Leikkiä ikä kaikki

Virheiden suuruus vaihtelee elämän kaarella. Kahdesta ällältä alkavasta toinen taitaa olla muisto vain, toisenkin osuus on vähentynyt. Asialla on se hyvä puoli, ettei tule tehtyä virheitäkään näillä aloilla. Tietysti niiden vähäisyydenkin voi lukea virheeksi.

Leikin virheistä puhutaan vähemmän. Tämä johtuu ehkä siitä, että aikuisten valta lasten leikeistä on kasvanut. Lapset ovat oppineet leikkimään oikein, kun aikuiset ovat päässeet määrittämään leikkiä. Julkilausuttu tarkoitus kasvattaa leikin avulla on ainakin ensisilmäyksellä hyvä ja yhteydessä yhteiskunnan tarpeista lähtevän kasvatuspäämääriin.

Harrastaminen on itse asiassa tullut leikin tilalle. Lastenhan pitää kehittää monipuolisesti taitojaan. Toisaalta ymmärrän hyvin, että järjestetty harrastus lievittää vanhemman tuskaa. Se saa lapset tekemään hetken muuta kuin hipelöimään ruutua. Ja antaahan se vanhemmalle aikaa päivitellä henkilökohtaisia tilojaan.

Leikkiä tutkineen sosiologi Rafael Helangon mukaan leikki on ihmisen ensisijainen olotila, johon myös aikuinen pyrkii palaamaan. Kiinnostava ja virkistävä ajatus.

Kansanomaisessa kisailussa leikillä oli vahva sija. Jotain siitä oli vielä 1970-luvulla jäljellä. Lapsuudessani isä-Lassi opetti muun muassa kartunvetoa, kinttupainia, meripainia, pukkitappelua, pussijuoksua ja sormikoukunvetoa. Joskus jopa äiti-Annikki heitti kuperkeikan talvi-iltana tuvan lattialla.

Aika rajuja leikkejä tuli omin toimin leikittyä. Monesti liikuimme urheilun ja leikin rajamaastossa – urheilu-sanan vanhemmassa merkityksessä, usein aika uhkarohkeasti. Katoilla ja puissa kiipeily oli aikamoista parkouria, vaikka opin sanan vasta muutama vuosikymmen myöhemmin. Ja miten hauskaa oli hypellä katolta pudotetusta lumesta kertyneeseen kasaan.

Lapsista on hupaisaa, kun aikuinen antautuu leikille. Yksillä tyttäreni syntymäpäivillä heittäydyin hevoseksi, jolla lapset saivat ratsastaa. Sekös lapsia riemastutti. Toisinaan ajoin pihan lapsia takaa. Olin se taloyhtiön hassuin äijä, mitä on ehkä vaikea uskoa.

Aika monta kertaa kaikki kolme lastani saivat yrittää kaataa minut olohuoneen lattialle. No senkin leikin loppu tuli aikanaan, kun he voimistuivat ja oppivat tekemään yhteistyötä. Senkin jälkeen nujusimme vielä aikamme muuten vain.

Uimahallit ja lastenaltaat ovat mitä mainioimpia leikin paikkoja. Leikimme monesti rapuhippaa Kontulan uimahallissa. Yritin napata jälkikasvuani jaloilla saksiotteeseen. Nauru raikui ja vesi pärskyi. Kovin isoa haittaa hipasta ei ollut muilla hallin käyttäjille, kun altaaseen meni vähemmän ruuhkaiseen aikaan.

Voisiko vähän liikkuvia ihmisiä – niin lapsia kuin aikuisia – saada leikin varjolla liikkumaan hiukan enemmän. Liikkumisella ja liikunnalla kun pitää nykyisin olla joku tarkoitus – urheilusta puhumattakaan. Olemme huolissamme kansanterveydestä, mitalimääristä ja pelaajatuotannosta.

Otsa kurtussa joudumme pettymään, kun liike ei oikein millään lisäänny.

Joskus mietin liikkumisen suosituksia. Ketä tavallista ihmistä ne oikeasti kiinnostavat? Ja pitäisikö meillä olla leikkimisen suositukset? Tai onhan meillä jo olemassa Iloa, leikkiä ja yhdessä tekemistä: Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset (2016). Omat vaaransa tässä lähestymistavassa kyllä on. Näin leikit oikein, olitpa lapsi ja aikuinen. Ja älä leiki ainakaan näin.

Yhteiskunta on kovasti huolissaan liikkumisen vähenemisestä. Samalla julkinen valta sallii leikin tilojen turmelemisen. Viheralueiden napsiminen vähentää kaupungeissa leikin mahdollisuuksia.

Leikkikään ei ole jäänyt sivuun tuotteistamisesta. Vapaa-ajan sisällöntuotanto ulottuu myös lapsille tarjottuihin leikkipalveluihin. Ja aikuisillekin on olemassa monenlaisia leikkituotteita, vaikka niitä markkinoidaankin usein pelien nimellä.

Eräänlaista leikin tuotteistamista on monesti myös urheiluseuratoiminta. Liikuntaharrastuksen aloittaminen yhä nuorempana syö jopa tilaa leikiltä. Tähänkin on tultu vähitellen, kun liikuntaharrastamisen aloitusikä on laskenut.

Leikki ei kovin helposti saa sijaa harjoituksissa, vaikka monien lajiliittojen opastuksissa painotetaan leikin merkitystä osana etenkin pienempien juniorien harjoituksia. Kenttätasolla oikea urheilu syrjäyttää herkästi leikin – ja sammuttaa osalta liikkumisen liekin.

Pikemminkin voisimme olla tyytyväisiä, kun isommatkin lapset ja nuoret innostuvat esimerkiksi ajamaan toisiaan takaa harjoitusten lomassa. ”Ei pelleillä” kaikuu kuitenkin liikuntapaikoilla. Diego Maradona pelleili taatusti pallon kanssa kerran jos toisenkin.

Loppukevennyksenä urheilua ja musiikkia. Helsingin Musiikkitalolla rymistelivät toukokuun puolivälissä vapaaottelijat. Onhan aikoinaan painiskeltu ja nyrkkeilty muun muassa Viipurin teatterin näyttämöllä, mutta kyllä tuo oudolta uutiselta tuntui. Kontrasti seuraavaan tapahtumaan, Musiikkitalon toukokuun loppupuoleksi vallanneeseen Sibelius-viulukilpailuun, on aikamoinen.

Jouko Kokkonen
toimituspäällikkö, Liikunta & Tiede -lehti

 

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.