Blogi

Kirjoittaja:

erikoistutkija Jouko Kokkonen, LTS

Julkaistu:

20.03.2019

Jaa:

Tieteestä viestiminen on monikanava-ajoa

Tieteestä viestiminen on monikanava-ajoa

Tutkimusraportti ja tarvittaessa tiedote. Se on siinä. Näin ajattelee moni tutkija edelleenkin tiedeviestinnästä. Tutkijat ovat hyviä viestimään omassa kuplassaan. Sen ulkopuolella näyttää avautuvan kavala maailma, jossa mediahaukat vaanivat pääsyä sensaatiohaaskalle. Paras pysyä poissa. Vai onko?

Kävin marras–maaliskuussa kolmiosaisen, yhteensä kuusipäiväisen Tiedejulkaisemisen perusteet -kurssin. Kurssin vetäjänä toimi vuoden 2019 alussa Tiedekustantajien liiton pääsihteerinä aloittanut Pauliina Raento. Blogini perustuu kurssin antiin ja herättämiin ajatuksiin.

Raento muistutti, että julkaisemiseen kohdistuu aina vaikuttamispyrkimyksiä, jotka kannattaa tunnistaa. Vaikuttamisen tavoitteena voi olla ajattelutavan, politiikan, lain, käsitteiden, käyttäytymisen ja toimintatapojen muutos tai uusien palveluiden ja tuotteiden tuominen markkinoille.

Tutkimustulostenkin julkaisemiseen liittyy halu vaikuttaa. Miten näkyvä agenda on, riippuu myös tieteenalasta. Liikuntatieteissä pyrkimys vaikuttamiseen on usein näkyvää: tutkijat kokevat olevansa yhteisen hyvän asialla julistaessaan liikunnan ilosanomaa tai liikkumattomuuden kiroja.

Tiedeviestinnällä pyritään paitsi tiedonvälittämiseen myös vaikuttamiseen. Oman vaikuttamisen mahdollisuudet kasvavat, jos tavoite on selvä. Kannattaa kysyä keneen tai mihin halutaan vaikuttaa. Yksilöön, yhteisöön vai yhteiskuntaan? Liikunnan tiedeviestinnässä kaikki kolme tasoa saattavat olla läsnä yhtä aikaa, mutta keskittyminen yhteen tai korkeintaan kahteen kerrallaan tuo parhaan tuloksen.

Miten viestiä muille kuin tutkijoille?

Tutkimusraportin kirjoittaminen ja esitelmöiminen oman heimon keskuudessa luonnistuu tutkijoilta. Kun tutkija viestii mahdollisimman laajalle yleisölle, niin tilanne muuttuu. Kehään astuu pelottava popularisointi. Suurimpia uhkia ovat mokaamisen pelko ja epävarmuus tutkijan roolin säilymisestä. Yleistajuinen viestintä ja siitä seuraava osallistuminen vaativat sitä paitsi aikaa. Vellova keskustelu saattaa myös säikäyttää – toisinaan syystäkin. Palaute voi olla aggressiivista ja kohdistua aivan muuhun kuin tutkija olisi saattanut olettaa.

Laajemman tiedeviestinnän kentille on silti uskaltauduttava. Professori Esa Väliverrosen mukaan moderni tutkija viestii aktiivisesti omasta tutkimuksestaan, osaa puhua ja kirjoittaa eri yleisöille, ymmärtää uutismedian toimintatavat, käyttää sosiaalista mediaa, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja osaa katsoa omaa alaansa ulkopuolisin silmin. Ei ihan vähän vaadittu. Nuoremmat tutkijat omaksuvat tiedeviestinnän monitoimijan tavat helpommin kuin varttuneemmat tieteentekijät.

Väliverronen muistutti, että tohtorin tutkinto ei enää ole suuri meriitti, tutkijan on omattava muitakin taitoja. Hänen on suorastaan oltava valmis brändäämään itsensä ja tehtävä itseään tykö. Monelle suomalaiselle tämä on vastentahtoista toimintaa.

Usein kuulee väitettävän, että tutkijan on turha vaivautua popularisoimaan, koska yleistajuistamisesta ei palkita. Väliverrosen mukaan medianäkyvyys voi kuitenkin vaikuttaa tutkijan maineeseen myönteisesti. Amerikkalaiset neurotieteilijöistä 60 prosenttia on sitä mieltä, että näkyvyydestä oli ollut hyötyä. Voi olla oikea tutkija ja silti mediassa paljon esillä. Populaari julkisuus saattaa vahvistaa tutkijan asemaa jopa tiedeyhteisössä.

Mitä tapahtuu tieteen ja median kohdatessa?

Tieteen ja median kohtaaminen voi tapahtua Väliverrosen mukaan kolmella tavalla. Kulttuurit saattavat ensinnäkin törmätä, jolloin jännitteet ja ristiriidat korostuvat. Tuloksena voi olla toisaalta symbioosi ja aito vuorovaikutus. Yhteistyö johtaa tilanteeseen, jossa molemmat voittavat. Tiede voi myös ”medioitua”, mikä johtaa tieteen mukautumiseen uutismedian ja huomiotalouden logiikkaan.

