhattuna. Näyttää kuitenkin siltä, että nykyistä toimintamallia tukevan kolmion viimeisinkin kulma, rahoittaja Veikkaus, on perusteellisen muutoksen edessä.

Tarkastelen aluksi suomalaisen rahapelipolitiikan perinteistä mallia ja siihen kohdistuvia muutospaineita, jotka heijastuvat myös liikunnan valtionrahoitukseen. Tämän jälkeen analysoin, miten Ruotsissa vastaavia paineita purettiin muuttamalla valtion tuki pelirahoitteisesta budjettirahoitteiseksi. Lopuksi tuon esille Ruotsin mallin ja budjettirahoitteisuuden hyviä puolia Suomen liikuntarahoituksen tulevaisuutta koskevan kriisin ratkaisemisessa.

Suomalaisen rahapelipolitiikan perusmallin murroskohdat

Rahapelipoliittisesti perinteistä suomalaista rahapelimarkkinoiden sääntelytapaa voi nimittää alibimalliksi (Kingma 2008). Pelaaminen on laillistettua laittomien markkinoiden välttämiseksi, mutta sitä rajoitetaan vähentämällä mahdollisuuksia yksityiseen voitontavoitteluun ja jakamalla voitot hyviin tarkoituksiin, kuten hyvinvointiin ja urheiluun. Valtiolla on keskeinen rooli markkinoilla sekä toimijana että sääntelijänä, ja muutenkin malli liittyy läheisesti hyvinvointivaltion periaatteisiin. Kokonaisuutena pelaaminen on silti edelleen kiistanalaista ja sitä pidetään paheena.

Tämä mallin on haastanut riskimalli (Kingma 2008), jossa pelaaminen nähdään kaupallisesti potentiaalisena viihteenä ja laillisena toimintana. Todennäköisesti tähän sallivampaan suhtautumistapaan vaikuttivat alun perin fiskaaliset tekijät, kuten paine kerätä valtioiden tuloja muutoin kuin veroperustaisesti sekä lisäksi ideologiset syyt, kuten uusliberalistiset ajatukset kuluttajan vapaudesta (Sulkunen et al., 2019, 7). Tätä seurasi pelimarkkinoiden kasvu ja pelaamisen maantieteellinen laajentuminen, joka aiheutui suhtautumistavan muutoksen ohella, virtuaalipelaamisen mahdollistavasta teknologisesta muutoksesta sekä siitä, että jotkin maat tarjosivat internet-rahapeliyhtiöiden kansainväliselle toiminnalle lainsäädännöllisen suojakuoren (Myllymaa ja Matilainen 2016, 474). Riskimallissa uhkapelien järjestäjien itsesääntelyä pidetään yhtä tärkeänä kuin valtion sääntelyä.

Rahapelaaminen on lisääntynyt riskimallin yleistymisen myötä viime vuosikymmeninä, mikä on puolestaan herättänyt huolta pelaamiseen liittyvien ongelmien kasvusta. Rahapelejä koskevien tutkimusten ja eri näkökulmista tehtyjen selvitysten määrä on kasvanut merkittävästi 2010-luvulla. Tutkimustulokset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että pelaamiseen liittyvät haitat ovat tulleet entistä painokkaammin osaksi rahapoliittista keskustelua. Tämän voidaan hieman liioitellen sanoa herättävän uudelleen henkiin kaikuja varhaisimmasta kieltomallista (Kingma 2008), jossa uhkapelaamista pidetään yhteiskunnan toimintahäiriöinä, ja se on mahdollista vain laittomasti. Harva tutkijakaan kuitenkaan kannattaa pelaamisen täyskieltoa sen toteuttamisen mahdottomuuden vuoksi. Pelihaittoja pidetään kuitenkin niin vakavina, että alan tutkijoiden vallitseva kanta näyttäisi olevan se, ettei edes nykyisen asteinen pelaamisen vapauttaminen ole yhteiskunnan kokonaisedun kannalta järkevää.

Moraalipolitiikka ja pienevät voittovarat kyseenalaistavat perinteisen mallin

Tutkijoiden mukaan suomalaisessa rahapelipolitiikassa on suhtauduttu pelien haittoihin sallivasti. Euroopan unionille Suomi on perustellut yksinoikeusjärjestelmäänsä kuluttajien suojelulla, mikä on kuitenkin ollut toissijaista. Ensisijaisena tarkoituksena on ollut pelaamisen rajoittamisen sijaan estää kilpailijoiden pääsy kotimarkkinoille. Suomalaista järjestelmää kuvaavat käsitteet historiallinen protektionismi ja organisoitu tekopyhyys, jonka pääasiallinen tarkoitus on ollut tuottaa vuosi vuodelta suurempi rahapotti edunsaajille (Myllymaa & Matilainen 2016, 475).

Hokkasen (2016) mukaan politiikkaa on ohjaillut enemmän finanssivaltio kuin suojelijavaltio. Näin siitäkin huolimatta tai sen seurauksena, että Murron (2016) arvion mukaan Suomessa on noin 50 prosenttia enemmän pelihaittoja kuin keskimäärin eurooppalaisissa maissa. Hänen mukaansa ajatus siitä, että monopoli suojaa pelihaitoilta, voidaan jättää yhteistuumin taakse. Monopolin on pelastanut vain se, ettei EU, ilmoituksestaan poiketen, ole kiinnostunut pelihaittojen määrästä, vaan eri pelitoimijoiden tasapuolisesta kohtelusta ja järjestelmän johdonmukaisuudesta (Murto 2016, 467).

Poliittinen ilmasto on kuitenkin muuttunut pelirajoituksia suosivammaksi. Tämä ei koske pelkästään EU:n hyväksymän puolustustaktiikan ”välineellistä” omaksumista, vaan se heijastelee myös aidosti kansalaisten moraalisten arvojen muutosta, jossa pelaamisen rajoittaminen saa entistä voimakkaamman tuen suhteessa sen tuomiin taloudellisiin hyötyihin. Rahapelipolitiikka on niin sanottua latenttia moraalipolitiikkaa, jossa taloudellisilla hyötynäkökulmilla voi olla huomattavakin painoarvo suhteessa moraalisiin arvoihin. Se poikkeaa niin sanotusta manifestisesta moraalipolitiikasta, kuten vaikkapa eutanasiaan liittyvistä säädöksistä, jossa tällaisilla instrumentaalisilla näkökulmilla on hyvin vähän painoarvoa (Hurka et al. 2017).

Silti rahapelipolitiikassakin kansalaisten moraalikäsityksiin vetoamisella on keskimääräistä enemmän tartuntapintaa. Valtakunnan päämedioiden otsikot, joissa Veikkauksen rahapelit on esitetty köyhien tai pienen peliongelmaisten joukon tulonsiirtona varakkaammille, koettelevat kansalaisten oikeustajua. Rahapelitutkijoiden on ollut helppo osoittaa Suomen puutteet pelien rajoittamisessa ja erot muihin maihin. Suomen syntilista ehti kasvaa suureksi, koska edunsaajanäkökulma oli pitkään hallitseva tarkastelupiste rahapelipolitiikassa eivätkä pelaamista rajoittavat toimet ja valvonta olleet samalla tasolla kuin naapurimaissa. Erot näyttäytyivät yleisölle räikeinä, kun tutkijat alkoivat saada näkemyksiään läpi julkisuudessa (ks. esim. Lerkkanen & Marionneau 2019, 614). Lyhyessä ajassa rahapelaamisesta saatavan taloudellisen hyödyn korostamisesta on tullut moraalisesti arveluttavaa. Liikuntaväenkin on syytä epäillä nykyjärjestelmän oikeutusta (ks. Kokkonen 2019).

Pelipolitiikassa edessä suunnanmuutos

Rahapelipolitiikan suunnanmuutos supistaa tulevaisuudessa rahapelimarkkinoita. Aggressiivisten pelien kehittämiseen ja kuluttajien riskiryhmien suojeluun kohdistuvat rajoitukset kaventavat peliyhtiöiden mahdollisuuksia tuotekehittelyyn ja houkutella uusia kuluttajia. Ilman näitä kasvutekijöitä jo ennestään kyllääntymisen merkkejä osoittavan rahapelimarkkinan kasvattaminen on tulevaisuudessa hankalaa (ks. Sulkunen et al. 2019, 123).

Tämä leikkaa edunsaajien voittovaroja. Tästäkin syystä on aika kyseenalaistaa liikuntasektorin ”vanhaa pelikirja”, jossa kehotetaan tukemaan vallitsevaa yksinoikeusjärjestelmää ja Veikkauksen monopolia kaikissa rahapelipolitiikan käänteissä. Voi aiheellisesti kysyä, olisiko viimein järkevää purkaa kansallisen liikuntapolitiikan sekä jatkuvassa turbulenssissa olevan rahapelipolitiikan väliset kytkennät, mukaan lukien voittovarojen jakoon liittyvät riippuvuussuhteet Veikkauksen, OKM:n ja liikuntajärjestöjen välillä.

Liikuntamäärärahojen siirtäminen budjettiin on eri asia kuin taloudellisesti suotuisin rahapelipolitiikka liikunnalle ja urheilulle. Kiinnitän huomioni lähinnä ensimmäiseen eli budjettikysymykseen. Määrärahojen siirtäminen budjettiin ei ole pelkkä tilinpidollinen toimi, vaan koko liikuntapoliittinen keskustelu voi politisoitua uudella tavalla parlamentaarisen budjettikehyksen sisällä. Sen tavoitteet voivat muuttua, ainakin pitkällä aikavälillä, mikä vaikuttaa varojen kohdentamiseen. Nykyisen kaltainen heterogeeninen, koko sektorin erilaisia toimintoja rahoittava rakenne saattaisi näyttää erikoiselta budjettikirjassa. Voi olla, että joidenkin tällä hetkellä liikuntarahoitukseen kuuluvien toimintojen rahoitus siirrettäisiin muille momenteille.

Liikunnan saamaa budjettiosuutta voidaan tuskin vakioida tai sitoa sitä johonkin ulkopuoliseen lähteeseen nykyisellä tavalla. Sen olisi kilpailtava valtionrahoituksesta muiden sektoreiden kanssa. Samoin askarruttaa se, miten voitaisiin säilyttää nykyinen ministeriön harjoittama organisaatiokeskeinen jakotapa, jossa vuosittaiset muutokset ovat suhteellisen pieniä. Avoimia kysymyksiä on paljon ja niihin sisältyy riskejä, jotka voivat horjuttaa valtion nykyisen liikuntapolitiikan perustuksia. Tämän vuoksi sektorin sinällään hajanaiset valtapiirit ovat suhtautuneet parlamentaarisuuteen yhteistuumin varauksella. Olemme Suomessa osin samojen kysymysten edessä kuin Ruotsissa oltiin reilu kymmenen vuotta sitten. Sen vuoksi on aika katsoa, miten siellä ratkaistiin vaikeat kysymykset, ja miettiä, voisimmeko ottaa ratkaisuista mallia.

Valtiontuen muuttuminen Ruotsissa pelituotoista budjettirahoitteiseksi

Ruotsissa urheiluliikkeen rahapelihuuma oli ylimmillään 1990-luvun alussa, jolloin valtavan suosittu Bingolotto toi Nordbergin (2006, 5) mukaan yksistään yli miljardin kruunun eli yli sadan miljoonan euron voitot urheiluliikkeelle. Peliä ylläpitää edelleen kansalaisjärjestöjen muodostama yhteistoimintaorganisaatio Folkspel, jonka suurin edunsaajaryhmä ovat urheilujärjestöt. Voitot ovat kuitenkin kaventuneet ajan myötä. Bingoloton suosio alkoi hiipua jo vuoden 1997 jälkeen, eikä Folkspel ole pystynyt luomaan tilalle uutta yhtä menestyksekästä tuotetta sen jälkeen.

