Inhimillisen viisauden tarve kasvaa tekoälyn voimistuessa

Huomiomme kiinnittyy herkästi siihen, mikä on itselle ajankohtaista. Jos perheeseen odotetaan vauvaa, vaikuttaa lastenvaunuja melkeinpä vilisevän katukuvassa. Sama pätee automerkkiin tai maantiepyörään, joiden hankintaa harkitsee tai haaveilee.

Olen tunnistanut valikoivan tarkkaavaisuuden saaneen minut valtaansa, kun olen pohtinut tekoälyä mielessäni niin tämä pääkirjoitus kuin pienen organisaation linjanvedot. Uutiskirjeet, webinaaritarjonta ja verkkokoulutukset tuntuvat suorastaan pursuavan tekoälysisältöjä. Tietoa on tarjolla lukuisista eri näkökulmista ja omaa osaamistaan voi lisätä esimerkiksi siitä, miten tekoälyä hyödynnetään eri toimialoilla ja työtehtävissä, millaisia eettisiä ja inhimillisiä näkökulmia siihen liittyy ja mitä sen kestävä käyttö tarkoittaa ilmaston ja ympäristön kannalta. Kehitys laukkaa kovempaa kuin organisaatiot ehtivät laatia pelisääntöjä, saati kouluttaa henkilöstöään varsinkaan tekoälyn viisaaseen käyttöön.

Muistan kollegani jo pari vuotta sitten hyödyntäneen taitavasti tekoälyä meidän muiden vasta hapuillessa ensimmäisiä kokeilujamme sen tarjoamista mahdollisuuksista hämmentyneinä. Taisin hieman vinosti hymyillen jakaa tiimillemme somesta löytämäni Steve Polyakin nimissä esitetyn lausahduksen, jossa vapaasti käännettynä ihmetellään, miksi emme tee jotain luonnolliselle tyhmyydelle ennen kuin jalostamme tekoälyä. Lausahdus on palannut mieleeni ja päädyin kysymään jopa tekoälyltä, miten sitä voisi tulkita.

Olen tekoälyn kanssa samaa mieltä siitä, että suurin riski ei liity tekoälyyn itseensä, vaan sitä käyttävään ihmiseen. Tekoäly ei estä ihmisen huonoa päätöksentekoa, ennakkoluuloja, ajattelun vinoumia, manipulointiyrityksiä tai kritiikitöntä tekoälyn suoltamien vastausten käyttöä. Eikä se ennen kaikkea poista vastuuta, joka jokaisella säilyy aina omasta työstään ja tuotoksistaan.

Liikunnan ja urheilun maailmassakin hyödynnämme tekoälyä ja digitaalisia ympäristöjä yhä monipuolisemmin. Emme silti ole onnistuneet ratkaisemaan monia inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden kanssa olemme painineet jo vuosikymmeniä. Moni liikkuu edelleen aivan liian vähän ja istuu liikaa. Kaikilla ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia päästä liikkumaan haluamallaan tavalla. Eikä tekoälystä oikein ole liikuntakaveriksikaan. Sitä ei voi aidosti kohdata, eikä sen kanssa tule kuulluksi, ymmärretyksi ja vastaanotetuksi. Tätä kaikkea me voimme kuitenkin yhä olla toinen toisillemme, ammattilaisina, vapaaehtoisina ja vertaisina.

Olen jo pitkään haaveillut ”kansanliikkeestä”, jossa jokainen liikkumisen kipinän löytänyt voisi pyytää edes yhtä vähemmän liikkuvaa esimerkiksi ulkoilemaan kanssaan. Aloittaa voisi ihan pienimuotoisesti. Ei tarvitsisi odottaa kampanjaa, hankerahoitusta tai arviota. Nykyiset digialustat riittäisivät onnistumisten jakamiseen ja toistemme rohkaisemiseen kohti merkityksellisiä kohtaamisia. Kokeiltaisiinko? Samaan aikaan digimaailman ja tekoälyn kehitys jatkuu, joten niiden tarjoamia myönteisiä mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää.

Matleena Livson
Liikuntatieteellisen Seuran pääsihteeri

 

Lue myös lehden muut verkkoartikkelit:

Jouko Kontulasta: Tekoäly hoi, oi ja voi!

Data ja tekoäly eivät syrjäytä ihmistä valmentajana

Miten tekoäly muuttaa liikuntatutkimuksen tulevaisuutta?

Somenäkyvyyden (syöksy) kierteessä: Urheilijat digitaalisena työvoimana

Liikkeen lisääminen kunnissa vaatii yhteispeliä