Tohtori kenttätöissä (osa II): Heittämällä kuntoon – ihan vapaaehtoisesti

Kurkimäen kentän yleisilme on huhtikuun alussa yhtä aikaa vihreä, likaisenharmaa ja musta. Tekonurmi ikivihertää, sulava lumi harmahtaa, ja penkat ovat monin paikoin mustalla muralla, kun kumirouhe jää sulaessa lumen pinnalle. Auringon helottaessa rouhekerros imee lämpöä. Pilvisellä säällä kumihiutaleet muuttuvat pikemminkin eristeeksi kuin sulamisen jouduttajiksi. Ja rouhetta on paljon. Kaikki ei ole todellakaan kulkeutunut junnujen treenivarusteissa lähiseudun eteisiin ja kylpyhuoneisiin.

Harjoitukset kentällä ovat pyörineet turvavälein. Tai ovat jatkuneet niillä joukkueilla, jotka ovat saaneet harjoitella. Oma joukkueemme FC Kontu P06 oli puolitoista viikkoa pakkotauolla, kun vastuuvalmentaja sai taudin. Samalla korona kävi lähempänä itseänikin kuin kertaakaan toistaiseksi. Mutta maski ja turvavälit auttoivat: muita tartuntoja ei ole ilmennyt.

Lumipenkka leviää yhä tiiviinä kerroksena länsisivulla, jonka lämpimimmät auringonsäteet tapaavat vain pienen osan päivästä. Joskus kolatessa on käynyt mielessä, että miksi ihmeessä jalkapallon on pitänyt muuttua ympärivuotiseksi lajiksi Suomessakin.

Nopeasti ajatus vaihtuu tyytyväisyyteen melkein joka säällä siedettävässä kunnossa olevasta kentästä. Tekonurmi on mainio liikuntapaikka lähikoulullekin, jonka piha on ollut jäinen ja futiskaukalo lumen täyttämä. Rospuuttoaikana kentän arvo on korostunut muillakin liikkujilla. Sulavat polut ovat sohjoisia ja liukkaita, joten kentälle on tullut myös juoksijoita. Ja kun salit ovat kiinni, niin jopa capoeiraa on nähty Kurkimäessä.

Kunto nousee, jos ei ihan kohisten

Minulta on kysytty, miksi lapioin, lapion – ja kolaan. Helpoin vastaus: tavoitteellisen kuntoilun takia. Olen joskus harjoitellut maratoneja ja pitkiä hiihtotapahtumia varten. Parhaimmillaan olin aika kovassa kunnossa. Viimeisimmän viiden vuoden aikana kuntoilu on ollut satunnaista liikuskelua. Lumityöt ovat antaneet kaksinkertaisen tavoitteen: omaa kuntoa tavoitellessa voi nähdä yhä isomman osan kenttää vapautuvan lumen alta käyttöön.

Vaan voisihan sitä kuntoilla muutenkin, ja ehkä tehokkaammin. Samat, vähän yksipuoliset liikkeet toistuvat lumenluonnissa ja kolaamisessa, eikä homma välttämättä hengästytä kovin paljon. Pienempi määrä lapiointia yhdistettynä reippaisiin lenkkeihin olisi puhtaasti fyysisen kunnon kannalta parempi paketti.
Puhtia on antanut ruumiillisen työn konkreettisuus verrattuna kirjoittamiseen. Ja on se kuntokin noussut, vaikka ei heittämällä. Pakko on tunnustaa, että harjoitus alkaa purra hyvän matkaa keski-ikäisellä paljon hitaammin kuin nuorna miesnä. Hiihtäessäni pari viikkoa sitten talven viimeiseksi jäänyttä lenkkiä huomasin ilokseni, että suksi kulkee ihan mukavasti.

Ei kuntoilu yksin selitä lapiolinjaani. (Takavuosina lapiolinja tarkoitti työllisyystöiden järjestämistä kuntien ja valtion työmailla. Töitä riitti useammalle, kun koneiden sijaan käytettiin miesvoimaa.) Oma merkityksensä vapaaehtoistoimintaan innostajana on lapsuudesta saadulla mallilla. Edesmennyt isäni oli mukana monenlaisissa järjestötoiminnassa ja luottamustoimissa. Urheiluseurassakin hän oli toiminut nuorempana ja oli sittemmin innokas penkkiurheilija. 

Mitä kolaaminen antaa, mitä siitä saa?

Vapaaehtoistoimintaa tutkineet Anne Birgitta Pessi ja Henrietta Grönlund korostavat, että ihminen kokee syvällisesti olevansa yhteydessä toisiin, jolloin hän ei tunne olevansa yksi. Lisäksi ihmiselle on tärkeää kyky kokea empatiaa ja myötätuntoa. Ihminen janoaa myös mahdollisuuksia toteuttaa itseään joko töissä tai vapaa-ajalla – jos mahdollista niin molemmissa. Vapaaehtoistoiminnassa nämä kolme ulottuvuutta voivat toteutua.

”Että ihmisellä on jokin itse valittu teema, johon hän haluaa aikaansa ja tekojaan antaa: itsensä toteuttamista suhteessa muihin ihmisiin – usein myös muiden ihmisten kanssa – jossa pääsee antamaan itsestään, edistämään haluamaansa teemaa. Vapaaehtoistoiminta on merkityksellisyyden kokemuksia laajemminkin myös monipuolinen itsereflektion, identiteetinmuodostuksen ja oppimisen kenttä, kun yksilö saa itse valita toiminnan kentän, joka kiinnostaa, jossa kokee voivansa toteuttaa itseään ja vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin, itselleen mielekkäällä tavalla.”

Vapaaehtoistoiminnan motivaatio lähtee ihmisestä itsestään ja osallistuminen on hänen oma valintansa. Aikaansa vapaaehtoisesti poisantava joutuu pohtimaan, mihin hän haluaa vapaa-aikaansa käyttää. Samalla mietintään tulee ainakin alitajuisesti se, mihin asioihin ihminen haluaa vaikuttaa, ja mitä hän yrittää edistää. Itselleni on tärkeää, että jalkapalloilijoilla ja muilla liikunnanharrastajilla on ollut koronatalvena yksi liikuntapaikka enemmän käytössään. Ja junioreiden kanssa puuhastelu on hauskaa: isoon porukkaan mahtuu monenlaisia persoonia.

Suomi olisi kovasti toisenlainen maa ilman vapaaehtoistoimintaa. Kaikkea vapaaehtoisten aikaansaamaa ei saisi tehtyä edes rahalla. Vuonna 2018 tehdyn laskelman mukaan vapaaehtoistoiminnan arvo oli kolme miljardia euroa vuodessa. Rahasumman pohjana olevat vapaaehtoistyön määrä ja keskipalkka perustuvat Tilastokeskuksen lukuihin. Laskelmat ovat laskelmia, mutta jotain suuntaa ne antavat vapaaehtoistoiminnan merkityksestä Suomelle ja suomalaisille.

Kohtaamisia kentällä

Voi väittää, että yksinäistähän lumenluonti on tyhjällä kentällä talvisena iltana. Totta. Vaan ajatus kentällä seuraavana päivänä juoksevista nuorista ja vähän vanhemmistakin on innostanut. Yksintekijäkään ei ole yksin, vaan osa laajempaa kokonaisuutta, urheiluseuraa ja yhteiskuntaa. Ja lumenluonnin inspiroimia kohtaamisiakin on tullut tuon tuosta. Olen saanut kuulla ihmetyksen ja kiitoksen sanoja monilta kentänkäyttäjiltä ja ohikulkijoilta. Junioreiltakin on kertynyt myönteisiä kommentteja. Hyvältä kehut tuntuvat – ja innostavat osaltaan jatkamaan, turha on muuta väittää.

Nuori mies, jonka sukujuuret ovat Irakista, tarjoutui maaliskuulla auttamaan ennen pelituokion alkua. Samalla hän ihmetteli, miten ikäiseni heiluu lumenluonnissa, Irakissa ruumiillinen rehkiminen kuuluu nuorille miehille. Vastasin, että niin meilläkin ennen ajateltiin: vanhemmat ihmiset tekivät fyysisiä töitä, jos heidän oli pakko. Ja lisäsin lapioivani täysin vapaaehtoisesti. Kaveri tarttui lapioon ja alkoi heitellä lunta. 

Lasken kohtaamisiksi myös some-kommentit, joita on kertynyt tasaiseen tahtiin. Kannustavat viestit ja hyväntahtoinen huumori ovat nostaneet ”kola-Joukon” mielialaa.

Menetänkö lapioidessani jotakin? Ainakin kiloja, mikä on ehdottomasti toivottu sivuvaikutus. Vakavasti ottaen: en ole kokenut menettävänäni mitään oikeasti tärkeää. Varsinkaan saunavuoroja en ole jättänyt lapioinnin vuoksi väliin, vaikka puolitosissaan asetettu päivittäinen luomistavoite on jäänyt täyttymättä. Vapaaehtoistoiminnan arvo -julkaisussa asia on tiivistetty hyvin: ”Jokainen valitsee itse, minkä asian eteen haluaa tehdä vapaaehtoistyötä – vai haluaako tehdä sitä ollenkaan.” 

Jouko Kokkonen
apuvalmentaja
FC Kontu P 06

LÄHDE

Pessi, Anne Birgitta & Grönlund, Henrietta. 2020. Vapaaehtoistoiminnan itseisarvo.Teoksessa Sini Hirvonen & Satu Puolitaival (toim.) Vapaaehtoistoiminnan arvo. Kansalaisareena ry. Julkaisun verkkoversio.