Noihin vuosiin saakka taloudellisesti merkittävin valtion tuki urheilulle tuli yleishyödyllisten järjestöjen oikeudesta ylläpitää omia pelejään valtion monopolin (Svenska Spel) rinnalla. Toinen merkittävä tukimuoto oli aina vuodesta 1913 saakka urheilulle myönnetty tuki valtion budjetista. Tämä verovaroihin perustuvan, ja siten muista Pohjoismaista poikkeavan tukimuodon summa oli noin 50 miljoonaa euroa vuonna 1997 eli noin puolet Bingoloton tuomista voitoista. Kolmas ja pienin tukimuoto oli Svenska Spelin voittovaroihin perustuva yleinen peliraha, joka oli noin 5 miljoonaa euroa vuonna 1997 (Petterson & Nordberg 2008, 163.).

Bingoloton suosion hiipuminen ei kuitenkaan laskenut urheiluliikkeen saamia rahapelituloja merkittävästi.  Tähän syynä oli Svenska Spelin uuden voitonjakojärjestelmän käyttöönotto, jonka kautta urheiluliikkeen saama jakosumma moninkertaistui 2000-luvun alusta lähtien. Urheilun omien pelien tuotot laskivat, mutta ne kompensoituivat Svenska Spelin voittovaroilla.  Tässä yhteydessä tehty päätös sitoa kaikki uudesta voittojakojärjestelmästä myönnetyt varat kansanliikkeiden lapsi- ja nuorisotoimintaan oli merkittävä ja kauaskantoinen liikuntapoliittinen linjanveto.

Järjestelmä synnytti kaksi uutta tulokanavaa urheilulle vanhan yleisen pelirahan rinnalle.  Ensin AB Svenska Spelin kokonaisvoitosta siirrettiin kiinteä perussumma suoraan valtiolle ja jäljellejäävä voitto jaettiin tasan valtion ja kansanliikkeiden kesken. Urheilun osuus tästä uudesta tulokanavasta oli noin 80 prosenttia ja loppuosa suunnattiin nuorisotyöhön. Nämä varat urheiluliikkeen kattojärjestö Riksidrottsförbundet (RF) ohjasi ensinnäkin vahvistamaan seurojen lapsi- ja nuorisotyön tukea (lokalt aktivitetstöd eli LOK-stöd).  Toinen uusi tulokanava syntyi, kun valtion saamasta osuudesta päätettiin myöntää urheilulle varoja erilaisiin yhteiskuntaelämän ja urheilun suhdetta koskeviin kehitysprojekteihin kuten ”Handslagssatsning” ja ”Idrottslyftet”. Nämäkin varat RF kohdisti voittovarojen jakoa koskevan periaatteen mukaisesti seurojen, alueiden ja lajiliittojen lapsi- ja nuorisotoimintaan (Mäkinen 2010, 34–35.).

Svenska Spelin voittovarat kasvoivat 2000-luvun ensikymmenellä voimakkaasti, ja sen myötä nousi myös urheiluliikkeen vastaanottama valtion tuki. Jo vuonna 2004 Ruotsin urheiluliike sai valtion uudesta voitonjakojärjestelmästä yhtä paljon tuloja kuin omista rahapeleistään.  Kahden seuraavan vuoden aikana urheiluliikkeen oma pelipotti kuihtui edelleen ja valtion potti lihoi sellaista tahtia, että vuonna 2006 urheiluliike sai valtiolta kaksi kertaa enemmän rahaa kuin omista pelituotoistaan. Ruotsin urheilun suhteellisesti alhainen valtion tuki nousi muiden Pohjoismaiden tasolle Svenska Spelin ja sen uuden voitonjakojärjestelmän ansiosta.

Yleinen peliraha ja valtion budjetista saatu yleistuki pysyivät samantasoisina, mutta lapsi- ja nuorisotoimintaan sidotut tuet kasvoivat vuosi vuodelta. Tämän seurauksena lapsi- ja nuoristoiminnan osuus nousi valtion tuesta 60–70 prosenttiin, mikä on merkittävästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Suurin osa tästä tuesta ohjautui seuroille vakiinnuttaen entistäkin enemmän seurojen vahvaa asemaa ruotsalaisessa urheilujärjestelmässä.

