Mittari-ihmisten aika

Lähestymme kaikkea mittarin kanssa. Olipa kyse hengitysilmasta tai mistä tahansa luonnon detaljista, kansantaloudesta tai mistä tahansa yhteiskunnan ilmiöstä – tai yksilön oman fysiologian yksityiskohdista. Samalla kun kaikelle on mittarinsa, me myös arvotamme asioita mittareilla. Olemme tietoisia siitä, mitkä mittaustulokset ovat suotavia ja tavoiteltavia, ja mitkä eivät.

Käsityksemme siitä, mistä todellisuus koostuu, perustuu mittauksiin. Todellisuuskuvamme on eri mittareilla muotoutunut synteesi. Elämme mittari-ihmisten aikaa.

Erilaiset laitteet kertovat pulssimme, verenpaineemme ja yöunen laadun. Olemme tietoisia pituudesta, painosta ja painoindeksistä, verenpaineesta ja kolesterolista, askelmääristä. Mittayksiköt ovat samalla ohjaava tekijä, kun pohdimme mihin meidän pitäisi yhteisöinä ja yksilöinä koittaa suunnata. Asiat, joista tulee hyviä tuloksia, ovat hyviä. Huono tulos kertoo asiasta, joka on huono ja ei-toivottu, josta pitää päästä eroon.

Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Hyvä on tiedostaa terveytensä tila. Hyvä on ihmiskunnan ymmärtää lajikato ja maapallon lämpeneminen. On etunsa siinä, että meillä on yhteinen käsitys kellosta ja ajankulusta. Sitä voisi kuitenkin pohtia kriittisemmin, mitä me mittari-ihmiset oikein mittaustuloksillamme teemme. Mittarit kun ovat hyviä renkejä, mutta saatanallisia isäntiä.

Mittarit ovat sinänsä neutraaleja ja puolueettomia. Ne eivät ota kantaa onko jokin tulos hyvä tai huono. Mittareiden lukijoilla sen sijaan on taipumus arvottaa tuloksia. Olemme kaikki altistuneet tähän. Se saa meidät reagoimaan vahvasti mihin tahansa huonoksi kokemaamme tulokseen. Olemme synkkiä, jos kolesteroli ei laskekaan tai päivän askelmäärä jää tavoitteesta. Yhteiskuntana ahdistumme, jos Pisa-tutkimuksen sijaluku putoaa pari pykälää. Puhumattakaan siitä, miten mieli mustuu, kun vaaka ei tottele tahtoamme lauantaisaunan jälkeen!

Monia asioita voi mitata, mutta yhtä ei voi. Ei ole laitetta, joka kertoisi onnellisuutemme ja hyvinvointimme tason.

Kun elämme aikaa, jossa kaikkea silti lähestytään mittarin kanssa, myös hyvinvointia yritetään mitata. Aihe on pilkottu palasiksi, joista hyvinvoinnin ja hyvän elämän uskotaan koostuvan. Niinpä mittari-ihmisellä on taipumus hätkähtää yksittäisten mittausten mukaan. Hän kokee, että hyvä elämä ja hyvinvointi tarkoittavat samaa kuin hyvät mittarilukemat – ja jokainen ei-toivottu tulos romuttaa hyvän elämän perusteet.

Mittariajan ihminen vetää helposti yhtäläisyysmerkit onnellisuuden ja täydellisyyden välille. Samalla jokainen ei niin täydellinen mittaustulos tuhoaa edellytykset hyvään elämään, kertoo oman ainutkertaisen elämän luisusta epätäydellisyyteen – eli huonoksi. Ei voi olla onnellinen, ei voi voida hyvin, jos KAIKKI ei ole hyvin.

Kun samaan aikaan julkinen keskustelu ulvoo asenteita, joissa ”ihmisen tulee pyrkiä kohti täydellisyyttään” ja ”elää 100-prosenttisesti potentiaalinsa mukaisesti”, on kasassa uuvuttava keitos.

Ei ihme, että niin monella on niin raskasta, vaikka moni mittari kertoisi huippulukemia. Kuka tai mikä vapauttaisi meidät tästä?

Jari Kupila
Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja