Tahko sittenkin hiihtoloman keksijä ‒ ja tässä suksimme Ruotsin ja Norjan edellä

Tahko Pihkalaa pidettiin pitkään hiihtoloma-ajatuksen ”isänä”. Erkki Vasara esitti Valtion liikuntahallinnon historiassa (2004) uuden tulkinnan hiihtoloman keksijästä. Vasara löysi ideanikkariksi kouvolalaisen kansakoulunopettajan Santeri Hirvosen, joka ehdotti Kasvatus ja Koulu -lehdessä vuonna 1926 yhdeksi keinoksi katkaista kevätlukukausi. Ehdotus liittyi koululaisten liikarasituksesta käytyyn keskusteluun.

Mielipiteenvaihtoa koulujen loma-ajoista oli käyty jo aiempina vuosina, ja siihen osallistui myös Pihkala. Sana ja Miekka -lehti julkaisi numerossaan 17/1924 reservinkapteeni Lauri Pihkalan kirjoituksen ”Oppikoulumme ja maanpuolustus”, jossa hän lausui muun muassa seuraavasti:

”Neljän viikon joululomasta antaisin viikon koulutyölle ja toisen siirtäisin aikaiseksi vakiinnutettavan pääsiäisloman edelle hiihtolomaksi, jolloin se valoisampana aikana hyvien kelien vallitessa muodostuisi merkitykseltään aivan toiseksi kuin nykyinen joululoma pimeän ja kelirikon aikana.”

Sama teksti ilmestyi Savo-lehdessä ja Turun suojeluskuntapiirin julkaisemassa Varsinais-Suomen Vartiossa. Vuonna 1925 Pihkala palasi aiheeseen Helsingin Sanomissa 30.11.1925. Hänen mielestään tuolloin käytäntönä ollut kuukauden joululoma olisi aloitettava vasta 20. joulukuuta ja lopetettava uuteen vuoteen, ”mutta sen sijaan sovitettuna viikon tai mieluummin kaksikin kestävä kursailematta sanottuna hiihtoloma helmi- ja maaliskuun vaihteeseen, jolloin aurinko paistaa ja hanget hohtavat”.

Kauniaisissa urheiluloma jo 1927

Grankulla samskolanin rehtori Magnus Hagelstam perusti kouluunsa pakollisen hiihtopäivän 1910-luvun lopulla. Hiihtopäivä kasvoi Kauniaisissa useammaksi vapaaksi urheilupäiväksi 1920-luvulla. Vuonna 1927 Kauniaisissa pidettiin ensimmäisen kerran viikon urheiluloma (sportlov). Sää ei kuitenkaan suosinut lomalaisia. Hagelstam muisteli kokemuksia viisi vuotta myöhemmin.

”Ensimmäisellä kerralla urheiluloma oli kuitenkin suuri tappio ja riemunaihe arvostelijoille urheilulomana tarkasteltuna. Sillä tuona talvena satoi vain vettä. Mutta seuraavalla kerralla saimme revanssin ja päätimme tehdä siitä niin perusteellisen kuin mahdollista. Loma järjestettiin niin, että se osui samaan aikaan kuin Tammisaaren hiihtopäivät, jonne sai ilmoittaa kaksi joukkuetta koulustaan. Ilmoitimme majoituslautakunnalle 18 hengen ryhmän, pojat ja kolme opettajaa, joille myös avuliaasti järjestettiin majapaikat kaupunkilaisten luota.”  

Pojat hiihtivät Helsingistä ensin Snappertunan keskikievariin, jossa he yöpyivät. Sieltä matka jatkui suksilla Inkooseen ja edelleen junalla Tammisaareen. Varusteet kulkivat mukana hevoskyydillä. Kokemukset olivat niin hyviä, että kevättalvella 1929 isompi ryhmä yhteiskoululaisia lähti viettämään hiihtolomaa Aulangolle. Ryhmään kuului 17 poikaa ja 12 tyttöä opettajineen. Hiihtolomamatkasta tuli osa yhteiskoulun vuodenkiertoa. Hagelstam korosti Svensk Ungdom -lehdessä 15‒16/1932 yhdessä vietetyn ajan merkitystä toverihengelle:

”Tällaiset matkojen niin tovereiden kuin oppilaiden ja opettajien välisen yhteyden vahvistajina ei ole tarpeen muistuttaa. Ne herättävät luottamusta omiin voimiin ja opettavat, että esteet ja vaikeudet voidaan voittaa.”