Tukipolitiikan luonne muuttuu Ruotsissa

Ruotsalaisen urheiluväen olisi luullut kauttaaltaan hyrisevän tyytyväisyyttään, kun valtion tuki jatkoi rakettimaista nousuaan koko 2000-luvun alkupuoliskon, eikä suinkaan kyseenalaistavan sitä, että tuki oli rahapeleillä rahoitettua. Näinhän meilläkin on toimittu. Ruotsissa Johan Nordberg (2006) nosti kuitenkin artikkelissaan ”urheilun peliriippuvuudesta” esille kehityslinjaan liittyviä huolia. Nordbergin ajatukset löivät myöhemmin läpi ja johtivat valtion tuen siirtämiseen kokonaisuudessaan valtion budjettiin. Hänen mukaansa oleellinen kysymys ei tuolloin ollut se, miten pelimarkkinoiden muutokset vaikuttavat urheiluliikkeen saamiin tuloihin Svenska Speliltä, vaan se, miten valtio suhtautuu urheiluun, jos ja kun Svenska Spelin tulot alkavat laskea.

Nordberg katsoi, että rahapelitukikin on pohjimmiltaan valtion tukea, joten Ruotsin parlamentin tulisi päättää siitä. Tuolloinen tilanne, jossa tuki perustui rahapelien voittovaroihin, teki hänen mielestään urheilun rahapeliriippuvaiseksi ja sitoi RF:n toimimaan rahapelipolitiikassa Svenska Spelin etujen mukaisesti (Nordberg 2006.). Nordbergin ajatukset kantoivat, sillä jo vuoden 2006 joulukuussa Ruotsin hallitus päätti teettää virallisen selvityksen valtion myöntämästä urheilun tuesta. Yliopiston lehtori Nordberg kutsuttiin arviointiryhmän sihteeriksi ja professori Tomas Petterson sen vetäjäksi.

Arviointiryhmä toisti loppuraportissaan Nordbergin esittämät huolet ja antoi yksityiskohtaisia ohjeita valtiontuen uudistamiseen. Voittovaroihin perustuvan jaon nähtiin poikkeavan useissa kohdissa poliittisesta logiikasta, jolla jaetaan ja ohjataan valtion budjettivarojen käyttöä (Petterson & Nordberg 2008, 371). Sen lisäksi Euroopan unionin rahapelipoliittisten vaatimusten ja ulkomaisen kilpailun nähtiin tuovan Svenska Spelille haasteita, jotka johtaisivat mahdollisesti urheiluliikkeen saaman tuen laskuun (Petterson & Nordberg 2008, 375). Järjestelmän muutosherkkyyttä pidettiin ongelmallisena vastuullisen valtion liikuntapolitiikan kannalta. Tuen suuruuteen vaikutti esimerkiksi se, miten Svenska Spel onnistui liiketoiminnassaan, eikä se, miten urheiluliike onnistui lasten ja nuorten toiminnassaan (Riksdag 2017, 36).

Ruotsin hallitus ehdotti vuonna 2009 annetussa lakiesityksessään Svenska Spelin ylijäämän perustuvan jakomallin korvaamista vakaalla ja ennustettavalla valtion tuella. Avustus rahoitettaisiin ja laskettaisiin edelleen Svenska Spelin voittovarojen perusteella, mutta se sisällytettäisiin tavanomaiseen valtion budjettiin. Parlamentti noudatti hallituksen ehdotusta ja hyväksyi lain. Vuodesta 2011 lähtien urheiluliikkeen budjetista saama tuki ei ole enää ollut riippuvainen Svenska Spelin voitoista (Riksdag 2017, 36.).

Uudistus jämäköitti merkittävästi Ruotsin valtion liikuntapolitiikan ohjausprosesseja (ks. tietolaatikko). Lisäksi se osoittautui urheiluliikkeelle taloudellisesti järkeväksi ratkaisuksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sen perusteluissa esiintyneet rahapoliittiset huolet alkoivat realisoitua. Budjetista urheilulle osoitetut varat kasvoivat lievästi 2010-luvun loppupuoliskolla. Samaan aikaan Ruotsin rahapelimarkkinoiden tuottavuus polki paikallaan. Vuosina 2010–2017 luvanvaraisten peliyhtiöiden tuotot kasvoivat Ruotsissa vain kolmella prosentilla, kun Suomessa Veikkauksen edeltäjien pelituotot kasvoivat samalla ajanjaksolla 27 prosenttia.

Suomen peliyhtiöitä tiukempien pelirajoitusten sitoma Svenska Spel ei pystynyt vastaamaan ulkomaiseen (luvattomaan) kilpailuun, ja se menetti markkinaosuuttaan. Luvattomien pelimarkkinoiden osuus kasvoi Ruotsissa 15 prosentista vajaaseen neljäsosaan ennen vuoden 2019 rahapelipoliittista uudistusta. Uudistuksen myötä Ruotsissa siirryttiin lisenssijärjestelmään, jossa peliyhtiöt voivat hakea toimilupaa Ruotsin rahapelimarkkinoilla. Lisenssitulot osoitetaan Ruotsin valtiolle, jonka lisäksi peliyhtiöt maksavat valtiolle 18 prosentin peliveroa. Rahapeliautomaattien ja arvoautomaattien pitämisen yksinoikeus jätettiin Svenska Spelille (Stenbacka et al. 2018, 31–32.).

Urheilun taloudellisen edun kannalta rahapelipoliittinen uudistus näyttää tässä vaiheessa myönteiseltä. Kokonaisuutena uudistuksessa on jatkettu Ruotsin yleishyödyllisiä yhteisöjä ja kansanjärjestöjä suosivaa rahapelipoliittista linjaa. Ensinnäkin niiden mahdollisuus rahoittaa toimintaansa rahapeleillä säilytettiin. Toiseksi ne eivät yrityksistä poiketen joudu maksamaan veroja tästä toiminnasta. Lakiteknisesti haastavan poikkeuksen perusteeksi löydettiin tiivistäen se, ettei niiden yhteiskunnallista asemaa ja merkitystä voi pitää rinnasteisina yksityisiin toimijoihin (ks. Örnberg & Hette 2018, 203–204; 211–212).

Kolmanneksi parhaillaan istuva rahapelimarkkinakysymyksiä käsittelevä komitea pohtii mahdollisuuksia hyvittää taloudellisesti urheiluyhteisöjä siitä, että niiden toiminta on pelaamisen kohteena (Kommittédirektiv 2018:47). Neljänneksi urheilu, erityisesti pelikohdetahot, kuuluvat lisenssimarkkinoiden avaamisen suurimpiin hyötyjiin niille avautuvien yhteistyömahdollisuuksien myötä. Markkinoiden kasvua hillitsee kuitenkin Ruotsin uuden pelilain asettamat entistä tiukemmat rahapelaamista koskevat rajoitukset.

Voisiko budjettirahoitus jämäköittää suomalaistakin liikuntapolitiikkaa?

Ruotsin valtion tukijärjestelmän hyvät puolet verrattuna Suomeen voi tiivistää siten, että se osoittaa ensinnäkin mahdolliseksi rahoittaa liikuntaa ja urheilua verovaroista Pohjoismaissakin. Toiseksi asetuksessa määritellään liikuntapoliittisia tavoitteita ja varojen käyttöä selkeästi. Kolmanneksi varojen käyttöä myös seurataan ja arvioidaan säännöllisesti sekä raportoidaan siitä hallitukselle. Neljänneksi valtio ja urheiluliike ainakin näyttävät toimivan yhdensuuntaisesti liikuntapoliittisten tavoitteiden toteutumisen puolesta, vaikka valtakysymykset ovatkin osittain ratkaisematta.

Suomalaisen liikuntapolitiikan ohjausprosessin puutteita on käsitelty viime vuosina paljon ja näyttää siltä, että olemme Ruotsiin nähden merkittävästi takamatkalla. Jos budjettirahoitteisuuteen siirtyminen edisti kehitystä Ruotsissa, se voisi toimi katalysaattorina meilläkin. Toistaiseksi ne tavat, joilla liikunnan budjettikysymys voidaan käytännössä ratkaista, riippuvat rahapelipolitiikasta.

