Kuntavaalit ja liikuttamisen kaupustelijat

Liikunta- ja urheilupäättäjien heimojuhlat (Kansallinen liikuntafoorumi) Vierumäellä vuonna 2013 sujuivat totutusti keskinäisen kehumisen merkeissä, kunnes valtion liikuntaneuvoston silloinen puheenjohtaja Jan Vapaavuori piti illallispuheen: ”Mun viestini teille on se, että teillä ei ole velvollisuutta ottaa koppia liikkumattomuudesta. Mutta teidän kannattaa miettiä, että pitäisikö ja kannattaisiko. Vai nostetaanko kädet pystyyn ja annetaan rahat STM:lle ja muille organisaatioille ja järjestöille?” Loppuilta baaritiskeillä meni alakuloisesti: ”Tässäkö kiitos, ollaanko me tehty väärää duunia?”

Vuoden 2017 vastaavilla heimojuhlilla Lahdessa Vapaavuori varasti taas shown, nyt Helsingin kaupungin pormestarina. Kun liikuntaväki pyrki korostamaan valtion liikunta- ym. hallinnon merkitystä väestön liikuttamisessa, Vapaavuori muistutti, että lähes kaikki keskeiset hyvinvointiin ‒ myös liikkumiseen ‒ liittyvät konkreettiset rahoitus-, rakentamis- ym. ratkaisut tehdään kunnissa. Tottahan se on, Suomea on 1990-luvulta lähtien siirretty valtion komennosta kuntavetoiseen hyvinvointipalveluiden tuotantoon.

Kesäkuussa 2021 toimitetaan kuntavaalit. Nyt Vapaavuoren pesti kuntapormestarina on kalkkiviivoilla ja kausi Suomen Olympiakomitean (OK) puheenjohtajana alkutaipaleella. Miten nyt suu pannaan? Pormestarina Vapaavuori on painottanut, että arkipäivän liikkuminen on liikuntaharrastusta tärkeämpää. Onko OK:lla nyt liikuttamistarjous, josta kunnat eivät voi kieltäytyä? 

KUNTAVAALEIHIN LIITTYVÄ MATERIAALI löytyy OK:n verkkosivuilta (13.4.) vasta pienen etsimisen jälkeen, mikä viittaisi siihen, ettei kuntavaaleilla ole ratkaisevaa merkitystä järjestölle. Tässä kohtaa joku saattaisi muistuttaa, että OK saa avustusta rahapelitoiminnan voittovaroista valtion kautta, ei kunnilta.

OK:n vaaliteemoista tuttuja vuosien varrelta ovat ”Menestyvä urheilu” ja ”Elinvoimaiset seurat”. Niiden rinnalle kolmanneksi teemaksi on nostettu ”Liikunta hyvinvointityön painopisteenä”. Hyvinvointi nähdään liikuntakysymyksenä: liikunta on keskeinen ratkaisu sairauksien ehkäisyyn ja syrjäytymiseen, osallisuuden vahvistamiseen sekä kuntalaisten hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn lisäämiseen. 

Onko OK:n viesti kunnille kaiken pelastava ratkaisu vai sittenkin vähän kuin ”troijan hevonen”: lahja, jossa kuntia houkutellaan vapaaehtoisesti rekrytoimaan liikuttamisen vastuuhenkilöiksi kaupustelijoita. Kerjääminen tai kaupustelu ei ole rikos. Kaupustelijalta saa toki ostaa, mutta takuutodistuksen kanssa on niin ja näin.  Joka uskoo liikunta- ja urheiluammattilaisten mahdollisuuksiin ratkaista liikkumattomuuden (ja hyvinvoinnin) mysteeri, uskoo myös ruokaharrastajien kykyyn lopettaa maailman nälänhätä.

Kokeneet päättäjät ovat tottuneet kriittisesti kuuntelemaan osaoptimointiin pyrkiviä lobbareita. Lobbaus on terveen demokratian merkki, harhauttaminen ei. Kunnat tarvitsevat sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjä että liikunta- ja urheilujärjestöjä, mutta eivät terveysjärjestöiksi puettuja liikuntajärjestöjä sen enempää kuin liikuntajärjestöiksi itseään väittäviä terveysjärjestöjä.

