Uimaopetus taitekohdassa?

Some-keskusteluissa osa ihmisistä on suorastaan riemuissaan, kun monet hukkuneista maahanmuuttajataustaisia. Joku on jopa väittänyt, että uimataito ja kyky olla veden ääressä ovat suomalaisten DNA:ssa tai vähintään äidinmaidossa imaistu taito.  Näin ei kuitenkaan ole. Suomessa hukkui 1900-luvun ensikymmenillä jopa tuhat ihmistä vuodessa. Ihmisiä menehtyi paljon lähes vuosittain sisä- ja rannikkovesillä laiva- ja veneonnettomuuksissa. Osa olisi pelastunut, jos olisi osannut uida.

Monet aikalaiset pitivät hukkuneiden määrää korkeana, vaikka osan mielestä onnettomuudet olivat väistämätön osa elämää. Hyvin useat veden äärellä asuvatkaan eivät osanneet uida. Samanlainen suhtautuminen koski pitkään myös työturvallisuutta: tapaturmavaaraan ei edes suhtauduttu kovin vakavasti.

Hukkumisista suuri osa tapahtui talvella. Jäätä pitkin saattoi usein oikaista merkittävästi aikana, jolloin autoliikennettä ei ollut tai vasta vähän. Moni otti etenkin syksyllä tai keväällä turhan riskin ja hukkui.

Hukkumiskuolemien vähentyminen vaati vuosikymmeniä ja vaati järjestelmällisiä toimia. Uimaopetuksen uranuurtajina toimivat uimaseurat. Helsingfors Simsällskap järjesti uimakouluja vuodesta 1887 alkaen. Pääkaupungin uimataitotilanne oli tämä ansiosta 1900-luvun alussa todennäköisesti parempi kuin pääosassa maata. Suomen Urheilulehti kertoi helsinkiläisten koululaisten uimataidosta vuonna 1905:

”Maisteri G. R. Snellmanin toimittaman tilaston mukaan on Helsingin kaikista koululaisista 55,9 % (pojista 63,8 % ja tytöistä 47,0 % uimataitoisia (s. o. osaa jollakin tavalla omin neuvoin pysytellä veden pinnalla). Kouluun pyrkiessään osaa Helsingissä yleensä joka viides oppilas jonkun verran uida ja uimataitoisten luku kasvaa sittemmin nopeasti iän mukaan. Korkeampain oppilaitosten oppilaista on enään vain noin 3 % sellaisia, jotka eivät ensinkään osaa uida. Tätä tulosta voidaan jo pitää varsin tyydyttävänä, ja on sen saavuttamiseen Helsingin uimakoulukin varmaan paljon vaikuttanut.”

Viipurin Uimaseuran uimakoulun kävi vuosina 1914–1928 yhteensä 14 000 lasta ja nuorta. VUS antoi maksutonta uimaopetusta myös kaupungin poliisi- ja palolaitosten miehistöille sekä asevelvollisille. Mannerheimin lastensuojeluliitto alkoi järjestää uimakouluja 1920-luvulla.

Uimataidon parantuminen nopeutui sotien jälkeen

Kunnallinen uimaopetus yleistyi koko maassa, kun myös maalaiskunnat perustivat urheilulautakuntia sotien jälkeen. Kunnalliset uimapaikat ja maauimalat tarjosivat mahdollisuuden kehittää uimataitoa ennen kuin uimahallirakentaminen pääsi vauhtiin 1960-luvulla.

Itse värjöttelin Kiuruveden kunnan järjestämässä uimakoulussa sadekesänä 1974. Jonkin verran osasin koiraa uida, isäni ja äitini olivat opettaneet alkeet edelliskesinä. Ei heidän uimataitonsa mikään huima ollut, mutta hitaasti ja varmasti molemmat vedessä liikkuivat. Olosuhteet kohenivat, kun Kiuruvedelle valmistui uimahalli vuonna 1976. Pääsimme peruskoulun ala-asteeksi muuttuneelta kyläkoululta linja-autokyydillä useamman kerran vuodessa uimaan. Saimme myös uimaopetusta kunnan liikunnanohjaajilta.

Noina vuosina Suomeen valmistui kattava uimahalliverkosto, joka näkyi hukkumiskuolemien vähentymisenä. Vielä 1970-luvun puolimaissa Suomessa hukkui noin 400 ihmistä. Alkoholilla oli osuutta kahdessa tapauksessa kolmesta. Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana Suomessa on hukkunut keskimäärin 147 ihmistä vuodessa.

Uimataidon paraneminen ei välttämättä yksistään selitä vedessä menehtyneiden määrän alentumista. Väestön ikääntymisen voi olettaa näkyvän hukkumistilastoissa. Myös asenteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi pelastusliivien käyttö on lisääntynyt. Toisaalta yli puolet hukkuneista on yhä humalassa.  Miehiä hukkuneista on yli 80 prosenttia. Väkilukuun suhteutettuna hukkumisia tapahtuu Suomessa kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa. 

Miten turvata uimaopetus?

Vuonna 2022 kuudesluokkalaisista 55 prosenttia ilmoitti osaavansa uida 200 metriä. Uimataitoisten osuus oli pienentynyt kuudessa vuodessa 21 prosenttiyksikköä. Lasku on merkittävä, vaikka tutkimus ajoittuu koronavuosiin.

Uimaopetus ei enää välttämättä tavoita kaikkia Suomessa asuvia. Syitä on monia. Helsingin kaupungin liikuntapalvelupäällikkö Tuuli Salospohja on pohtinut asiaa Ylen haastattelussa (5.8.2025). Salospohjan mukaan elämäntapa ei ole kaikissa perheissä liikunnallinen, eikä uimataitoa pidetä tärkeänä.

Uimataidon merkitys ei ole epäilemättä kirkastunut osassa maahanmuuttajataustaisia perheitä. Jos ja kun uimaopetuksen esteenä ovat kulttuuriset syyt, niin suomalaisella yhteiskunnalla pitää olla valmius tulla vastaan, ja järjestää uimaopetusta erityisjärjestelyin. ”Hukkukoot sitten” -ajattelu ei ole hyväksyttävää sivistyneessä yhteiskunnassa.

Kaupungistuminen ja tottuminen uimiseen hallissa voi heijastua käyttäytymiseen uimarannalla. Kenen tahansa on syytä muistaa, että luonnonvesissä uiminen on erilaista kuin hallissa kauhominen.

Uimaopetusta vaikeuttaa tulevaisuudessa myös uimahalliverkoston supistuminen. Vuonna 2025 Suomessa on yli 220 uimahallia. Kymmenen vuoden päästä lukumäärä on todennäköisesti pienempi. Monet kunnat saattavat joutua sulkemaan vuosikymmeniä vanhan hallinsa, kun varoja sen korjaamiseen ei ole. Matkasta uimahallille saattaa tulla kohtuuttoman pitkä niin uimaopetuksen kuin säännöllisten uimahallikäyntien kannalta.

Voi myös kysyä, pitääkö täysin uimataidottomien ja hyvin vähän uimaan kykenevien uimakoulun olla maksullisia? Ymmärrän hyvin, että edistyneemmät ryhmät maksavat, mutta jonkinlaisen pinnalla pysymisen taidon opettamisen hintaa ei voi rahassa mitata.

 

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö

 

Lähteet:

Ahlstedt, K. K. Uinti kansallisharrastukseksi, Suomen Urheilulehti 10/1905. 

Tietoa hukkumisista. Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliitto.

Uimataitotutkimus 2022.