Kun jalka ei oikein kapsa

Kesäkuussa Kuopiossa sattuneesta nilkkamurtumasta toipuminen etenee sitkaasti. Kuuden viikon kipsikausi vaikutti kuntoon vielä enemmän kuin pelkäsin. Pahinta on ollut se, että jalat ovat kipeytyneet ihan tavallisesta kävelystä. Tai paremminkin lyhyiden matkojen hissuttelusta. Kävelyä alkaa muutenkin arvostaa, kun jokainen askel vaatii keskittymistä.

Vesijuoksu ja kuntopyörän polkeminen ovat taas tulleet viikko-ohjelmaan. Kärsivällisyyttä kysyy tehdä ihan pieniä liikkeitä varpaita nostelemalla ja kipristelemällä. Varpaillenousu on ihan kelpo liike sekin. Välillä olen heilutellut kahdeksan kilon kahvakuulaa ja kahden kilon puntteja.

Itämerensuomalaisten kielten piirissä tunnettu sananlasku tietää, että ”jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa”. Jalka ei tosiaan oikein kapsa, mutta suu on silti napsanut riittävästi. Varsinkin jäätelö on maistunut lohturuokana. Oluenjuonnin ja makkaransyönnin olen sentään älynnyt jättää. Vaaka näyttää silti samoja lukemia, mitä kesän alussa. On pakko päätellä, että lihasta on lähtenyt ja läskiä tullut.

Entistä vahvemmin käy mielessä, että näinköhän sitä pääsee vielä harrastamaan muutakin liikuntaa kuin vesijuoksua ja hidasta kävelyä. Yritys on kova, mutta pitkältä näyttää kuntoutustie.

Voin sanoa saaneeni kesän 2025 mittaan erinomaista hoitoa ja palvelua. Tämä koskee ensihoitoa, leikkauksen valmistelua, leikkausta, kuljetusta paaritaksilla Helsinkiin, haavanhoitoa ja fysioterapiaa. Näistä ei jää toipuminen kiinni. Lapset auttoivat kipsikaudella, jolle antoi lisäriesan kintussa kukkinut ruusu.

Savon Sanomissa ilmestyi elokuussa Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksen työntekijöiden kuormituksesta johtuva hätähuuto. Se ei ihmetytä yhtään. Jouduin seuraamaan päivystyksen todellisuutta lähes vuorokauden. Lyhyesti sanottuna maallikon silmin: rajua ja henkilökuntaa kuormittavaa meno oli.

Emme tule ajatelleeksi, miten paljon toimintarajoite muuttaa elämää ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Itsestään selvänä pidetyistä asioista tulee mahdottomia. Mustikanpoimintakin piti ulkoistaa toiselle pojistani, joka ei onnistunut saamaan kesätöitä. Tuo on pieni riesa, eikä sen ratkaisemiseen ole syytä huutaa yhteiskuntaa apuun. Sen sijaan päättäjiltä ja viranhaltijoilta voi vaatia harkintaa, kun he tekevät erilaisia toimintarajoitteisia koskevia päätöksiä.

Toipilaskausi saa katsomaan liikunta- ja liikkumisolosuhteita toisin silmin. Vesijuoksuun pääsy on onnistunut melkoisen vaivattomasti. Sitä olen miettinyt, että saunaan kaikilla liikuntarajoitteisilla ei ole oikein asiaa. Pyörätuolilla pääsee isoimpiin saunoihin, mutta lauteille meno ei onnistu.

Uusin toipilaskausi on kuitenkin vakuuttanut minut entisestään uimahallien tarpeellisuudesta. Meitä maalla hankalasti liikkuvia, mutta vedessä ihan siedettävästi kulkevia on paljon. Halleihin näyttävät löytäneen tiensä myös entistä useammat keski-ikäiset maahanmuuttajat.

Julkisen liikenteen käyttö ei Helsingissäkään ole aivan vaivatonta toimintarajoitteisille. Työmatkallani on Sörnäisten metroaseman ylätasolle vievälle hissille pitkä ja hankala matka monilta bussi- ja ratikkapysäkeiltä. Olenkin köntännyt portaat askelma kerrallaan ylös ja alas. Sekin on tullut huomattua, että Olympiastadion ei ole kovin saavutettava paikka. Toimistolle Pohjoiskaarteeseen on eri pysäkeiltä sen verran pitkä matka, että tunnustan käyneeni välillä autolla töissä.

Olemme tottuneet lokeroimaan eri elämänalueet. Liikuntaa on olemassa ensisijaisesti liikuntapaikoilla. Herkästi kehumme, miten paljon meillä on Suomessa liikuntapaikkoja. Vaan mitä siitä, jos meillä on 45 000 liikuntapaikkaa, jos niillä ei liikuta tai ne eivät liikauta suurta osa kansalaisista.

Meidän olisi korkea aika katsoa liikkumista uusin silmin. Oulunsalossa kuvattu senioriparkourvideo on kerännyt liki miljoona katselukertaa. Video tuo esiin arkipäiväisten reittien varrelta löytyvät liikuntamahdollisuudet. Osallistujat kävelevät parkourtäti Merja Turusen johdolla pienen lenkin ja parkouraavat sopivien kohteiden sattuessa eteen.

Tätähän lapset tekevät tiettyyn ikään saakka, jos heitä ei liiaksi kielletä. Yksinään hyvin harva aikuinen kehtaa edetä sopivan sillankaiteen alaosaa pitkin sivuttain, loikkia kiveltä toiselle tai poiketa leikkipuiston kiipeilytelineelle. Itse olen saanut osakseni ihmetteleviä katseita, kun olen keppeihin tukien tehnyt liikkeitä jaloilla pysäkillä.

Loppukevennyksenä voin kertoa, että pientä tuntumaa liikuntaan olen saanut vetämällä FC Kontun A-junioreissa maalivahtilämpöjä palloa heittäen. Potkaiseminen kun ei onnistu kuin kepit tukena hentoisia kärkkäreitä vedellen. Suu käykin ikään kuin korvaukseksi aikaisempaa kovemmin. Fysioterapeutti neuvoi muuten tekemään potkuliikkeitä. Olenkin välillä potkiskellut ”tyhjää ilmaa” – kokonaan tyhjää en vielä aio potkaista.

Olen myös köpötellyt toisinaan keppien kera ja ilmankin maailmankaikkeuden hitaimpana pallopoikana. Jokusen kerran olen kuolettanut ilmassa lentävän pallon kyynärsauvalla. Ilo se on pienikin liikunnan ilo.

Jouko Kokkonen

toimistuspäällikkö, Liikunta & Tiede -lehti

 

Henna Korkala, Eläkeläiset testasivat parkouria ja sekoittivat somen – videon katselukerrat lähestyvät miljoonaa, Yle 15.8.2025. Katso video Ylen sivuilta.

 

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.