Hagelstam käytti kevätlukukauden katkaisevasta lomasta sanaa ”sportlov”. Se vakiintui hiihtoloman ruotsinkieliseksi nimeksi. Tosin myös ”skidlov” oli yleisessä käytössä 1930-luvulla.

Hiihtoloman pohjustusta

Helsingin tyttölyseon voimistelun lehtori Kaarina Kari järjesti pääsiäisviikolla 1929 hiihtoretkeilyn Kajaaniin ja Vuokattiin. Hän mainitsi esikuvaksi Ruotsin kouluissa järjestetyt hiihtopäivät, ”jolloin koulujen oppilaat opettajineen vaihtavat oppikirjat muutamiksi lomapäiviksi suksiin ja eväsreppuun ja matkaavat tuntureille”. Kari ja matkalle osallistunut Elli Karvinen toivoivat Kisakenttä -lehdessä 4/1929 kouluhallituksen ottavan asian hoiviinsa, jotta pääsiäisen ajan hiihtoretkeilyt yleistyisivät.

Pihkala toi hiihtoloma-ajatuksensa uudelleen julki Sulo Kolkan kanssa perustamassaan Kiri-lehdessä 14/1930. Suojeluskuntajärjestön julkaisemassa Hakkapeliitassa 11/1930 hän kytki ehdotuksensa suoraan maanpuolustukseen:

”Pyydän luvan tässä toistaa »Kirin» palstoilla tekemäni ehdotuksen: ainakin oppikoulujen joululoma (pimeä ylensyömisen loma!) on saatava päättymään uudeltavuodelta ja säästyvä aika käytettävä lumiseuduillamme kartan ja kompassin mukaan tehtäviin hiihtoretkiin hiihtoloman aikana maalis- ja huhtikuun vaiheilla. 10-päiväinen retki voimien ja iän mukaan 20‒50 km päivässä ‒ siinä terveyden ja tarmon ponnistus, kokemusten koulu!”

Lisäpontta ehdotukselleen Pihkala sai Holmenkollenin kisoista vuonna 1930. Turun Sanomat kertoi 7.3.1930 Norjasta palanneen hiihdon ykköspropagandistin ”kuvailleen kertoilemasta päästyäänkin sitä suuremmoista hiihtoharrastusta, joka Norjassa heti herättää ulkolaisen huomiota, ja sanoi, että ainoa tie siihen pääsemiseen meidän maassamme on juuri tällaisten hiihtolomien aikana järjestettävät yhteiset pitkät hiihtomatkat”.  ”Tahko” korosti hiihtomatkoista olevan koululaisille hyötyä, kun he joutuivat ”täysikasvuisina elämän kamppailuun”. Esimerkkeinä hän mainitsi upseerit ja työnjohtajat.

Kiertoartikkelissaan, jonka muun muassa Vaasa julkaisi 5.3.1930 Pihkala painotti, että ”erikoisesti Norjan tasolle pääseminen edellyttää koko kansan ja varsinkin sivistyneen nuorison hiihtotaidon ja retkeilykokemusten kehittämistä. Hiihtoloma!”

Pihkala jatkoi hiihtoloman propagointia Suomen Kuvalehdessä 10/1931. Hän totesi ajatuksensa löytäneen tukijoita. Sitä olivat julkisesti ilmoittaneet kannattavansa ”huomattavimmat lastenlääkärimme, vieläpä muuan virkeäsieluinen kouluneuvoskin”. Talvella 1932 lukuisat porvarilliset sanomalehdet julkaisivat ”Tahkon” kiertoartikkelin hiihtolomasta.

Urheiluloma toteutuu

Suomen Kuvalehdessä 5/1933 Pihkala esitti, että jo vuonna 1934 kouluissa pidettäisiin 18 arkipäivää ja kolme sunnuntaita kestävä ”kolmiviikkoinen talviloma, mikseipä päätehtävänsä mukaisesti ja käyttäjilleen kehoitukseksi suorastaan hiihtoloman nimellä”. Tarvittavat lisäpäivät hän olisi ottanut joulu- ja pääsiäislomia lyhentämällä ja jatkamalla kevätlukukautta kesäkuun 10. päivään.

Tälläkin kertaa ehdotukseen tarttuivat porvarilliset sanomalehdet kautta maan. Työväenlehtien palstoille ”Tahkon” ehdotus ei päässyt. Suomen kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa M. J. Mustakallio piti hiihtolomaehdotusta hyvänä, mutta hänen mielestään lapsilta ei saanut ”riistää kesäkuun ihanaa alkua”. Hän ehdotti hiihtoloman pituudeksi kymmentä päivää, jos samalla lyhennettäisiin joulu- ja pääsiäislomia.

Valtioneuvosto määräsi 8. joulukuuta 1933 antamallaan asetuksella, että valtion oppikouluissa on pidettävä kokeiluna seitsemän arkipäivän mittainen urheiluloma helmi‒maaliskuussa 1934. Ennen asetuksen laatimista kouluhallitus oli ottanut asiaan myönteisen kannan, mihin oli vaikuttanut erityisesti voimistelun ja terveydenhoidon tarkastaja Arvo Vartia. Sanaa urheiluloma ei käytetty juuri muissa kuin virallisissa asiakirjoissa. Kansakoulut saivat hiihtolomansa vuotta myöhemmin. Osa kansankoulunopettajista piti lomaa turhana. Opettajain Lehdessä ilmestyi useita suunnitelmia vastustaneita mielipidekirjoituksia. Kansakoulunopettaja J. Penttilä purki tuntojaan lehden numerossa 17/1934:

”Kun ’hiihtolomaa’ nyt tiedemiehiin vedoten suurella ponnella ajetaan, tuo kaikki tämä vastustamattomasti mieleen sen, miten meidät maaseudun oppilaat ja opettajat eräänä maailmansodan tuomana pulavuotena pantiin myöskin tiedemiesten toteamusten nojalla keräämään jäkälää leipäviljan lisäkkeeksi. Myöhemmin kuitenkin osottautui jäkälä tähän tarkoitukseen kelpaamattomaksi ja tehty työ meni aivan hukkaan.”

Nimimerkki ”Kimmo” muistutti Opettajain Lehdessä kansakoulujen urheiluloma-asetuksen antamisen jälkeen, että tuhansilla kansakoululaisilla ei ollut edes varaa hankkia suksia. Vastahangasta huolimatta hiihtolomasta tuli osa kansakoulujenkin lukuvuotta. Lomaan kohdistunut arvostelu jatkui kuitenkin syksyyn 1939 saakka.

Ruotsi ja Norja hiihtivät perässä

Ruotsissa eri koulut alkoivat järjestää laajemmassa mitassa hiihtomatkoja tuntureille 1920-luvun puolivälissä. Niille osallistui 1930-luvun alkupuolella jo tuhansia koululaisia.

Maanlaajuista hiihtolomaa ei kuitenkaan tunnettu Ruotsissa ennen vuotta 1940. Ensi kerran kaikkia ruotsalaiskoululaisia koskeneen kevättalvisen loman perustamissyy oli hyvin käytännönläheinen. Polttoainekomission määräämään viikon loman tarkoituksena oli säästää koulutilojen lämmitykseen tarvittuja polttoaineita, minkä vuoksi lomaa sanottiin myös ”koksilomaksi”.

Ruotsalaisen hiihtoloman historiaa tutkineen Sverker Sörlinin mukaan urheiluloman tarpeellisuudesta keskusteltiin 1930-luvulla. Tausta-ajatuksena oli tarve torjua kevätväsymystä. Ruotsin hallitus alkoi 1930-luvun lopulla myöntää kouluille lupia käyttää osa pääsiäis- ja helluntailomista helmi‒maaliskuiseen kevätlukukausilomaan (vårterminslov).

Sana urheiluloma (sportlov) tuli käyttöön viimeistään vuonna 1940. Kaikki koululaiset eivät voineet lähteä tuntureille hiihtämään, joten kunnat ja järjestöt alkoivat järjestää liikunnallista hiihtolomaohjelmaa lapsille ja nuorille vuonna 1942. Samalla urheiluloma vakiintui kielenkäyttöön.

Norjan koululaiset saivat hiihtoloman toisen maailmansodan jälkeen. Yksittäiset koulut olivat järjestäneet hiihtomatkoja tuntureille jo 1910-luvulla. Monet kaupungit lyhensivät 1930-luvulla joululomia käytettäväksi ”urheilulomaan” myöhemmin talvella. Toisen maailmansodan aikana natsihallinto antoi koululaisille ”polttoaineloman” samaan tapaan kuin Ruotsissa.

Varsinaisen talviloman (vinterferie) aika koitti Norjassa vuonna 1957. Samaan aikaan työssäkäyvät norjalaiset saivat neljännen lomaviikon. Majoitusalan toiveena oli ajoittaa talviloma ennen kevätsesonkia, mikä myös toteutui.

Jouko Kokkonen

Lähteet

Sverker Sörlin, Den snirkiliga väget till sportlovet, Forskning och Framsteg 19.2.2016. Linkki verkkojulkaisuun.