Mikäli päädyttäisiin esimerkiksi siirtämään Veikkauksen rahapelipotti kokonaisuudessaan budjettiin, voisi koko liikunnan rahoitus tulla uudelleen tarkasteltavaksi. Jos vanha jakojärjestelmä jäisi voimaan, voitaisiin edetä asteittain ja siirtää budjettiin asioita, jotka sinne parhaiten sopivat, esimerkiksi liikuntapoliittisen selonteon esittämässä järjestyksessä. Asteittaisessa siirtämisessä mitään kokonaisuudistusta olisi kuitenkin vaikea toteuttaa. Toistaiseksi on kuitenkin vaikea ennakoida, millä tavalla ja missä järjestyksessä valtion rahapelipolitiikan muutoksesta johtuvaa ja liikuntarahoituksen tulevaisuuteen kohdistuvaa kriisiä ryhdytään ratkomaan. Liikuntaväen olisi kuitenkin hyvä olla itse aktiivisena, sillä ministeriöiden siilot ja Veikkauksen edunsaajapoterot eivät välttämättä suojaa tältä muutokselta.

Ruotsiin verrattuna meiltä puuttuu yksi ja yhtenäinen, edustukselliseen demokratiaan nojaava urheiluliike, historiallinen budjettirahoituksen siemen, parlamentarismin ja urheilun läheisempi suhde ja monia muita asioita, jotka edesauttoivat Ruotsin uudistusta. Puutteista pahin on kuitenkin tähän asti ollut haluttomuus, josta ollaan pienen pakon edessä pääsemässä eroon. Nyt budjetti-sana on ilmaantunut liikuntapolitiikan sanastoon, se löytyy sekä liikuntapoliittisesta selonteosta että Suomen Olympiakomitean verkkosivuilta.

On selvää, että yksi liikuntasektorin uudistumiskyvyttömyyden lähde on ollut tarve kyyristellä vallitsevan rahapelipolitiikan varjossa. Tästä päättämättömyydestä olisi hyvä päästä ja saattaa liikunta budjettirahoituksen piirin muiden ”yhteiskuntakelpoisten” toimintojen rinnalle. Samalla pääsisimme eroon siitä puolustelevasta puhetavasta, jossa emme ”tuhlaa” kenenkään verovaroja liikuntaan ja urheiluun, ihan kuin emme itsekään pitäisi sitä järkevänä. Sen sijaan voimme todeta, että kokonaisuutena liikuntasektorin omarahoitteisuuden asteen kanssa ei pysty kilpailemaan kuin elinkeinoelämä. Pienellä, oikein kohdistetulla ja käytetyllä valtion tuella voidaan kuitenkin saada aikaan suuri ohjaava vaikutus liikunnan ja urheilun positiivisiin ulkoisvaikutuksiin, jotka sinällään kestävät vertailun minkä tahansa muun sektorin kanssa.

 

Jarmo Mäkinen, YTT
erikoistutkija
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus
jarmo.makinen(at)kihu.fi

VALTION LIIKUNTAPOLITIIKKA RUOTSISSA

Ruotsissa urheiluliikkeen katto-organisaatiolla RF:lla on lainmukainen tehtävä jakaa edelleen valtion avustukset hallituksen päätösten mukaisesti, käytännössä omille jäsenjärjestöilleen (SFS 1995:361). Tarkemmin tuen käytöstä, valtion liikuntapolitiikan tavoitteista, avustusehdoista, raportoinnista ja muusta määritellään valtion asetuksessa (SFS 1999: 1177), jota päivitettiin ja laajennettiin budjettiperustaiseen rahoitukseen siirtymisen yhteydessä vuonna 2009 (SFS 2009:1589).

Centrum för Idrottsforskning (CIF) sai tehtäväkseen arvioida liikuntapolitiikan tavoitteiden toteutumista pitkällä aikavälillä ja raportoida siitä hallitukselle. Tätä tehtävää CIF toteuttaa muun muassa asetuksessa olevien liikuntapoliittisten tavoitteiden pohjalta luodun indikaattorijärjestelmän avulla. Tämän lisäksi CIF saa hallitukselta vuosittain virallisen tehtävänannon, jossa voidaan täsmentää syventävien analyysien kohteita. CIF jakaa myös liikuntatieteelliset tutkimusavustukset Ruotsissa.

