Suomi liikkeelle ‒ nyt tarvitaan muutakin kuin liikuntaan kahlittu katse

Suomen Olympiakomiteassa (OK) iloitaan: ”Hallitusohjelmassa on runsaasti toimenpiteitä, jotka tähtäävät liikunnan ja urheilun vahvistamiseen” (olympiakomitea.fi; 16.6.2023). Hallitusohjelmassa Suomi liikkeelle on saanut jopa oman pääluvun. Onnistuiko liikunta- ja urheiluyhteisö lobbauksessaan kenties paremmin kuin koskaan? Ehkei kuitenkaan kaikki mennyt niin kuin OK:ssa ajateltiin.

Laskelmat liikkumattomuuden kustannuksista onnistuttiin ennen vaaleja myymään medialle ja hallitusneuvottelijoille populistista retoriikkaa ja vastakkainasettelua viljellen: ”200 miljoonaa toimintakykyohjelmaan vai 3,2 miljardia liikkumattomuuden kustannuksiin?” (olympiakomitea.fi; 24.3.2023). Liikunnan ärhäkkää brändäystä ei haitannut edes se, että taloustieteen suunnalta yksioikoiset tulkinnat liikkumattomuuden kustannuksia kyseenalaistettiin (Olli Kärkkäinen; Liikunta & Tiede 2/2023).

Yhtä hyvin kuin liikkumisteeman sisäänajo hallitusohjelmaan ei tainnut OK:n näkökulmasta onnistua Suomi liikkeelle -ohjelman tavoiteasettelu. Hallitusohjelman mukaan liikkumisen ‒ ei siis liikunnan ‒ lisäämiseksi laaditaan ”liikunnallisen elämäntavan ja toimintakyvyn poikkihallinnollinen Suomi liikkeelle -ohjelma”.

Olympiakomiteaa ei juurikaan tunneta arkiliikkumisen, elämäntavan tai toimintakyvyn asiantuntijayhteisönä. Se ei kuitenkaan tunnu OK:ta huolettavan, vaan se toteaa ohjelman ”toimeenpanon onnistumisen vaativan liikunta- ja urheiluyhteisön aktiivista vaikuttamistyötä”. OK uskoo ‒ tai uskottelee ‒, että liikunnan ja urheilun asiantuntijat ovat myös arjen liikkumisen erityisosaajia. Miten tähän on tultu?

Olympiakomitealla ylitsevuotava itseluottamus

Jan Vapaavuori piti valtion liikuntaneuvoston puheenjohtajana urheiluväelle veret seisauttaneen illallispuheen Vierumäen liikuntafoorumissa 2013: ”Mun viestini teille on se, että teillä ei ole velvollisuutta ottaa koppia liikkumattomuudesta. Mutta teidän kannattaa miettiä, että pitäisikö ja kannattaisiko. Vai nostetaanko kädet pystyyn ja annetaan rahat STM:lle ja muille organisaatioille ja järjestöille?”

Nyt OK:n puheenjohtajana Vapaavuori on ajanut liikunnallisen elämäntavan OK:n strategian keskiöön ja peräänkuuluttaa johtajuutta liikkumattomuuskriisin ratkaisemiseksi (olympiakomitea.fi; 16.6.2023). Vapaavuori ei selvästikään pelkää johtajuutta. Hän haluaa olla OK:n kanssa edelläkävijä aktiivisen arjen lisäämisessä. Mutta voiko olla edelläkävijä, jos kukaan ‒ edes oma väki ‒ ei seuraa?

OK ja muut liikuntajärjestöt ovat varmasti ydinosaajia liikuntaharrastuksen ja urheilun saroilla. Sen sijaan järjestöjen ja seurojen kilpailuorientoituneet toimijat eivät ainakaan toistaiseksi ole jalkautuneet lähiöostareille aktivoimaan riittämättömästi liikkuvia tai muuten pureutuneet kansalaisten arjen välttämättömyyksiin, jotka säätelevät liikkumista. Tämä on ymmärrettävää. Ei intohimoisia ruokaharrastajiakaan liiemmin nähdä aliravitsemusta pohtimassa.

Liikuntafokusta on viime vuosikymmeninä laajennettu terveyden suuntaan, mikä jo on kaventanut liikuntajärjestöjen suhteellista merkitystä liikuttajina. Elämäntapa ja toimintakyky ovat terveyden tavoin laajoja osaamisalueita, joihin ei pätevöidytä urheilukentillä eikä välttämättä liikunnan oppilaitoksissakaan.

Elämäntavan tutkimuksessa arkea ja elinoloja arvioidaan kokonaisuutena. Ei riitä, että toimintaa tarkastellaan asia ‒ esimerkiksi liikunta ‒ kerrallaan. Samoin toimintakyky on enemmän kuin fyysiset suoritukset. Toimintakykyä edistettäessä ollaan kiinnostuneita miten ihminen selviää arkiaskareissaan ja pystyy osallistumaan eri aktiviteetteihin. Paljon riippuu elinympäristöstä ja yksilötekijöistä. Liikunnallista elämäntapaa ja toimintakykyä voidaan tehokkaammin edistää vaikuttamalla liikkumattomuuden taustatekijöihin kuin kahlitsemalla katse liikuntaan ja urheiluun.

Suomi liikkeelle -ohjelma tarjoaa tavoitteidensa perusteella mahdollisuuden katsoa liikkumisen esteitä ja mahdollisuuksia laaja-alaisesti eri riippuvuussuhteet huomioon ottaen. Olisi sääli, jos ohjelman toteuttaminen typistyisi vain liikuntakärjen terävöittämiseen.

Vapaavuori ja OK saattoivat toivoa hallituskaudelle tuttua, runsailla euroilla koristeltua liikuntaohjelmaa, jossa asiat sidotaan liikunnan ja OK:n ympärille. Toisin kävi, hallitusohjelmassa patistetaan uuteen otteeseen: ”Vuosien varrella on toteutettu erilaisia ohjelmia ja toimenpiteitä, mutta kehityssuunnan kääntäminen vaatii kokonaisvaltaista ja hallinnonrajat ylittävää lähestymistapaa.” OK:lla lienee rooli tässäkin lähestymistavassa, vaikka ei välttämättä sellaista kuin se toivoi tai jopa piti itsestään selvänä.

LIPOKO ‒ silta Marinista Orpoon

Valtiojohtoiset ohjelmat tuppaavat lopahtamaan hallituspuolueiden vaihtuessa. Uusien ohjelmien uskotaan loistavan kirkkaammin, kun vanhat ohjelmat ja niiden taustatahot unohdetaan. Nyt näyttäisi, että tähän perinteeseen tehtäisiin poikkeus.

Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman (2019) mukaisesti Liikuntapolitiikan koordinaatioelin (LIPOKO) työskenteli 2020‒23. Sen tavoite oli ”erityisesti koordinoida, seurata ja arvioida eri ministeriöissä tehtävää liikkumisen edistämistyötä”. Koordinaatioelimeen kutsuttiin edustus 11 ministeriöstä.

Suomi liikkeelle -ohjelman on tarkoitus hyödyntää LIPOKO:n työtä. LIPOKO:n loppuraportissa suositellaan ministeriöille yhteisten toimenpiteiden toteutusta, tehokkaampaa vaikutusten arviointia sekä erillistä resursointia. Suositukset on kuultu. Suomi liikkeelle -ohjelmassa vaikuttavuutta halutaan vahvistaa perustamalla ohjelman toimeenpanoa ja seurantaa varten ministerityöryhmä. Ohjelman toimeenpanoon osoitetaan päätoiminen sihteeristö ja sen viestintään varataan resursseja.

LIPOKO:n loppuraportti antaa viitteitä siitä kuinka monitahoista ja työlästä liikkumisen lisääminen on. Koordinaatioelimeen ja sen neljään alatyöryhmään nimitettiin lähes 90 jäsentä ministeriöistä ja asiantuntijayhteisöistä. Valmisteltavia toimenpiteitä oli 126, joista toimikauden aikana toteutettiin 77.

Laajasta valmistelusta ja toteutuksesta huolimatta loppuraportissa joudutaan toteamaan, ettei ”hallitusohjelmassa asetettu tavoite liikunnallisen kokonaisaktiivisuuden noususta kaikissa ikäryhmissä toteutunut tällä hallituskaudella”. LIPOKO:n suurin arvo lieneekin sen pohjustustyössä: liikkumisen lisääminen edellyttää pitkäjänteistä, hallituskauden ylittävää monialaista ja aitoa yhteistyötä.

