Blogi

Kirjoittaja:

Kari Koivumäki

Julkaistu:

22.06.2020

Jaa:

Muutama huomio paralympialiikkeen noususta

Muutama huomio paralympialiikkeen noususta
Kuva: Suomen Paralympiakomitea.

Tutkimuspäällikkö Aija Saari Suomen Paralympiakomiteasta kirjoitti Liikunta & Tiede -lehden tuoreimpaan numeroon 3/2020 mielenkiintoisen ja kriittisenkin katsauksen paralympiakisojen historiasta ja muutoksesta. Saari käsitteli jonkin verran myös näkymiä tulevaan. Erittäin suuriin mittasuhteisiin kehittynyttä paralympialiikettä on arvioitu Suomessa melko vähän. On hienoa, että liikettä lähestytään faktojen ja arvioiden kautta laaja-alaisemmin. Mikä on ollut paralympialaisten merkitys urheilulle, liikunnalle ja yhteiskunnalle laajemminkin?

Seurasin ammatillisesti paralympialiikkeen kehitystä erityisesti vuosina 1980–2015. Kirjoitin itsekin jokusen laajemman arvion liikkeestä (ks. kirjallisuusviitteet). Esitän tältä pohjalta muutaman täydentävän kommentin Aija Saaren merkittävään artikkeliin.

Saaren artikkelin kuvaus paralympialiikkeen kehityksestä vuodesta 1948 alkaen ja laajenemisesta erityisesti 2000-luvulla tuo hyvin esiin sen valtavan kaaren, jonka nousun nopeutta ja volyymia ei olisi osattu kuvitella vielä 1980-luvulla. Ottaen huomioon liikkeen – erityisesti kesäparalympialaisten – osallistuja- ja katsojavolyymit sekä medianäkyvyyden voidaan perustellusti sanoa, että monissa saavutuksissaan liike on jopa ylittänyt odotukset.

Vaikutukset niin kutsutun suuren yleisön asenteisiin, vammaisten henkilöiden aseman parannukset eri yhteiskunnissa sekä monet ”sivuvaikutusefektit” ovat olleet huikeat. Vuosituhannen vaihteessa käytettiin slogania ”50 years of success story”, eikä tuo ole ollut liioittelua.

Hymistelyyn ei silti ole tarpeen ryhtyä ja kehitystä tulee arvioida kriittisesti, kuten Saari artikkelissaan tekeekin. Hän toteaa IPC:n eli kansainvälisen paralympiakomitean tavoitteena olleen toimia sosiaalisen inkluusion välineenä. Mielestäni tuo tavoite ei tarkoita pelkästään vammais- ja muun urheilun keskinäisen yhteistyön lisäämistä, vaan jopa vielä enemmän sitä, että vammaiset henkilöt koetaan aktiivisina toimijoina yhteiskunnassa. Tähän paralympialiike on esimerkillään vaikuttanut paljon.

Saari tuo esiin menestyksen kääntöpuoleen liittyviä kriittisiä huomioita ja pohjaa näiltä osin myös hyvään kansainväliseen tutkimukseen. Tiettyjen vammaisryhmien aliedustus on seurausta viime vuosien toimintatavoista. Rikkaiden maiden yliedustusta ja menestystä on tälläkin alueella vaikea välttää.

Kaiken kaikkiaan, jos edetään paljolti KOK:n toimintatapoja kopioiden – tavoittelemalla megalomaanisen suurta tapahtumaa, jossa on maksimimäärä rahaa taustalla – niin silloin on hintana tai vaarana myös kielteisten ilmiöiden mukaantulo. Näitä ovat esimerkiksi kiusaus turvautua dopingiin ja epärehelliset keinot, joita vastaan pitää toimia. David Howen ja kumppaneiden esittämä kritiikki on pääosin oikeata, mutta esimerkiksi kuurojen tai eräiden muiden ryhmien poissaolo paralympiakisoista ei ole IPC:n vika, vaan pikemminkin seurausta eri vammaisryhmien johto-organisaatioiden kapeakatseisuudesta.

Tulevaisuuden vaihtoehdoissa Saari päätyy mielestäni oikeaan arvioon eli tilanteeseen, jossa paralympialaiset tasapainoilevat olympialiikkeen kainalossa. Tätä tulemme varmaan näkemään ja se voi johtaa myös hyviinkin tuloksiin.

Olympialaisten ja paralympialaisten yhdistäminen on näkemykseni mukaan ollut alun alkaen epärealistista ja myös ihan väärä tavoite. Taitaa olla myös niin, että paralympialaistenkin eräänlainen kulminaatiopiste on jo saavutettu, mutta siihen voi olla varsin tyytyväinen. Nykyinen volyymi lienee riittävä, mutta sisäistä solidaarisuutta voi toki kehittää.

Parin viime vuosikymmenen huikea kehitys on ollut hyvin paljon seurausta siitä, että kansainvälinen paralympiakomitea sai keskustoimiston ja laajahkon henkilökunnan. Komitea lähti tältä pohjalta varsin ammattimaisesti laajentamaan työtään kansallisten komiteoiden kanssa. Näin paralympialiike on ollut koko kansainvälisen urheiluliikkeenkin kannalta maailman mittakaavassa merkittävä kehitystekijä.

 

Kari Koivumäki
Blogitekstin kirjoittaja on toiminut erityisryhmien liikunnan suunnittelijana Liikuntatieteellisessä Seurassa ja OKM:n liikuntayksikössä valtion liikuntaneuvoston työntekijänä vuosina 1976–2015.

Lähdekirjallisuutta

  • Koivumäki, K.  Vammaisten liikuntaharrastus maailmanlaajuisena liikkeenä.  Liikunta ja tiede 3/1983, s. 141–145.
  • Koivumäki, K.  Tarvitsevatko vammaiset henkilöt omat olympialaisensa?  Liikunta ja tiede 4/1984, s. 178–181.
  • Koivumäki, K.  Paralympialaiset 1960–1996.  Suuri olympiateos X. Kustannusnotariaatti Oy, Gummerus. Jyväskylä 1996, s. 399–404.

 

Blogitekstissä viitattu LitT Aija Saaren artikkeli "Paralympialaiset nousivat suurten joukkoon" on julkaistu Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2020.

 

Marjaana Väre voitti kultaa naisten keihäänheiton F42–46-luokassa Ateenan paralympialaisissa vuonna 2004.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Marjaana Väre voitti kultaa naisten keihäänheiton F42–46-luokassa Ateenan paralympialaisissa vuonna 2004. Kuva: Suomen Paralympiakomitea.