ENTÄ JOS LIIKUNTAVÄKI tosissaan ottaisi Vapaavuoren (ainakin vielä vuonna 2013) kaipaaman kopin liikkumattomuudesta? Silloin se korostaisi, että oleellisinta on vaikuttaa arjen liikkumiseen ja omaksua laaja terveys- ja hyvinvointikäsitys. 

Silloin liikuntaväki osallistuisi esimerkiksi lähivirkistyksen puolesta käytävään keskusteluun: pitäisi meteliä siitä, ettei kuntien irrallisilla liikkumisohjelmilla tai liikuntahallien rakentamisilla onnistuta paikkaamaan sitä mitä kaupunkipuistojen tuhoamisella ja viherverkostojen kaventamisilla saadaan aikaan. Lähivirkistysalueilla liikkuvat hekin, jotka eivät voi kuvitella itseään verkkareihin tai liikuntapaikoille. Jos liikuntaharrastusta ja urheilua vieroksuvien maailma puhuttelisi, liikuntaväki väijyisi kärkkääsi muun muassa meneillään olevaa maankäyttö- ja rakennuslain uudistusta. Ja luonnonsuojelulain uudistaminen nostaisi sykettä muuallakin kuin Suomen Ladussa.

Liikuntafoorumeilla on toistaiseksi käsitelty niukasti liikkumattomuuden taustalla olevia rakenteellisia syitä ‒ ”syiden syitä” ‒ kuten elinympäristöä, sosiaalista asemaa tai sosioekonomista ja poliittista ympäristöä. Näin siitä huolimatta, että ne selittävät monin verroin enemmän liikkumista kuin salivuorojen lisääminen tai suksitarjoukset.

Kohtuuden nimissä on syytä muistaa, etteivät liikuntajärjestöt ole itse pyrkineet saarnaamaan liikkumisen ilosanomaa passiiviselle, urheilusta piittaamattomalle kansanosalle. Järjestöt ovat mukana hallinnon ”toiveesta”. Ehkä siksi sanat ovat onttoja kuin leipäpapilla.

LIIKUNTAJÄRJESTÖJEN ROOLI liikunnan ja arjen liikkumisen kentässä on epämääräinen. Eri tavoitteiden välissä vellominen tuskin tyydyttää puheenjohtaja Vapaavuorta. Jäämme odottamaan.

Perimmältään kyse on valinnasta: ymmärretäänkö liikunta kulttuuriksi, joka tuottaa sivutuotteenaan terveyttä ja hyvinvointia, vai terveydeksi, joka tuottaa sivutuotteenaan kulttuuria. Jos liikunnan järjestöväki valitsee jälkimmäisen ja ryhtyy terveysjärjestöksi, se häviää SOSTElle 6‒0. Jos valinta kohdistuu edelliseen ja liikuntaväki jatkaa liikunta- ja urheilujärjestönä, se voittaa kaikki muut järjestöt vähintään 10‒0. 

Alussa esitettyyn Vapaavuoren kysymykseen ”nostetaanko kädet pystyyn ja annetaan rahat STM:lle ja muille organisaatioille ja järjestöille?” on syytä viimein vastata. Jos tavoite on lisätä liikunta- ja urheilusektorin työllisyyttä, kannattaa jatkaa jymäyttämistä (liikuntaväki poistaa liikkumattomuuden). Jos taas tavoite on arjen liikkumisen lisääminen, on suotavaa nostaa kädet pystyyn, tunnustaa omat rajat ja tyytyä antamaan vilpitöntä sivustatukea laaja-alaisen terveys- ja hyvinvointikäsityksen omaaville ammattilaisille.

Teijo Pyykkönen 
teijo.pyykkonen(at)gmail.com

Kirjoittaja toimi Liikuntatieteellisen Seuran tutkimus- ja julkaisupäällikkönä 1985‒2017.