Lihavuus ja liikunta

Tarkastelen joitain lihavuuteen ja liikkumiseen liittyviä käsityksiä, lihavuuden stigman ilmentymistä liikunnan ja urheilun kentällä ja mahdollisuuksia näiden purkamiseen. Stigmalla tarkoitetaan sosiaalisesti hyvin negatiivisesti leimaavaa ominaisuutta. Lihavuuteen liitetty stigma on voimakas ja sen on todettu vaikuttavan kaikilla keskeisillä elämänalueilla (esim. Puhl ja Heur 2009). Tämä koskee myös liikunnan ja urheilun kenttää. Tutkijat ovat havainneet, että lihavuuden stigma vaikuttaa sekä käsityksiin lihavista ihmisistä liikkujina että heidän liikkumiseensa esim. Chambliss et al 2009; Harjunen 2025; Thedinga et al 2021).

Lihavuuden monitahoista stigmaa voi tarkastella sitä tuottavien tekijöiden kautta. Lihavuutta käsitellään esimerkiksi biomedikaalisesta näkökulmasta sairautena, jonka myötä lihavia ihmisiä kohdellaan hoidettavina potilaina. Sosiaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna lihavuus näyttäytyy ruumiillisena poikkeamana normaalista, mistä rangaistaan sosiaalisesti esimerkiksi syrjinnän muodossa. Lihavuutta käsitellään myös tavanomaisesti moraalisena kysymyksenä, jolloin se on osoitus moraalisesta heikkoudesta. Lihaviin ihmisiin liitetään usein stereotyppisinä ennakko-oletuksia laiskuus tai saamattomuus. Nämä kaikki kolme stigman ulottuvuutta limittyvät toisiinsa. Stigmatisoitu lihava ruumis halutaan yhtä aikaa parantaa, normalisoida ja hyveellistää (Harjunen 2016). Stigman ulottuvuudet näyttäytyvät usein lihavuuskeskustelussa sekavana vyyhtenä, eikä niitä välttämättä osata tunnistaa tai erottaa toisistaan. Tämän vuoksi esimerkiksi lihavien ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi tarkoitettuja toimia voidaan argumentoida stigmatisoivilla perusteilla, kuten oletuksilla lihavien ihmisten elämäntavasta.

Lihavuus on siis stigmatisoiva ominaisuus esimerkiksi siihen liitettävien terveydellisten, sosiaalisten ja moraalisten käsitysten ja oletusten vuoksi. Tämä näkyy monilla tavoin keskustelussa lihavuudesta, liikunnasta ja liikkumattomuudesta. Lihavuuden stigma ilmenee esimerkiksi siinä, miten lihavista ihmisistä liikkujina puhutaan. Se kuuluu myös lihavien ihmisten liikuntakokemuksissa ja näkyy liikkumisen representaatioissa (esim. Mansfield 2011; Ross 2023; Schneider et al 2024). Lihavuuden stigma on myös sukupuolittunut. On havaittu, että erityisesti lihavat naiset kokevat huonoa kohtelua liikkuessaan (Sattler et al 2018; Scott-Dixon 2008).

Normatiivinen liikkuja ei ole ainakaan lihava

Lihavien ihmisten liikkumista ja liikuntakykyä koskevat arviot perustuvat usein nopeisiin päätelmiin ja kielteisiin oletuksiin, joita tehdään heidän vartalonsa koon perusteella. Näitä käsityksiä ruokkii lihavuuden stigma yleisesti, mutta myös (liikunta)kulttuurin vallitseva kapea näkemys siitä, miltä ”oikeanlainen” liikkuja näyttää (ks. Harjunen 2025). Lihavat ihmiset eivät ulkomuotonsa ja siihen liitettyjen stereotypioiden vuoksi mahdu yleisiin mielikuviin liikkuvasta ihmisestä.

Yleisen stereotypia mukaan lihavat eivät liiku, eivät ole liikunnallisia tai edes kiinnostuneita liikunnasta. Tämän yksinkertaistavan päättelyn mukaan lihavat ovat ”liikkumattomia”, koska jos he liikkuisivat, he eivät olisi lihavia. Liikkumisen odotetaan siis vähintään implisiittisesti näkyvän
normatiivisena ruumiinmuotona. Vaikka tiedämme, ettei vartalon koko kerro suoraan liikunnallisuudesta tai ihmisen kyvyistä, normatiivisen kokoinen vartalo sopii kulttuuriseen mielikuvaan liikkujasta.

Käsitykset lihavuudesta ja liikunnasta ohjaavat aihepiiristä käytävää keskustelua siinä määrin, että lihava ihminen kategorisoidaan niin julkisessa keskustelussa kuin liikunnan kentällä lihaviin ihmisiin liittyvien ennakko-oletusten perusteella melko huolettomasti ryhmään ”liikkumattomat” kuuluvaksi. Harvoin keskustelussa otetaan huomioon lihavien ihmisten liikkumiseen vaikuttavat muut tekijät, kuten saavutettavuus, tai pyritty ratkaisemaan niitä. Liikuntakulttuuriin normatiivisuus ja lihavien ihmisten myös liikkuessaan kohtaamat lihavuusfobiset ja syrjivät asenteet ja käytännöt sulkevat ulos ja työntävät pois liikunnan parista (esim. Harjunen 2025).

Liikuntakulttuurin normatiivisuuteen osaltaan liittynee, että liikuntatutkijatkin ovat olleet joitain poikkeuksia lukuun ottamatta harvoin kiinnostuneita lihavista ihmisistä liikkujina tai liikkumisen subjekteina. Usein kiinnostukseen lihavien ihmisten liikuntaan on liittynyt biomedikaalisen
diskurssin mukainen painonhallinnan ja laihtumisen elementti, ei siis esimerkiksi lihavien ihmisten kiinnostus liikuntaan, sen rajoitukset tai mahdollistaminen tai siitä nauttiminen. Tästä näkökulmasta lihavat ihmiset näyttäytyvät jälleen hoidettavina ja parannettavina ruumiina. Tästä seuraa, että liikuntaa suositellaan lihaville ihmisille rutiininomaisesti hoitomuotona heidän niin lääketieteellisesti, sosiaalisesti kuin moraalisesti ongelmalliseksi koetun vartalonsa muokkaamiseen hyväksyttävämmäksi, toisin sanoen laihduttamiseen. Liikkuminen sidotaan usein lyhytaikaiseen toimintaan, jonka tulokset ovat tilapäisiä aiheuttaen pettymyksien, syyllisyyden ja häpeän tunteiden ja laihduttamisen kierteen. Tämä ei ole todennäköisesti edesauta kestävän tai positiivisen suhteen luomista liikuntaan.

Opetammeko lihaville ihmisille, että he eivät ole liikkujia?

Liikkuvaan ruumiiseen liittyvät normit ja ihanteet ja lihavuuden stigma tekevät lihavista ihmisistä käsitteellisesti ja usein myös konkreettisesti liikuntakulttuurin ulkopuolisia. Lihava ihminen ei ole ”uskottava liikkuja” ja tämä vaikuttaa hänen kohteluunsa liikkujana. Tämä on selvää, kun tarkastelee liikkuviin ruumiisiin liittyviä oletuksia.

Lihavien ihmisten kokemukset kertovat, että liikkumisen ja urheilun kenttä ei ole vielä riittävän inklusiivinen (esim. Harjunen 2025). Lihavien liikuntaan vaikuttavia erityisiä fyysisiä, sosiaalisia, henkisiä tai materiaalisia rajoituksia tai tarpeita ei tunnisteta (esim. Greenleaf et al 2019; Owen 2012). Negatiiviset asenteet lihavia ihmisiä kohtaan ja heidän syrjivä tai asenteellinen kohtelunsa eivät kannusta liikkumaan. Ne toimivat päinvastoin tehokkaana esteenä sekä liikkujaksi identifioitumiselle että liikkumiselle (esim. McIntosh et al 2016). Lihavuuden stigman eli esimerkiksi laihdutusolettaman käyttö liikkumiseen kannustamiseen lähettää myös ristiriitaisen viestin, että lihava on tervetullut liikkumaan ehdollisesti eli pyrkiessään kohti normatiivista ruumiin kokoa.

Mitä siis pitäisi tehdä toisin? Viime vuosina mediassa ja etenkin sosiaalisessa mediassa on voinut havaita pieniä signaaleja jonkinlaisen vaihtoehtoisen diskurssin olemassaolosta suhteessa lihavuuteen ja liikkumiseen niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Lihavat ihmiset ovat nimittäin itse alkaneet puhua omasta suhteestaan liikuntaan, arvioivat sen syntyä ja pohtivat lihavuuteen ja liikuntaan liittyviä oletuksia, oikeutta itsemäärittelyyn liikkujana sen kokoisena, kun he ovat ja liikunnasta mielekkäänä ja nautittavana toimintana ja osana elämää. Esimerkiksi eri sosiaalisen median ja verkkoalustoilla lihavat liikkujat jakavat sisältöä muun muassa vaeltamisesta, juoksemisesta, kuntosaliharjoittelusta, pyöräilystä ja tanssista (esim. Puhakka 2025; Sniezek 2019; Stanley 2020). Lihavat liikunta-alanammattilaiset kertovat työstään lihavina liikkujina ja kannustavat muita liikkumisen pariin.

Voisi sanoa, että lihavat ihmiset ovat alkaneet marginaalista käsin itse ottaa tilaa liikunnan kentällä ja vaatia oikeutta liikkua ja kohtelua liikkumisen subjekteina, ei vain rehabilitoitavina tai normalisoitavina ruumiina. Tämä on tärkeä kehityssuunta, sillä sen lisäksi, että (liikunta)kulttuurissamme sitkeästi elää käsitys lihavien ihmisten liikkumattomuudesta ja haluttomuudesta liikkua, lihavat ihmiset ovat usein myös itse sisäistäneet käsityksen itsestään epäliikunnallisina ihmisinä tai ”huonoina” liikkujina. Kulttuurimme opettaa lihaville ihmisille, että he eivät ole liikkujia.

Politiikan tutkija, aktivisti ja tätä nykyä aktiivinen lihava liikkuja Saara Särmä kirjoitti 26.3.2025 YLE:n verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan lihavuuteen ja liikuntaan liittyvistä haitallisista uskomuksista. Hän aloittaa kolumninsa sanoin: ”Huomasin taannoin, että olin pitänyt totena itseeni liittyvää asiaa, joka ei ollenkaan pitänyt paikkaansa. Olin ajatellut, että en voi olla liikunnallinen tai hyvä liikunnassa, koska olen lihava.” Särmä pohtii oivaltavasti, kuinka lihavuuden itsestään selvä liittäminen liikunnalliseen lahjattomuuteen on vaikuttanut hänen omaan liikuntasuhteeseensa. Hän kirjoittaa uskoneensa vuosia, että ei ole liikunnallinen, vain siksi, että on lihava. Vielä aloitettuaan säännöllisen vesijuoksun ja tavoitteellisen kuntosaliharjoittelun ja saatuaan kannustusta ja positiivista palautetta kyvyistään ammattilaisilta, hänen oli vaikea uskoa, että kyse oli kyvystä kehittyä ja taidoista eikä sattumasta. Kuten Särmä kolumnissaan toteaa, sisäistetyt kulttuuriset uskomukset toimivat tehokkaasti liikkumisharrastuksen esteenä.

Lihavuuteen ja liikkumattomuuden kytkevä ajatuslukko avattava

Näyttää siltä, että lihavuuden ja lihavien ruumiiden suoraviivainen yhdistäminen liikkumattomuuteen itsessään aiheuttaa liikkumattomuutta. Tämän ajatuslukon avaamista tarvitaan, jotta ei estetä kenenkään ruumiillisen tai liikunnallisen itsetunnon rakentumista, mahdollisuutta nähdä  tsensä liikkujana. On myös syytä purkaa käsitystä siitä, miltä liikunta-alan ammattilainen saa näyttää, sillä lihavuus ei vaikuta vain tavallisen liikkujan uskottavuuteen. Se vaikuttaa myös liikunta-alan ammattilaisen uskottavuuteen. Esimerkiksi ammattitanssija ja tanssinopettaja Evaleena Vuorenmaa on puhunut mediassa, kuinka alalla reagoitiin hänen vartalonsa koon muutokseen. Kirsikka Saaren ohjaamassa Vuorenmaan kokemuksista kertovassa dokumenttielokuvassa Fat Dance (2023) käydään läpi, mitä tapahtuu, kun ammattitanssija ei mahdu enää normiin. Painavampana Vuorenmaan tanssinopettajan työt vähenivät, vaikka hänen ammattitaitonsa ei ollut muuttunut miksikään.

Erityisen ilahduttava ilmiö onkin lihavien ja keho- ja painosensitiivisten liikuntainfluensserien työ sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi sellaisilla nimimerkeillä kuin ”Ihan tavallinen supernainen”, ”Kotona kehossa” ja ”Vastuullinen valmennus” nämä liikunta-alan ammattilaiset tuottavat puhuttelevaa, samaistuttavaa ja monen kokoiset vartalot huomioon ottavaa inklusiivista sisältöä. Tähän perinteinen liikunta-ala ei ole vielä kovin näkyvästi ainakaan tarttunut.

Suomalaisten painokehityksestä ja lihavien ihmisten terveydestä ja kunnosta ollaan laajalti huolissaan, mutta lihavuuden stigman vaikutuksista puhutaan vähemmän. Tutkimus on osoittanut, että lihavuuden stigma eli lihavien ihmisten ennakkoluuloinen ja syrjivä kohtelu, jo itsessään sairastuttaa (esim. Lee & Pausé 2016; Tomiyama et al 2018). Viime vuosina on ollut myös varsin vähän kiinnostusta sellaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden luomiseen, jotka mahdollistaisivat kansalaisten tasaveroisen hyvinvoinnin ja osallistumisen kansalaisina. Sosiaali- ja terveyspalvelujen karsiminen, tuloerojen ja köyhyyden kasvu tai uusliberaalin talouden tehokkuus ja tuottavuustavoitteet eivät tue hyvinvointia.

Jos olemme aidosti huolestuneita lihavien ihmisten terveydestä, hyvinvoinnista ja liikkumisesta, emmekä vain heidän vartaloidensa normalisoimisesta laihduttamalla, tarvitsemme aktiivisempaa lihavuuden stigman purkuun tähtäävää työtä myös liikunnan kentällä (esim. Schneider et al 2024). Nykyiseen hallitusohjelmaan sisältyvän Terveydeksi! -ohjelman ”Vähennetään lihavuuden stigmaa” -työryhmän tavoitteisiin lukeutuvat niin yleisen ilmapiirin muutos lihavuuden stigman suhteen kuin esimerkiksi lääkäreiden ja terveydenhoitoalan, liikunta-alan ja media-alan ihmisten koulutus stigmatietoisemmaksi. Liikunta-alan eri toimijoita voi kannustaa proaktiivisuuteen lihavuuden ja kehonormatiivisuuden kysymysten huomioonottamisen suhteen myös liikunnan kentällä.

Kirjoittaja:
Hannele Harjunen, FT
apulaisprofessori
liikuntatieteellinen tiedekunta
Jyväskylän yliopisto
hannele.harjunen@jyu.fi

Artikkeli on luettavissa myös pdf-muodossa.

 

Lähteet:

Chambliss HO, Finley CE & Blair SN. 2009. Attitudes toward obese individuals among exercise science students. Med Sci Sports Exerc. 2004 Mar;36(3):468-74. Doi: 10.1249/01.mss.0000117115.94062.e4.

Greenleaf C., Hauff C., Klos L. & Serafin G. 2019. “Fat people exercise too!”: Perceptions and realities of shopping for women’s plus-size exercise apparel. Clothing and Textiles Research Journal, 38(2), 75–89. Doi: 10.1177/0887302X19878507.

Harjunen H. 2016. Neoliberal Bodies and the Gendered Fat Body. London: Routledge.

Harjunen H. 2025. Gendered Fatphobia in the Field of Sport and Exercise. Journal of Gender Studies (early online 2.6.2025). https://doi.org/10.1080/09589236.2025.2517348.

Kauppala K-M. 2024. Veera, 34, on aina ollut ylipainoinen ja liikkui aiemmin vain laihtuakseen – sitten hän teki itselleen lupauksen, joka muutti kaiken. Ilta-Sanomat 25.2.2023. https://www.is.fi/menaiset/hyva-fiilis/art-2000009354373.html.

Lee JA. & Pausé CJ. 2016. Stigma in Practice: Barriers to Health for Fat Women. Frontiers in Psychology, Vol 7. Doi:10.3389/fpsyg.2016.02063.

Mansfield L. 2011. Fit, fat and feminine: The stigmatization of fat women in fitness gyms. In E. Kennedy & P. Markula (Eds.), Women and exercise: The body, health and consumerism (pp. 81-100). Routledge.

McIntosh T., Hunter DJ. & Royce S. 2016. Barriers to physical activity in obese adults: A rapid evidence assessment. Journal of Research in Nursing, 21(4), 271–287. Doi:10.1177/1744987116647762.

Puhl RM. & Heuer CA. 2009. The Stigma of Obesity: A Review and Update. Obesity, 17: 941-964. Doi: 10.1038/oby.2008.636.

Owen L. 2012. Living fat in a thin-centric world: Effects of spatial discrimination on fat bodies and selves. Feminism & Psychology, 22(3), 290–306. Doi:10.1177/0959353512445360.

Puhakka A. 2025. Exploring fat futures studies: Venturing into preferable fat futures in the context of fat women’s physical activity. Excessive Bodies: A Journal of Artistic and Critical Fat Praxis and World Making, 2(1), 254–283. https://doi.org/10.32920/eb.v2i1.1973.

Ross C. 2023. Fitness v fatness? Bodies, boundaries and bias in the gym. Qualitative Research in Sport, Exercise and Health, 15(1), 104-122. Doi: 10.1080/2159676X.2022.2098808.

Saari K. 2023. Fat Dance. Napafilms. Yle Areena. https://areena.yle.fi/1-65761120.

Schneider J., Tinoco A., Selmes R., Diedrichs PC., Scott B., Witcomb GM. & Matheson E. 2024. Understanding Fitness Professionals’ Weight Biases and Uptake of Weight-Inclusive Practices: Findings from a Mixed-Methods Survey. Stigma and Health. Advance online publication. DOI: 10.1037/sah0000567.

Sattler KM., Deane FP., Tapsell L. & Kelly PJ. 2018. Gender differences in the relationship of weight-based stigmatisation with motivation to exercise and physical activity in overweight individuals. Health Psychol Open, 5(1). Doi: 10.1177/2055102918759691.

Scott-Dixon K. 2008. Big girls don’t cry: Fitness, fatness, and the production of feminist knowledge. Sociology of Sport Journal, 25(1), 22–47. Doi:10.1123/ssj.25.1.22.

Sniezek T. 2019. Running while fat: How women runners experience and respond to size discrimination. Fat Studies. Doi:10.1080/21604851.2019.1671135.

Stanley P. 2020. Unlikely hikers? Activism, Instagram, and the queer mobilities of fathikers, women hiking alone, and hikers of colour. Mobilities, 15(2), 241–256. Doi:10.1080/17450101.2019.1696038.

Särmä S. 2025. Saara Särmän kolumni: Jokainen on luotu liikkumaan, vaikka uskoin vuosikymmenet ”totuuteen”, jolla ei ole mitään pohjaa. Yle 26.3.2025. https://yle.fi/a/74-20146145.

Thedinga HK., Zehl R. & Thiel A. 2021. Weight stigma experiences and self-exclusion from sport and exercise settings among people with obesity. BMC Public Health, 21, 565. Doi:10.1186/s12889-021-10565-7.

Tomiyama A., Carr D. & Granberg E. et al. 2018. How and why weight stigma drives the obesity ‘epidemic’ and harms health. BMC Med, 16, 123. https://doi.org/10.1186/s12916-018-1116-5.