LIPOKO:n alatyöryhmistä liikuntapolitiikan kannalta tärkeimmän työ keskittyi liikunta- ja liikkumisvaikutusten arviointiin. Ryhmän loppuraportti paljastaa synkän kuvan arvioinnista eri hallinnontasoilla: sen enempää valtionhallinnossa kuin kunnissa ei juurikaan huomioida esitysten tai päätösten vaikutusta liikuntaan tai liikkumiseen. Johtopäätöksen työryhmä on jättänyt lukijalle: liikuntaa eikä liikkumista koeta tärkeäksi. Suomea ei ole tosissaan haluttu liikkeelle.

Vesittääkö toteutus tavoitteet?

Hallitusohjelma keskittyy luonnollisesti valtion ratkaisuihin. Toisaalta kun jätetään kokonaiskuva kuvaamatta, valtion rooli helposti ylikorostuu. Ohjelman taustalle tarvitaan näkemys siitä, minkälainen merkitys (liikunnallisen) elämäntavan muotoutumisessa on paitsi valtiolla myös kunnilla, järjestöillä, markkinoilla ja kansalaisilla itsellään. Kokonaiskuvan alustavakin hahmottaminen ohjaisi työnjakoa kohti kustannustehokkaita ratkaisuja.

Suomi liikkeelle -ohjelmalle on kirjattu 16 toimenpidettä. Yllättäen niissä yhdessäkään ei pyritä syventymään elämäntapaan tai toimintakykyyn laaja-alaisesti. Katse keskittyy liikunta- ja liikkumisratkaisuihin. Ilmeisesti kansalaisten elämäntavan uskotaan muuttuvan, kun ihmisille tarjotaan lisää liikuntatietoa ja -mahdollisuuksia. Toki tarjonta usein lisää kysyntää, mutta liikunnan pitopöydän laajentaminen kiihottaa varmimmin jo makuun päässeitä.

Mitä enemmän ohjelmassa keskitytään vain liikuntaratkaisuihin, sitä ohuemmaksi jää eri hallinnonalojen sitoutuminen ohjelmaan. Mitä enemmän kiinnostutaan kansalaisten arkea määrittävistä toimista ja niiden vaikutuksista elämäntapaan ja toimintakykyyn, sitä sitoutuneemmin eri hallinnonalat saadaan mukaan. Tuloksiin saatetaan päästä, kun liikuntaa ja liikkumista katsotaan elämän läpi, ei elämää liikunnan läpi.

Vielä on syytä palata Olympiakomitean rooliin. Suomi liikkeelle -ohjelma on valtiovetoinen. Siinä ”ministeriöt valmistelevat ja toimeenpanevat sekä valitsevat toimenpiteille mittarit”. Hallitusohjelman perusteella kyse on mittavasta resursoinnista. Tarkat euromäärät tai toteutuksen ”alihankkijat” selvinnevät syksyn kuluessa.

Jos tai kun ”Suomi liikkeelle” ei tarjoa OK:lle tyydyttävää vaikuttamisroolilla, sen ei kannata masentua, sillä urotöitä riittää tehtäväksi. Lähes kaikki lapset osallistuvat jossakin vaiheessa seuratoimintaan, mutta heistä puolet lopettaa jo ennen 15 vuoden ikää, koska ”kyllästyvät lajiin, eivät viihdy joukkueessa tai toiminta ei ole innostavaa” (LIITU-tutkimus, 2022). Seuratoiminta kerää lapsia yhteen, mutta se myös luokittaa heitä. Usein ”liian huonot” valikoidaan tai he valikoituvat itse pois. Pasi Kosken (2003) sanoin: ”Liikuntaseurat hukkaavat lahjakkuuksia, mutta huomattavasti enemmän lahjattomia.”

Olisiko tässä missio OK:lle: oman toiminnan kehittäminen niin, että kaikki halukkaat ‒ lahjakkaat ja vähemmän lahjakkaat lapset ja nuoret ‒ pysyvät mukana. Ja jos pysyvät, omaksuvat liikunnallisen elämäntavan todennäköisesti paremmin kuin vasta aikuisiällä Suomi taas liikkeelle -ohjelmissa.

Teijo Pyykkönen
teijo.pyykkonen(at)gmail.com