Ihan lääkkeeksi vaan

Olen polkenut vuodenvaihteen jälkeen minikuntopyörällä aika monta minuuttia, nostellut kahvakuulaa ja venytellyt vastuskuminauhaa. ”Pyöräilemään” pääsin, kun kahdeksan viikon täytyttyä kipsikaudella sain alkaa varaaman leikatulla jalalla.

Kyllä liikunta on lääke – ja näin nautittuna aika pahanmakuinen lääke, melkein yhtä äklöttävää kuin suun kautta napattava ciprofloksasiini. Tätä antibioottia ei kannata yhtään maistella, sen ehtii kahden kuukauden kuurin aikana hitaisempikin oppia.

Minikitkuttimella polkeminen on paljon tylsempää kuin oikealla kuntopyörällä. Vaan tähän sopii erittäin kulunut sanonta: parempi kuin ei mitään. Pitää lähteä vähin erin ja hyvin hitaasti kiiruhtaen liikkeelle.

Olohuoneen pakkoliikuntaan ei kyllä jää koukkuun. Varsinaista liikuntariippuvuutta en ole koskaan kokenut, vaikka jotain värähdyksiä sinne suuntaan aikoinaan oli, kun hiihtokilometrejä kertyi monena talvena toistatuhatta. Rajapyykkiä piti ihan jahdata. Ennätykseksi jäi 1 400 kilometriä hyvänä lumitalvena 2013–2014.

Tulevaisuuden tavoitteena on liikutella suksia jotenkin. Kohtalotoverini Kiuruvedeltä kertoi, että hiihto onnistuu myös jäykistetyllä nilkalla. Tänä talvena en vielä hiihtoa pysty kokeilemaan.

Kuntoutukseen antaa intoa tyttären lokakuussa kertoma todellinen yllätysuutinen. Hän sanoi olevansa raskaana. Tämän lehden ilmestyessä minun pitäisi olla ukki.

Vaikka kulkeminen on könttäämistä, niin ajatuksissa siintää mahdollisuus päästä pienen pojan kanssa pallonpotkijaksi, hiihtoon opastajaksi ja luontoon johdattajaksi. Kun minipyörällä polkeminen alkaa jurppia, niin yritän suunnata ajatukseni hauskempiin näkymiin.
Vähemmän motivoituneina hetkinä yritän muistaa, että vain otettu lääke auttaa. Perään saatan kirota pärskäyttää liikunnan ilosanoman toistajille: hyvähän se teidän on terveillä, kun olette terveitä. Ei se liikuntalääke ole kaikille likikään samanlainen automaattinen autuudenannos kuin mainospuheissanne paasaatte ja omassa elämässänne nautiskelette.

Liikunta- ja urheilupiirien perinteisiä päihteitä ovat olleet alkoholi ja tupakka. Aikoinaan tupakalla on kerätty varoja urheiluliitoille. Suomen Urheilulehden tupakkamiehet maistelivat toukokuussa 1921 Itämainen Paperossitehdas Oy:n lähettämiä savukkeita ja havaitsivat ne ”hyviksi, miedoiksi ja maukkaiksi”, kuten lehti kertoi 19.5.1921:

”Ja senvuoksi mekin hyvällä omallatunnolla suosittelemme niitä tupakkamiehille. Kuten muistettaneen, julkaisi yllämainittu tehdas nimikilpailun tästä savukkeesta ja eniten ääniä sai ’Hannes’. Savukkeesta saavat eri urheiluliittomme vuosittain menekin mukaan ’prosentteja', joten tupakkamiehet polttaessaan ’Hanneksia’ lyövät kaksi kärpästä yhdellä kertaa, nim. saavat hyvän tavaran ja kartuttavat liittojemme rahastoja. Yes.”

Ennen tupakkalain voimaantuloa vuonna 1977 pantiin palamaan joka käänteessä. Vuonna 1967 pidetyiltä ensimmäisiltä liikuntapoliittisilta neuvottelupäiviltä on muistona kuva, jossa yksi herroista polttelee piippua. Kuvissa näkyy myös tupakointia karsastanut Tahko Pihkala, jonka sanotaan tokaisseen toisessa yhteydessä, että savuttelu oikeuttaa hänet piereskelemään julkisesti.

Alkoholia on liikunta- ja urheilupiireissäkin kulunut erilaisissa päättäjäisissä ja saunailloissa runsain mitoin. Pelimatkojen pontimena oli varsinkin takavuosina päästä ottelun jälkeen oluelle. Kieltolakiaikanakin urheilupiireissä ryypiskeltiin, vaikka urheilijat olivat virallisesti raittiuden perikuvia. Tahkokin joutui sotien jälkeen 1940-luvulla toteamaan olevan parempi, että nuoret miehet ryyppäävät ja urheilevat kuin vain ryyppäävät.

Omillakin hiihto- ja pyöräreissuilla kuppi kumoutui illalla aika herkästi ja sauna kera mallasjuomien sisältyi ohjelmaan, jos löylyhuone oli käytössä. Suomalaiseen liikuntakulttuuriin on kuulunut raskas työ vaatii raskaat huvit -ajattelu, jota luonnehtii alkoholin runsas käyttö palkintona itsensä kurittamisesta.

Maantapa ei ole kadonnut, vaan toimittaja kysyy yhä menestyneiltä urheilijoilta etenkin joukkuelajeissa mestaruuden ratkettua, miten saavutusta on tarkoitus juhlia. Jokainen tietää, ettei ainakaan kuivin suin. Etenkin joukkuelajeissa perinne istuu sitkeässä.
On sitä osattu liikuntatieteellisissä piireissäkin. Isät ja myöhemmin äiditkin saattoivat aikoinaan haista kotiin palatessaan seminaarilta.

Juomatarjoilut ovat 2020-luvulla huomattavasti vähäisempiä kuin takavuosina. Toisaalta Suomessa on siirretty asenteellisesti outoon maailmaan, jossa samaan aikaan lisätään alkoholin saatavuutta ja toisaalta paheksutaan rahvaanomaista humalajuomista. Vip-aition kuohujuomalasi kädessä on helppo taivastella vääränlaista päihtymistä. Menestyvä eliitti osaa omasta mielestään juoda oikein, luuserit ovat luusereita ja rasite alkoholinkäyttäjinäkin.

Loppuriuhtaisuna muistelma omalta ”seikkailijan” taipaleeltani. Kesällä 1990 olin vaeltamassa Itä-Alaskassa aivan Kanadan rajan tuntumassa kahden ystäväni kanssa. Cessna vei meidät keskelle erämaata kukkulan kupeeseen tehdylle kiitoradalle. Vaelsimme sieltä 150 kilometrin matkan Eaglen kylään Yukonin rannalle.

Omat varusteeni hankin bussimatkalta halki mantereen Winnipegistä NATO-ylijäämäkaupasta. Jalassa olivat Nokian Kontiot, jotka eivät olleet ihan parhaat jalkineet paikoin louhikkoisessa maastossa, kun selässä kiikkui alkumatkasta kolmisenkymmentä kiloa. Nilkat olivat kovilla silloinkin. Moskiittoinen reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö, Liikunta & Tiede -lehti

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.

 

 

Lue myös muut lehden 1/2026 verkkoartikkelit

Pääkirjoitus: Kielletään some aikuisilta

Politiikka näkyy talvikisoissakin

Nikotiinituotteet – liikunnan ja urheilun turhakkeet

Vuoden 2026 kuntoilutrendit: Teknologia, hyvinvointi ja yhteisöllisyys ohjaavat liikkumista

Antti Heikkinen: Ihmisen on hyvä olla liikkeessä

Urheilukirjavuosi 2025: Tasokasta seurahistoriaa ja ymmärrystä ihmisyydestä