Riskileikkiä elämään ja pojasta polvisuojat paranee?

Kun kerroin kotona kirjoittavani perheemme omakohtaisista riskileikkikokemuksista blogin, puolisoni totesi jotakuinkin: leikkiikö tuo lapsi muita kuin riskileikkejä?

Mikä onkaan sitten totuus? Signe Siklander viittaa Liikunta & Tiede lehden 3/2025 artikkelissaan Duncanin (2015) kirjaamaan määritelmään, jonka mukaan lapset itse sanovat leikin olevan mitä tahansa toimintaa, joka on niin kiinnostavaa, että siihen voi uppoutua.

Itse olen kolmivuotiaan kanssa puuhastellessani ajatellut, että vanhemmalla pitää olla jokin muu näkökulma, kun rohkaistaan tai rajataan leikkiä. Jos seurailee vain omia selkäydinreaktiotaan, voi tulla usein rajanneeksi liikaa lapsen hauskoja (ja kehittäviä) puuhia, johtuen vaikkapa aikuisen kuormitustilasta tai väsymyksestä. Katsoin siis peiliin.

Siklander kirjoittaa Liikunta & Tiede 3/2025 -lehdessä myös aikuisten riksileikistä ja tapahtumasta, jossa kansainvälisten maisteriopiskelijoiden opintojaksolla toteutettiin pelillistetty ja leikillinen tapahtuma keskellä metsää syysmyrskyn aikaan (Siklander & Harmoinen, 2021). Luettuani tämän koin heräämisen, sillä olenhan minäkin sitten riskileikkinyt aikuisena.

Minusta on oleellista, että vanhempi on tietoinen omasta riksileikkitaustastaan ja -historiastaan. Oma merkittävin kokemukseni aikuiselämän liikunnallisista riskileikeistä on maastopyöräilyn parissa hankittu diagnoosi rintakehän ruhjevammasta, jonka tiimoilta sain olla muistaakseni viikon tai kaksi sairauslomalla. Tuosta jäi mieleeni suojautumisen sekä ennakoinnin tärkeys. Olimme Haagan liikenneympyrän kulmilla ystäväni kanssa kevätillan jo hämärtyessä koluttuamme Keskuspuiston metsäpolkuja pari tuntia. Klassinen virhe on tietenkin se, että nuori mies lähtee voipuneena polkemaan kaveria kiinni, vieraalla polulla, hieman jo hämärässä. Seuraavassa hetkessä joustokeulani kyykkäsi ja haukkasi pieneen ojanpohjaan, kuskin paino oli liiaksi eturenkaalla, tangon yli mentiin ja samalla joustokeulan napakka palautus löi tangon rintakehään ja ilmat pihalle. Keräilin itseäni maassa, enkä saanut ääntä pihalle, mutta onneksi ystäväni vaistosi tilanteen. Sain autokyydin kotiin ja seuraavan viikon opettelin nousemaan sängystä mahdollisimman vähin kivuin. Aivastelu, yskiminen, nauraminen ja haukottelu sattuivat, muuten selvisin ibuprofeenilla. Suojausvälineet olivat kunnossa kypärän ja polvi- sekä rannesuojien osalta, mutta rintapanssaria en ollut tavalliseen polkuajoon hankkinut.

Yksi omista oivalluksistani onkin, että elämällä itse riskit välillä todeksi, voi oman lapsen johdatella riskileikkeihin luomalla turvalliset olosuhteet ja ottamalla lapsi mukaan jo leikin valmisteluvaiheessa. Kun kolmivuotiaani kanssa tuli puheeksi skeittaus, kaivoin kellarista esiin laudat itselleni ja pojalle. Laji kiinnosti niin paljon, että oli lähdettävä hankkimaan pieniä suojia. Harjoittelimme niiden pukemista, ja kun oli valmista, siirryimme laudan päälle harjoittelemaan, tai oikeastaan nimenomaan riskileikkimään. Luotin ja annoin leikkiä, koska ainakin suojaus oli kunnossa. En ryhtynyt opettamaan skeittausta.

Näyttää siltä, että taktiikka kantoi hedelmää, sillä poikani on nyttemmin katsellut erästä koiranpentujen ryhmätyötä painottavaa animaatiosarjaa ja pohtinut pari kertaa ääneen, miksi siellä skeitataan ilman asianmukaisia suojia. Lupasin että voimme laittaa palautetta johonkin, jos asia pitkään harmittaa. Poika on myös oppinut jo ennakoimaan vanhempien riskileikkihuolia: kun toisesta huoneesta kuuluu rytinää, usein kajahtaa heti perään huuto ”EI SATTUNUT”. Näin säästetään vanhempien hermoja.

Yksi riskileikin kiinnostava alalaji on leikki toislajisten, kuten vaikkapa koiran kanssa. Siklander kirjoittaakin artikkelissaan, että rakennamme leikillisyyttä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, eläinten ja erilaisten ympäristöjen kanssa (Bateson & Martin, 2013; Silander & Tornberg, 2024). Otetaan esimerkki: perheessämme tämä leikillinen vuorovaikuttaminen tarkoittaa sitä, että kolmivuotias ihminen houkuttelee kolmivuotiasta koiraa heiluttelemalla kinkkupalaa suurieleisesti, ja juoksee sitten pakoon. Vanhempana minun täytyy valistaa poikaa, että koira ottaa tämän härnäyksen puolitotisena leikkinä, josta voi saada kivan palkinnon, ja on oltava varovainen. Tästä huolimatta poika toistaa leikkiä säännöllisesti, joten hänestä se ilmeisesti on mukavaa. Arvioin, että tässä leikissä poika voittaa vain noin puolet leikkikerroista.

Toinen näkökulma on, että molemmat saavat leikkiessään aktivointia ja hieman liikuntaa, eikä lopputuloksella ole väliä, ainakaan lapselle. Oma koira on kuitenkin suhteellisen turvallinen leikkikaveri, mutta toki voi aina pohtia, että opettaako tämä lapselle, että kaikkien eläinten kanssa on turvallista riskileikkiä. Leikin osapuolten tulee ymmärtää riskileikin säännöt samalla tavalla, joten toisen ihmisen kanssa tämä riskileikki on helpompaa kuin vaikkapa koiran.

Lopuksi Siklanderia lainaten: ”aikuisen tulisikin aina uudelleen löytää leikillisyys itsestään ja uskaltaa heittäytyä”. Ei riitä, että aikuinen löytää leikin kerran, on kaivettava se esiin säännöllisesti.
 

Hannes Penttilä
viestinnän suunnittelija

 

Lähteet

Bateson, P., & Martin, P. 2013. Play, playfulness, creativity and innovation. Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/ CBO9781139057691

Duncan, P. 2015. Pigs, Planes and Play-Doh: Children’s perspectives on play as revealed through their drawings. American Journal of Play, 8(1), 50–73. https://files.eric.ed.gov/fulltext/EJ1080013.pdf

Siklander, P. & Harmoinen, S. 2021. Ice age is approaching: Triggering university students’ interest and engagement in gamified outdoor playful learning activities. In P. White, J. Raphael, & K. van Cuylenburg (Eds)., Science and Drama: Contemporary and creative approaches to teaching and learning, 8, 125–143. Springer.

Siklander, S. 2025. Leikki ja Loikka: riskileikin taika ja totuus kaikenikäisille. Liikunta & Tiede 3/2025