Nolla askelta

Totta on, että vähiin on käynyt liike viime aikoina. Kesällä loukkaantunut nilkka vaatii leikkauksen, jossa olen käynyt lehden ilmestyessä. Nilkka jäykistetään, muuten minusta ei ole enää minkäänlaiseksi kävelijäksi.

Kun liike on vähentynyt ja melkein loppunut, niin mieli on herkistynyt miettimään liikkumisen mahdollisuuksia ja merkityksiä. Olen itsekin kirjoittanut kävelemisen ja askelten keräämisen helppoudesta – sen suoranaisesta ihanuudesta. Mutta entä jos ei pysty kunnolla kävelemään? Ainakin itselläni liikkumisen ja kaiken fyysisen tekemisen määrä on romahtanut.

Tilanteeni on toivottavasti ja todennäköisesti ohimenevä. Kuntopyörän annoin pojilleni lainaan, kun ennen leikkausta ei ole suotavaa polkea ja sen jälkeenkään ei pitkään pysty ajamaan olohuonemankelilla. Vesijuoksu on tauolla tartuntariskin minimoimiseksi. Täytyy tunnustaa, että ”liikuntamoti” on mennyt. Kahvakuula killottaa käyttämättömänä lattialla, vaikka voisihan sitä nostella tuolilla istuen.

Liikunta tuntuu lääkkeeltä, joka ei maistu. Järki sanoo, että tee nyt edes jotain. Vaan ei kun ei. Isävainajani tapasi työlästyessään tuiskaista, että ”ee tästä tule kerrassa mittää”. Olen alkanut ymmärtää tokaisun sisältämää viisautta.

Lähes liikkumattomaksi pakottava tilanne on silmiä avaava. Kun liikkuminen muuttuu hankalaksi, niin vähäisetkin liikahdukset jäävät pois. Olen aikaisemmin liikuskellut etäpäivinä aika paljon ihan neljän seinän sisällä. Viime viikkoina olen liikkunut oikeastaan vain sen verran, kun on ollut ihan välttämätöntä.

Kotiaskareitakaan en pysty tekemään entiseen malliin. Roskapussin vieminen ja kaupassakäynti ovat kovempia ponnistuksia kuin reipas lenkki aikoinaan. Kun pikkuhomma tuntuu työläältä, niin se jää tekemättä. Tuumin, että viekööt lapset käydessään roskat. Tai, että enpä lähdekään lähikauppaan, vaan laitan heille ostolistan tekstiviestillä. Jotenkin olen alkanut ymmärtää uudella tavalla liikkumista syövää kierrettä. Pienestäkin liikkeestä voi vierottua.

Olen pitänyt näihin asti itseäni ripeäliikkeisenä. Tämäkin on muuttunut. On hätkähdyttävää huomata, että bussiin ei todellakaan voi kiirehtiä. Yhtään reippaammin ei pääse eteenpäin, vaikka haluaisi. Pää yrittää kiirehtiä, jalat eivät edes sudi. Ne siirtyvät hitaasti ja lyhyin nytkähdyksin eteenpäin. HSL-sovelluksen vaihtoajat eivät pidä kutiaan, ja kaikki asiointireissut kestävät entiseen verrattuna tolkuttoman kauan. Aikaisemmin melkein viimeiseen asti välttämäni autokyydin vetovoima asiointimatkojen taittamiseen kasvaa, peltilehmää pystyn paimentamaan normaalisti.

Kertyneet kilot ovat alkaneet tuntua kotona möllöttäessä entistä raskaammilta, vaikka yhtä painaviahan ne ovat kuin ennenkin. Vanttera olen ollut liki koko aikuisikäni. Painoindeksini oli 26,5 juostessani maratonin ihan kelpo aikaan 3.36. Kovin montaa kiloa en olisi voinut millään ilveellä tikistää silloisesta elopainostani. Juoksutreeniäkin kertyi kuntoilijalle ihan riittävät 70–80 kilometriä viikossa. Sen päälle tuli liikuskeltua muutenkin.

Painoni muutokset ovat herättäneet jonkin verran uteliaisuutta. Kun onnistuin 2010-luvun alkupuolella pudottamaan painoani reippaasti, niin minulta kyseltiin varovasti, josko syynä on jokin sairaus. Korkeintaan kyseessä oli viidenkympin villitykseni: hinku päästä hyvään kuntoon ja hoitaa verenpainetta liikkumalla, kumpikin onnistui.

Ja siihen se sitten jäi. Paino alkoi nousta ja jotkut ihmettelivät, olenko lopettanut lenkkeilyn. En ollut kokonaan liikuntaa hylännyt, mutta määrät tipahtivat murto-osaan aiemmista. Elämäkin murjoi eri tavoin ja vaatekoko kasvoi. Istuvat verkkarit vaihtuivat löysiin, kun kaloreita kertyi entiseen malliin.

Lihava olen ollut kymmenen vuotta, lihavuusaste vain on vaihdellut. Hojo, hojo, se on jojo! Tutuksi on tullut jojoilukin. Suunta on ollut päinvastainen kuin pörssikursseihin usein liitetyssä sanonnassa: se mikä menee alas, tulee myös ylös – ja korkojen kera. Omalla kohdallani tämä pitää täysin paikkansa. Ja sekin täsmää, että painonpudotus on kerta kerralta hankalampaa.

Kokemusasiantuntijuus, kuten on muotia sanoa, on muovannut suhdettani lihavuuskeskusteluun. Ennen ajattelin korskeasti, että ainakaan minä en liho. Ja että jotain hengen heikkoutta lihominen on. Sittemmin ymmärrys on kasvanut. Lihavuus on muutakin kuin tahdon asia.

Meillä on kuulemma lihavuusongelma, Suomen kokoinen ja maapallon mittainen. Vaan onko tuo ongelma oikeastaan ongelma? Ainakin se on erikoinen ongelma, kun jo 43 prosenttia koko maailman väestöstä, 60 prosenttia suomalaisista ja 74 prosenttia yhdysvaltalaisista on ylipainoisia. Onko kyseessä pikemminkin järjestelmävika? Tai ylettömän elämäntapamme ilmentymä? Emme enää juokse pysyäksemme paikallamme, vaan syömme kestääksemme sijoillamme.

Lihavuuspuhe kuvaa kaoottista maailmamme. Toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. Aihepiiriä lähestytään ongelmakeskeisesti. Tilanne tulee todettua, mutta ratkaisuja ei ole tarjota. Silloin on vaivattominta heivata vastuu yksittäiselle ihmiselle: alapas parantaa elintapojasi.

Loppukevennystä näin raskaaseen tilitykseen on vaikea keksiä. Käy jo mielessä, ovatko vaatekaapin ekstraällät vieneet ällin. Jatkan taivallustani raamatullisessa hengessä: ”Väärä vaaka on Herralle kauhistus, mutta täysi paino on hänelle otollinen.” (Sananlaskut, 11. luku, vuoden 1938 käännös) Pätee painopuheeseenkin, sanansa kannattaa valita huolella.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö 

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.