Pihaleikit tukevat kasvua monipuolisesti
Pihaleikit pitivät pitkään pintansa lasten suosikkiajanvietteenä. Digiaikanakaan leikit eivät ole kokonaan kadonneet, mutta niistä luovutaan yhä nuorempina.
Stadion-lehdessä 3/1974 ilmestyi dosentti Rafael Helangon artikkeli, jossa hän käsitteli pihaleikkien muuttumista. Leikit olivat hänen mukaansa samankaltaisia eri puolilla maailmaa. Ne olivat myös tärkeä sosiaalistumisprosessin osa. Kulttuuriympäristöstä riippumatta niissä Helangon mukaan opittiin ja omaksuttiin sääntöjä. Leikit myös muuttuivat jonkin verran koko ajan, kun ne siirtyivät vanhemmilta leikkijöiltä nuoremmille.
Lounaissuomalaisen aineiston pohjalta Helanko päätteli, että pihaleikit mukautuivat joustavasti leikkiympäristön muuttuviin olosuhteisiin. Esimerkiksi uudet leikkivälineet otettiin nopeasti käyttöön. Pihaleikit Helanko jaotteli kolmeen pääluokkaan: 1. leikkeihin, joissa yksi leikkijä on kaikkia muita vastaan, 2. kahden joukkueen leikkeihin ja 3. leikkeihin, joissa yksilöt olivat toisiaan vastaan. Hän sisällytti leikkeihin myös urheiluun pohjalta syntyneet pihapelit. Lisäksi oli mahdollista erottaa suhteellisen harvinaiset, ilman selvää vastakkaisasetelmaa leikittävät leikit, kuten piirileikit.
Leikkien muuttumisessa oli Helangon mukaan kyse peruskaavan muunnelmista. Tämä liittyi myös leikkien merkitykseen sosiaalistumisessa.
”Jos pihaleikkejä pidetään vertaisryhmissä tapahtuvan sosiaalistumisen välineinä, voidaan päätellä, että pihaleikkien muuttumisesta huolimatta sosiaalistuminen etenee aina samoja vanhoja uomia pitkin, jotka määräytyvät sosiologisten perusyksiköiden, yksilön ja yhteisön mukaan. Pienet tuulet eivät näin ollen pysty järkyttämään ihmisen sosiaalistumista.”
Helangolla oli tulkinnoilleen vahva pohja. Jo hänen vuonna 1953 valmistunut väitöskirjansa Turun poikasakit. Sosiologinen tutkimus 9–16-vuotiaitten poikien spontaanisista ryhmistä vv 1944–1951 käsitteli myös leikkejä. Nimenomaan pihaleikkejä Helanko tutki erityisesti Lounais- ja Keski-Suomessa.
Stadion-lehdessä ilmestynyt artikkeli käsitteli pihaleikkien muuttumista historiallissosiologisena ilmiönä. Pihaleikkien yleisyyttä hän ei varsinaisesti tarkastellut. Rivien välistä voi kuitenkin lukea, että pihaleikkejä leikkivät 1970-luvulla paljon sekä lapset että varhaisnuoret. Leikkiminen ei ollut tutkijan havainnoimaa katoavaa kansanperinnettä, vaan luonnollinen osa elämää. Voisi sanoa, ettei 1970-luvulla ollut edes tarpeen kysyä, paljonko pihaleikkejä leikitään.
Kenen ehdoilla pihaleikkejä?
Tilanne on muuttunut varsin paljon 50 vuotta sitten vallinneesta. Pihaleikkien ja -pelien vähenemistä on surkuteltu suureen ääneen vuosituhannen vaihteesta lähtien ja etenkin viimeisimmän kymmenen ajan – eikä aivan syyttä.
Lasten itsensä johtamia ja kehittelemiä pihaleikkejä sekä niiden merkitystä heille on Helangon uraauurtavan työn jälkeen tutkittu vähän. Leikkejä on toki tutkittu osana varhaiskasvatusta. Spontaanit pihaleikit ovat antaneet aihetta joihinkin opinnäytetöihin. Dunia Toropainen käsitteli pihaleikkejä vuonna 2018 pro gradussaan. Neljäsluokkalaisia Kouvolassa ja Porissa tutkineen Toropaisen mukaan pihaleikkejä uhkaa jopa häviäminen. Leikeillä oli kuitenkin Toropaisen mukaan edelleen tärkeä merkitys osana kasvua.
”Pihaleikkien avulla lapset oppivat edelleen monia elämässä tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista vuorovaikutusta, tilan ja ympäristön ymmärrystä ja sen luovaa hyödyntämistä sekä lukuisia fysiologisia ominaisuuksia tasapainosta koordinaatiokykyyn.”
Iso osa pihaleikeistä on siirtynyt osaksi lasten omasta elinpiiristä osaksi aikuisten maailmaa. Ne voivat olla niin urheiluseurojen kuin muun harrastustoiminnan osa. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun merkitys pihaleikkien mahdollistajina on korostunut. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa – osa lapsista leikkisi ilman aikuisten antamia sysäyksiä vielä vähemmän. Leikkimisen luonteeseen vaikuttaa kuitenkin oleellisesti se, kuka ohjaa ja johtaa leikkiä. Voi väittää, että esimerkiksi skeittaus, skuuttaus ja parkour ilmentävät varhaisnuorten halua liikkua ja leikkiä omilla ehdoillaan.
Lasten ja nuorten liikkumisen määrää on tutkittu varsin paljon, mutta vähemmän huomiota ovat saaneet liikkumisen sisältö ja luonne. Helangon havaintojen pohjalta voi 2020-luvulla ihmetellä, miten lasten itsensä organisoimien pihaleikkien ja -pelien vähentyminen vaikuttaa sosiaalistumisprosessiin. Kokonaisuudessaan siirtyminen lasten määrittelemän leikin piiristä aikuisten ohjaamaan liikuntaan ja urheiluun tapahtuu paljon aikaisemmin kuin vielä 1970-luvulla. Silloin on tärkeää, että leikki ei jää unholaan, vaan on osa järjestettyä liikuntaa.
Aikuiset voivat innostaa lapsia leikkimään omalla esimerkillään heittäytymällä täysillä mukaan. Omien lasteni ollessa pieniä leikin usein heidän ja pihan muiden lasten kanssa. Mikään ei ollut lapsista niin hauskaa kuin vaikkapa takaa-ajoleikkiin lähtevä tai synttäreillä ratsuksi suostuva aikuinen.
Jouko Kokkonen
Linkki: Toropainen, D. 2018. ”Ennen leikittiin aina ulkona”. Pihaleikit kulttuuriperintöprosessina. Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/144620/Toropainen%20Dunia.pdf?sequence=1&isAllowed=y