Pauliina Raennon mukaan eri yleisöille tarkoitettujen kanavien käyttö on osa tiedejulkisuutta. Painetun sanan ja verkkoviestinnän koordinoinnista on tullut entistä tärkeämpää tiedonvälittäjille. On esimerkiksi pohdittava, julkaistaanko viestit painettuna ja verkossa samassa vai eri muodossa.

Tiedeviestinnän ja -lehden näkyvyyden lisääminen kysyy pitkäjänteisyyttä. Viestinnässä korostuu infoähkyn aikana ennakointi. Ennakoimalla voi nostaa esiin pinnan alta vasta nousemassa olevia ilmiötä ja valmistautua viestimään tiedeuutisen tullessa julki. Päätoimittaja Tuukka Tammen mukaan Yhteiskuntapolitiikka -lehden yksi tavoite on oikean ja ajantasaisen tiedon tuottaminen julkiseen keskusteluun. Lehti on siinä myös onnistunut. Hyvät toimittajayhteydet ovat tuoneet Yhteiskuntapolitiikan artikkeleille laajempaa julkisuutta.

Miksi pitää somettaa?

Tiedeviestinnässä suhtautuminen someen on vieläkin osin epäilevää. Some ei kuitenkaan katoa, vaan pikemminkin muuttaa muotoaan, joten siihen on suhtauduttava mahdollisuutena. Facebook on edelleen hyvä väline tiedeviestinnässä.

Twitterin merkitys on noussut tiedeviestinnässä. 280 merkin maailmassa korostuu ajoitus. Tapauskohtaisesti puntaroitavaksi jää, mikä on oikea hetki laittaa tieto liikkeelle. Aamukahvin aikaan, lounastunnilla vai iltapäivällä? Selvää kuitenkin on, että liian pitkään ei kannata pantata. Ja mitä aihetunnisteita (tageja) kannattaa käyttää? Twiitit voivat oikein ajoitettuna suunnata keskustelua ja vaikuttaa jopa poliittiseen päätöksentekoon. Sen olemme sote-valmistelun yhteydessä keväällä 2019 nähneet.

Liikuntatieteellinen Seura (LTS) haluaa monen muun toimijan tavoin lisätä näkyvyyttään sosiaalisessa mediassa. Luontevan mahdollisuuden tarjoavat seuran järjestämät tapahtumat: Kuntotestauspäivät, Liikuntatieteen päivät, Liikuntalääketieteen päivät ja Soveltavan liikunnan päivät. Suurponnistukset tuovat näkyvyyttä somessa, mutta niiden välissäkin on oltava sanottavaa.

Mitä kurssilla opin?

Kurssi oli ensinnäkin kiinnostava ja hauska. Kansainvälisen ja kansallisen tiedeviestintäkentän tunteva Raento johdatteli 17 osanottajaa mukaansatempaavasti tiedejulkaisemisen maailmaan. Eri alojen asiantuntijat avasivat näkökulmia julkaisemisen eri osa-alueisiin.

Paljon asiaa tuli – osa tuttua, osa uutta. Oma osaaminen ja tietopohja päivittyivät. Eri lehtien tekijöiden kanssa käydyt keskustelut kertoivat, että samantapaisten asioiden kanssa ollaan tekemisissä, olipa lehti pieni tai suuri. Vertaisarvioita ei ole aina helppo saada ja lehdentekoa leimaavat tiedelehdissä pienet voimavarat.

Selväksi kävi onneksi, että Liikunta & Tiede -lehdessä moni asia on kustantamismielessä kohdallaan. Hiukan käytäntöjä rukkaamalla toimituksen ja kirjoittajien vastuut tulevat vielä paremmin määritellyiksi.

Vertaisarvioitujen artikkeleiden toimitusryhmä uudistaa parhaillaan kirjoitusohjeita. Niihin kirjataan entistä selvemmin artikkelin suositusrakenne ja arviointiprosessin kulku. Joku saattaa nykyisten ohjeiden perusteella esimerkiksi olettaa, että teksti otetaan ilman muuta arvioitavaksi. Näin ei ole, eikä tarvitse olla.

LTS:n kustannustoiminta on mietinnän kohteena. Yli 220 erilaisen julkaisun ketju jatkuu, mutta 2020-luvulla on mietittävä, mitä painetaan ja miten paljon. Ja mitä kannattaa julkaista verkossa.

Mitä LTS voisi tehdä?

Tutkijat eivät aina ole kotonaan avoimella mediakentällä tai somessa. Liikuntakokemusten päivitys onnistuu vaivattomasti, mutta omasta tutkimuksesta kertominen muulla kuin tutkijakielellä on monelle hankalaa.

Kurssillakin vahvistui käsitys siitä, että tiedeviestintätaitoja kehittävää kirjoittajakoulutusta tarvitaan. LTS tekee pienen koulutusavauksen Liikuntatieteen päivien yhteydessä elokuun lopussa 2019. Aiheina ovat tiedeartikkelin kirjoittaminen, popularisointi ja viestintä somessa.

Kurssia käymättäkin on selvää, että LTS:n blogikirjoittajapiiriä pitää laajentaa. Mammonaa emme voi tarjota, mutta luvassa on ainakin pikkuriikkisen tutkijaa tavalla tai toisella hyödyttävää näkyvyyttä.

Blogitekstin kirjoittaja: erikoistutkija Jouko Kokkonen, LTS

Kuvassa nippu Liikunta & Tiede -lehtiä ja Medicine & Science in Sports -lehtiä.