Salainen CV

Nyt paljastan itsestäni jotakin yllättävää. Vaikka CV:ssäni ei sitä lue, minulla on taustaa sotilaana ja viidakon kuninkaana, rekka- ja junakuskina kuin myös kauppiaana, palomiehenä sekä poliisina ja rosvona.

Olen tehnyt maalin jalkapallon MM-finaalissa, käynyt raketilla avaruudessa ja ajanut F1-sarjaa.

Kauan sitten opin myös lentämään ja livahdin kerrostalon ikkunasta leijailemaan Oulun Kaukovainion elämänmenon yläpuolelle – ja kohta jo maailman ympäri.

Olen ollut merirosvo. Kummitus. Kirkonrotta. Joulupukki. Cowboy ja Amerikan alkuperäisväestön edustaja, härkätaistelijakin. Olen lastannut laivaa, tullut uunista ulos ja ollut käskevä kapteeni. Minulla on ollut vettä kengässä ja naamaani on lävähtänyt polttopallo. Olen kuollut ja herännyt henkiin useita kertoja. Olen ollut näkymätön ja kävellyt seinien läpi.

Kaikkeen sitä ehtiikin!

Tarkemmin kun katson, on meitä muitakin, joilla on vastaava tausta. Moni meistä on kuitenkin täysin unohtanut näiden elämänvaiheiden kokemusten tuomat opetukset.

Siis kyvyn hahmottaa pelkällä mielikuvituksellamme mahdoton mahdolliseksi, kyvyn heittäytyä uusiin tilanteisiin vapaasti ja avoimesti, valmiina löytämään jotakin uutta. Kyvyn luoda uusia maailmoja, kokeilla näkökulmia ja rooleja – ja tehdä tätä kaikkea mutkattomasti muiden ihmisten kanssa.

Mikähän siinäkin on, että sellainen unohtuu, muuttuu merkityksettömäksi?

Juuri nämä kokemukset ovat kuitenkin erityisen tärkeitä. Juuri mikään ei opeta ihmistä hahmottamaan ympäröivää maailmaansa ja omaa rooliaan siinä kuten nämä kauan sitten päiväkaudet täyttäneet uravaiheet. Ne ovat ohjanneet meidät tielle, joka teki meistä meidät.

Vaikka emme enää oikein muista näiden kokemusten opetuksia.

Lasten maailmassa mieli on, tai ainakin sen pitäisi olla, leikin taajuudella. Yhteys tälle taajuudelle alkaa kuitenkin pätkiä mitä aikuisemmaksi tulemme. Olemme oppineet, että niin pitää olla.

Mutta pitääkö asian olla näin?

Harvoin on ihmisen mieli niin rohkea, vapaa ja avoin oivaltamaan kuin leikkiessä. Mitä tahansa voi tapahtua, ja myös tapahtuu. Erityisesti leikkivän ihmisen ajattelussa, tavoissa kohdata erilaiset tilanteet ja toiset ihmiset, tavoissa olla ihminen ja osa maailmaa.

Aikuisten maailma on usein ahdistava, yksiulotteinen, kapeakatseinen ja näköalaton. Ajatukset, sanat ja teot kiertävät kehää, jossa mikään ei tunnu johtavan mihinkään. Olemme jumissa, urautuneita. Kyky hahmottaa asiat, tilanteet ja näkökulmat toisin kuin olemme tottuneet, on poissa. Emme osaa, uskalla tai halua vaihtaa todellisuutta, kokeilla.

Ei ihme, että rakennamme rumia taloja, tuhoamme luontoa, levitämme eripuraa ja näemme elämän urakkana, jossa meidät on tuomittu tekemään vastenmielisiä asioita. Väitämme itsellemme, että se on pakko, että se on ainoa vaihtoehto. Ja mikä pahinta, kasvatamme lapsemmekin ajattelemaan niin yhä nuorempina.

Harva ”ainoa vaihtoehto” on silti aidosti sitä. Jos ei jaksa etsiä, ei se tarkoita, ettei vaihtoehtoa ole. Jos siltä alkaa tuntua, olisi syytä lopettaa hetkeksi kaikki se väkisin vääntäminen mitä niin kauhean tosissamme teemme – ja laittaa välillä leikiksi, vaikka lähimmän työkaverin kanssa.

Kuka on koskaan kysynyt työpaikallaan, että leikitäänpä hetki avaruusolioita ja katsotaan tätä meidän touhuamme heidän silmillään? Minä tulen Marsista, mistä sinä?

Jari Kupila
Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja