Liike on liikuntaa tärkeämpää

Vaikka valistusta on tehty, yhteiskunta on satsannut miljardeja liikuntapaikkoihin ja alan koulutukseen, seuratyötä tehdään ja vaikka yksi 2000-luvun kasvutrendi on alan yritystoiminta, silti kehitys menee väärään suuntaan. Olipa näkökulma sitten oma hyvinvointi tai kansanterveyden ja -talouden tila.

Yhteiskunnassa on valuvika, joka passivoi. Arki menee suuntaan, joka lisää istumista ja vähentää liikkumista.

Kovinkaan moni ei liikkunut tietoisesti 1920-luvun yhteiskunnassa kerryttääkseen fyysistä aktiivisuutta. Silti liikuttiin askelmääriä, joihin olisimme nyt tyytyväisiä. Toki vuosisata sitten oli monia hyvinvointiamme rapauttavia tekijöitä, joita enää ei ole, mutta liikkeen asiat olivat paremmin. Autoja ja motorisoituja työvaiheita oli vähän. Elettiin jalkojen ja käsien varassa, ei tuolin.

Menneisyyden ihannoinnissa on aina riskinsä, mutta historia avaa näkökulmia, joilla on hyvä hahmottaa tämänkin ajan asioita.

Liikkumisen asioissa 1920- ja 2020-luvun keskeinen ero on siinä, että vuosisata sitten liikuttiin paljon, vaikka ei harrastettu liikuntaa. Tätä olisi hyvä pohtia vähän enemmän.

Entäpä jos yritämme koko ajan ratkaista ongelmaamme väärästä päästä, kun patistamme suomalaisia henkisesti kuormittavien työpäiviensä päälle vielä lenkille ja jumpalle?

Emme salli sitä, että lysähdämme sohvalle palautumaan. Työpäivän jälkeen on suoritettava vielä vapaa-ajan liikuntasuorite – samalla kun pyöritämme sitä hullunmyllyä mikä keskimääräiseen perhe-elämään vapaa-ajalla kuuluu. Äkkiä kauppaan, viemään lapsia harrastuksiin ja niin edelleen. Ja jossakin välissä pyrähdys siellä oman harrastuksen parissa ranteessa piipittävän terveyskellon stressaavia vaatimuksia täyttämässä.

Suurin osa siitä huomiosta, jolla yritämme saada Suomea liikkeelle, kohdistuu työpäivän jälkeisiin tunteihin, jolloin aika loppuu meidän kaikkien kellosta. Kun näin on, onko tuo ihme, että niin monelta loppuu jaksu ja moti.

Emme voi palata 1920-luvun työelämään, mutta työpaikoilla olisi silti paljon mahdollisuuksia muuttaa käytäntöjään suuntaan, jossa istuminen, moottoroitujen kulkuvälineiden ja hissien käyttö vähenisi jo työpäivän kuluessa. Lisäksi monella istumatyöpaikalle voisi, jos haluttaisiin, rakentaa päivän alkuun tai loppuun tilaisuuden liikuntahetkeen.

Askelmäärätavoite olisi vähemmän kuormittava, jos kohdistaisimme enemmän huomiota työpäivään ja etenkin työmatkoihin. Pyörällä, kävellen ja joukkoliikennettä käyttäen kertyy mukava osa päivittäisestä liiketarpeesta, auton ratissa ei kerry – puhumattakaan henkisen tilan erosta, mikä vallitsee ruuhkaa kiroavan autoilijan ja bussissa omiaan miettivän tai äänikirjaa kuuntelevan matkustajan olotilassa.

Ihannetilassa työpäivän jälkeinen liike ei ole älykellon vaatima suoritus, vaan ihan vaan huvikseen ja mielihyvän vuoksi tapahtuva liikkumishetki. Jos arjen aktiivitunnit tuottaisivat riittävät askelmäärät, vapaa-ajalle voisi siirtyä yhtä suorituspainetta vähempänä.

Se, miten suuren tai pienen osuuden liikkeestämme voimme täyttää osana työpäiväämme ja miten stressittömästi vapaa-ajan liike voi tapahtua, ratkeaa pitkälti yhdyskuntasuunnittelussa. Miten rakennettu inframme tukee arkea, jossa liikuntaa ei tarvitsisi erikseen niin paljon harrastaa, kun riittävä liike syntyy arkipuuhiemme sivutuotteena?

Jari Kupila
Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja