Urheilu – yhteiskunnallinen alisuorittaja?

Urheilu on ollut yli sata vuotta median rakas ottolapsi. Ottolapsi on saanut näkyvyyttä ja mahdollisuuden olla myös yhteiskunnallisesti merkittävä. Onko se ollut? On ja ei.

Huolimatta maamme itsenäisyyden alkuaikojen urheilun pontevasta roolista ei sitä yleisessä historiankirjoituksessa, eikä mediahistorioissa, juuri noteerata. Historiaa kirjoittavat muut kuin urheiluihmiset.

Urheilu kykeni hämmästyttävän pitkään pitämään yllä kuvaa itsestään raittiiden ja rehellisten reiluna yhteisönä. Totuus on kuitenkin aina ollut se, että urheilijoiden motiiveista ei ole koskaan puuttunut reissuissa ryyppääminen ja villit viehätykset. Nyt tiedetään, että urheilijat eivät ole erityisen rehellisiä eivätkä raittiitakaan. Urheilun yhteiskunnallista pääomaa syövätkin sarjatuotantona tulevat ryyppy- ja huumetarinakirjat.

Urheilun valtiollinen rahoitus happotestinä

Takavuosina Suomea uudistettiin tulemalla ”fem år efter Sverige”. Nokia-huumassa uskottiin, että naapurista mentiin jo ohi. Kuitenkin nyt ollaan jo kymmenen vuotta Ruotsia jäljessä veikkausvoittovarojen ja urheilun rahoituksen uudistamisessa. Urheilulla ei ole ollut johtajaa, joka olisi puhaltanut pilliin ajoissa irrottaakseen urheilun Veikkauksen eettisesti ja aineellisesti uppoavasta laivasta. 

Päinvastoin Veikkaus entisaikojen urheilujohtajien turvasatamana luovi urheilua kohti vielä näkymätöntä jäävuorta. Tai kuten tutkijat ovat osuvasti luonnehtineet tätä purjehdusta: on matkustettu historiallisen protektionismin ja organisoidun tekopyhyyden lippulaivassa (Liikunta & Tiede 3/2020, Mäkinen, Myllymaa, Matilainen).

Seurojen ja lajiliittojen toiminta on urheilun ytimessä. Perheet ja kunnat ovat koko liikunta- ja urheilukentän merkittävimpiä rahoittajia. Erityisesti liikuntapaikkojen ja huippu-urheilun rahoituksessa valtiolla on kuitenkin iso rooli, vaikka medianäkyvimmät lajit pystyvät kohtuulliseen markkinalähtöiseen rahoitukseen. Kunnat rakentavat kuitenkin yhä pääosan liikuntapaikoista, eivätkä hankkeet mene hevin läpi valtuustoissa ilman valtionrahoitusta.

Jääkiekko yllätti yhteiskunnallisesti onnistuessaan 1960-luvulta lähtien valtaamaan liki jokaisessa kunnanvaltuustossa enemmistön jääkiekkopuolueelle. Lätkämiehet saivatkin rakennettua hallit joka niemeen ja notkoon. Ja samalla jääkiekkoinnostus synnytti urheilullisen menestystarinan.

Kun jääkiekkoväki pystyi rakentamaan Suomen halleja täyteen, pitäisi koko urheilukentän pystyä vaikuttamaan yhteiskunnallisesti niin, että tämänhetkinen urheilun valtionrahoitus kyetään hoitamaan normaaliksi budjettirahaksi. Nykytaso olisi voitto, koska Veikkauksen tuotot ovat putoamassa. Liikunnan ja urheilun osuus valtion budjettimenoista on alle 0,3 prosenttia. Jos urheilulla ei ole uskoa itseensä edes promilleissa, ei se asemaansa ansaitsekaan. Se, ettei urheiluväki ole uskaltanut sanoa tätä ääneen – ennen Itania – kertoo kuinka (yhteiskunnalliseksi) alisuorittajaksi urheiluporukka itsensä asemoi.

Tätä arviota vahvistaa valitettavasti se, että paraikaa työskentelevään Erkki Liikasen johtamaan rahapelituottojen yhteiskunnallista merkitystä arvioivaan työryhmään ei valittu yhtään urheiluihmistä! Jos urheilu ei uskalla hypätä jyrkänteeltä, se voisi uskossaan terveyden edistämiseen ideoida valtiolle kansaterveydellisen diilin. Mitä vähemmän sydän- ja veritautikuolemia tapahtuu tai mitä pienemmät alkoholin ja tupakan haitat ovat, sitä enemmän näistä kertyvien menosäästöjen promilleosia valtio siirtäisi urheilun käyttöön perustettavaan rahastoon. Tekisi mieli sanoa jotain nuuskastakin, mutta se edellyttäisi hyökkäystä Ruotsiin.

Jos korona-aika on meille jotain opettanut, niin sen, että urheilu ja liikunta on yhteiskunnallisesti merkittävää. Samalla merkittävää ja surullista on, että liikunnasta on tullut liian seuravetoista vanhan perhe- ja kaverivetoisuuden sijaan. Veikkausvoittovaroilla hoidetaan kohtuullisen hyvin ja monipuolisesti liikunnan ja urheilun rahoitusta. Itse asiassa niin hyvin, että urheilun ei tule tyytyä jatkuvaan murujen kerjäämiseen, vaan vakiinnuttaa asemansa yhteiskuntakelpoisena budjettivarojen käyttäjänä. Samalla se voisi jättää Kilpailuviraston toivomalla tavalla peliongelmatunkion muun yhteiskunnan riesaksi.

Paremmasta merkkejä?

Urheilun miettiessä argumentointiaan budjettirahoituksen perustelemiseksi sen ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan; kylläkin rutkasti selkeyttää, mitkä roolit se näkee liikunnalla, kilpaurheilulla ja huippu-urheilulla. Nyt kun liikuntalaki tuntee huippu-urheilunkin, ei tätä ainakaan laki estä. Asiaa ei kyllä helpota se, että huippu-urheilu on jotain muuta kuin liikuntaa eikä se edistä kansanterveyttä. Samalla kuitenkin huippu-urheilu tuo koko koko kentälle suuren medianäkyvyyden ja sen tuomaa valtaa. Miten urheilun ja liikunnan kokonaisuus käyttää tätä hyväkseen? Missä on se urheilun think tank, joka tätä ajattelua tekee?

Rämpiessään ylös alisuorittajasta urheilu voisi asettaa tavoitteeksi myös saada jotain sisällökästä sanottavaa urheilualasta seuraavaan hallitusohjelmaan. Auttaisiko viestin selventämisessä se, että tunnustetaan Olympiakomitean olevan terveyttä edistävän liikunnan toimijana anomalia. Uskottavuutta lisäisi sekin, että urheilu siivoaisi sekavat historialliset järjestöhimmelinsä. Suora budjettirahoitus toimisi hyvin pontimena laittaa koko toiminnan seuratason yläpuolinen osa täysin uudelleen organisoitavaksi ja jatkuvan systemaattisen aikaansaannosseurannan alaiseksi.

Istuva elämäntapa ja haavoittuva keskinäisriippuvuuksien yhteiskunta ja sen arki tarjoavat haasteita liikunnallekin. Nuorten kunto on menossa vaarallisen huonoksi. Korona on näyttänyt haavoittuvuutemme ja haastanut resilienssiämme. Keväällä jaksoimme, syksystä eteenpäin emme enää niinkään. Pehmeää resilienssiä edistää ihmisten verkottuminen lähiympäristöönsä. Urheiluseurojen ikäluokkatoiminta verkottaa jatkuvasti kymmeniätuhansia perheitä ympäri maata. Syntyy suhteita ja tietoa siitä, mitä osaamista mokkakakkuverkostoilla on, ja miten itse kukin voi hädän hetkellä olla avuksi.

Entäpä tuore tulokas, e-urheilu? Se ei kerrytä mitään kansanterveyden plus-sarakkeeseen. Sen sijaan sillä on mahdollisuus tarjota itseään uutena suojeluskuntana vahvistamaan sotilaallisia kykyjämme ja kansallista turvallisuutta. Modernit kenraalit sekä pelkäävät että miettivät e-hyökkäyksiä ja ovat yhtä haltioissaan e-urheilijoiden ohjainsormista kuin edeltäjänsä 1920-luvulla kurinalaisista kestävyysjuoksijoista. Mieluummin näkisin e-urheilun kuitenkin menestyvän moottoriurheilun puhdistamisessa matkustamisesta ja pakokaasuista.

Hannu Pelttari
tietokirjailija