Edelleen selkeää tulkintaa vailla valtion liikuntapolitiikan toimeenpanossa on RF:n kaksoisrooli urheiluliikkeen kattojärjestönä ja valtion viranomaisena. Sen pitäisi pystyä ajamaan samaan aikaan sekä jäsentensä että kaikkien kansalaisten etua, mikä aiheuttaa niin sisältäpäin kuin ulkoa syntyvää poliittista painetta. Toisaalta tämä RF:n kaksoisrooli on syntynyt jo 1930-luvulla, joten sen kanssa opittu todennäköisesti jo elämään (ks. Nordberg 2011, 15).

 

Lähteet

Centrum för idrottsforskning. 2018. Statens stöd till idrotten – uppföljning 2018.

Hokkanen, M. 2016. Rahapelit – License to Print Money? Yhteiskuntapolitiikka (81) 4.

Hurka, S., Christian, A. & Knill, C. 2017. Is Morality Policy Different? Testing Sectoral and Institutional Explanations of Policy Change. The Policy Studies Journal 45(4).

Kokkonen, J. 2019. Veikkauksen monopolia ei pidetä enää pyhänä. Liikunta & Tiede 2–3/2019.

Kommittédirektiv 2018:47. Centrala marknadsfrågor vid omregleringen av spelmarknaden.

Kingma, S.F. 2008. The liberalization and (re)regulation of Dutch gambling markets: National consequences of the changing European context. Regulation & Governance 2, 445–458.

Lerkkanen, T. & Marionneau, V. 2019. Rahapelaaminen Helsingin Sanomissa vuosina 1990–2018. Yhteiskuntapolitiikka (84) 5–6.

Murto, A. 2016. Vastuullisuus edellä mennään – Kommentit Hokkaselle. Yhteiskuntapolitiikka Yhteiskuntapolitiikka (81) 4.

Myllymaa, A. & Matilainen, R. 2016. Eurooppalaisen rahapelipolitiikan suuri muutos vielä edessä? Yhteiskuntapolitiikka (81) 4.

Mäkinen, J. 2010. Urheilun tuki ja rakenteet Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus. KIHUn julkaisusarja nro 17.

Norberg, J. R. 1997. A mutual dependency: Nordic sports organizations and the state. The International journal of the history of the sport, 14(3), 115-135.

Nordberg, J. R. 2006. Idrottens spelberoende och statens idrottsberoende. Forum for Idræt.

Nordberg, J. R. (2011. Den svenska idrottspolitikens två sidor. Några reflektioner om statens stöd till idrotten och svensk välfärdspolitik. Forum for Idræt.

Peterson, T. & Nordberg, J. R. 2008. Föreningsfostran och tävlingsfostran. En utvärdering av statens stöd till idrotten. SOU 2008: 59.

Riksdag. 2017. Statens idrottspolitiska mål – en uppföljning med inriktning på barn och ungdomar. Rapport från riksdagen 2016/17:RFR12.

Stenbacka, W., Mäkinen, J. & Lämsä, J. 2018. Liikunnan ja urheilun julkinen tuki ja rakenteet Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. KIHUn julkaisusarja nro 62.

Sulkunen, P., Babor, T. F., Örnberg, J.C., Egerer, M., Hellman, M., Livingstone, C., Marionneau, V., Nikkinen, J., Orford, J., Room, R. & Rossow, I. 2019. Setting Limits – Gambling, Science and Public Policy. Oxford University Press.

Sulkunen, P. 2019. Suomen rahapelisääntely järjestettävä uudelleen. Yhteiskuntapolitiikka (84) 1.

Örnberg, J. S. & Hettne, J. 2018. The Future Swedish Gambling Market. Teoksessa: Egerer M., Marionneau V., Nikkinen J. (toim.). Gambling Policies in European Welfare State – Current Challenges and Future Prospects. Gambling Policies in European Welfare States. Work and Welfare in Europe. Palgrave Macmillan, Cham.

 

Tämä artikkeli julkaistiin ennakkoon verkossa toukokuussa 2020. Virallinen julkaisupaikka on kesäkuun alussa ilmestyvässä Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2020. Artikkeli on luettavissa myös pdf-muodossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva: Antero Aaltonen.