Liikunta & Tiede -lehti 2/2020

Kirjoittaja:

Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen, erikoistutkija Outi Aarresola ja tohtorikoulutettava Kerkko Huhtanen

Julkaistu:

14.04.2020

Koronakriisi haastaa seuratoimijat

Koronakriisi haastaa seuratoimijat
Kuva: Jouko Kokkonen, LTS.

Liikunta- ja urheiluseuratoiminta on koronaepidemian vuoksi pakkotauolla. Suurimmissa vaikeuksissa ovat ammattimaistuneet seurat, joiden talous on ollut toimintaan osallistuneiden tuoman kassavirran varassa. Pysyvämmät muutokset seuratoiminnassa tulevat esiin koronaepidemian aikanaan hellittäessä. Ammattimaistuminen ja seuratoiminnan arvopohja joutuvat silloin uuteen tarkasteluun.

Artikkelimme pontimena on globaali koronapandemia, joka on pysäyttänyt myös urheilutoiminnan laajasti. Perinteisesti kolmannen sektorin toiminnaksi jäsennetyt liikunta- ja urheiluseurat ovat 2000-luvulla ottaneet ripeitä ammattimaistumisen askeleita ja joutuneet koronakriisissä ongelmiin. Urheilujärjestöissä ja -seuroissa eletään sopeuttamistoimien aikaa.

Urheilu- ja liikuntaseuratoiminnat eivät ole koskaan olleet irrallaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Seuroilla on ihmisten liikuttamisen lisäksi myös sosiaalisia ja kulttuurisia tehtäviä. Liikkumisen lisäksi seuraväki on muun muassa edistänyt erilaista aatteellisuutta, toteuttanut nuorisokasvatusta sekä lisännyt ihmisten hyvinvointia.

Tässä artikkelissa painopiste on yllättävässä seuratoimintojen kriisiytymisessä. Kysymme millaisia pohdintoja kriisi synnyttää sekä miten organisaatiokäytännöt sekä käytettävissä olevat pääomat saattavat muuttua? Hyödynnämme tarkastelussamme rakenteistumisen ja pääoman käsitteitä.

Anthony Giddensin rakenteistumisteorian mukaan ihmiset tekevät yhteiskunnallisista ilmiöistä havaintoja, joihin perustuen toimivat toisin. Näin yhteiskunta rakenteistuu uudenlaiseksi. (Giddens & Sutton 2017.) Pierre Bourdieun pääomateoretisoinnin opetus myös urheiluorganisaattoreille on, että toimintojen organisointi edellyttää taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa (Bourdieu 1984). Koronaviruksen synnyttämä tilanne havainnollistaa, kuinka samanaikaisesti kokoontumisen estyessä ja rahojen loppuessa kulttuurisellakaan pääomalla ei ole käyttöä.

Kansalaistoimintojen koronakriisi

Suomalaisen liikuntakulttuurin suuria muutoksia ovat olleet urheilullistuminen 1900-luvun alusta alkaen, kuntoliikunnan nousu 1960-luvulta, liikuntakulttuurin eriytyminen 1980-luvulta sekä ammattimaisten käytäntöjen yleistyminen 2000-luvulla. (Itkonen 2015, 53–56.) Vaikka muutokset ovat olleetkin historiallisesti mittavia, ovat ne sittenkin toteutuneet ”verkkaisena evoluutiona”. Sen sijaan koronaviruksen seuraukset ovat synnyttäneet äkkikriisin.

Ensimmäisen kerran seuratoimintaan osallistuminen on luokiteltu niin asiantuntijoiden kuin valtiojohdon toimesta terveysriskiksi. On ennenaikaista arvioida pandemian vaikutuksia seuratoiminnan pitkän aikavälin muutokseen, mutta murroksen ennusmerkkejä on tunnistettavissa.

Valtakunnalliset liikuntajärjestöt jäsenseuroineen ovat ajaneet alas toimintojaan. Kunnat ja yritykset ovat sulkeneet liikuntapaikkoja ja -palvelujaan. Edeltävien vuosikymmenten tapaan liikuntakentän toimijat ovat sitoutuneet yhteistyöhön muiden politiikkalohkojen kanssa yhteisen ongelman ”häkittämiseksi”. (ks. Huhtanen & Itkonen 2018; Saari 2006).

Toiminnan pysähtyminen on nopeasti aiheuttanut seurakentälle taloudellisen haasteen. Vaikeuksissa ovat juuri toimintaa ammattimaistaneet seurat. On pitänyt ratkaista, voidaanko edelleen tuottaa joitakin palveluja, pitää palkattua henkilöstöä töissä ja kerätä toimintamaksuja. Monessa seurassa on käynnistetty yt-neuvottelut ja työntekijöiden lomauttaminen. Osa seuroista on vaikeuksissa omistamiensa liikuntatilojen kiinteiden kustannusten kanssa.

Samalla valtiojohdon ohjeistama seurojen, yritysten ja kuntien liikuntatoiminnan alasajo on johtanut organisoimattoman liikunnan lisääntymiseen. Seurojen sijaan kuntien ulkoliikuntapaikkoja kansoittavat perheet, pienryhmät ja kaveriporukat, jotka pyrkivät löytämään omat nurkkansa ryhmäkoko- ja etäisyyssuositukset huomioiden.

Hybrideihin käytäntöihin

Liikuntakulttuurin eriytyessä vapaaehtoistyöntekijät ovat osassa seuroista korvautuneet lisääntyvässä määrin ammattilaisilla ja jäsenyydet asiakkuuksilla. Eriytyminen on johtanut uudenlaisiin verkostoihin, kumppanuuksiin ja toimintakäytäntöihin. Viimeisen 30 vuoden aikana liikuntaseurat ovat myös uudelleenasemoituneet liikunnan lakisääteisessä työnjaossa. Seurojen toimintakentän rajat ovat sumentuneet sekä laajentuneet yksityisen ja julkisen palvelutuotannon alueille. David Billis (2010) on kuvannut muutosta hybridisaation käsitteellä.

Billis on määritellyt hybridisoituneeksi organisaation, joka on omaksunut toimintaperiaatteita useammalta kuin yhdeltä yhteiskuntasektorilta, vaikka sen juuret ovatkin yhdellä sektorilla ja sen pelisäännöissä (Billis 2010, 3–4). Kolmannen sektorin organisaatioille omaleimaista on ollut vapaaehtoistyö ja jäsenyyteen perustuva osallistuminen. Liikuntaseuroissa hybridisoituminen on ilmennyt esimerkiksi palkkatyöläistymisenä, jäsenkortittomien harrastajien lisääntymisenä, osakeyhtiöittämisenä sekä tulorahoituksen monimuotoistamisena julkisilla palvelutehtävillä.

Suomalaisen seuratoiminnan 1990-luvulta vauhdittuneelle hybridisoitumiselle on nähtävissä useampia selittäviä tekijöitä. Ensinnäkin 1990-luvun alun taloustaantumasta seurannut hyvinvointivaltion kriisi johti julkishallinnossa uusien julkisjohtamisen oppien jalkautumiseen. Myös suhtautumistapa muiden yhteiskuntasektorien toimijoihin kansalaisten palvelutuotannossa muuttui. Uuden julkisjohtamisen oppien mukaisesti alettiin soveltaa markkinatalouden toimintamalleja, jotka edesauttoivat yksityisen sektorin palvelutuotannon kasvua sekä yhteiskunnan laaja-alaisempaakin markkinoistumista. (ks. Yliaska 2014; Harris 2010.) Liikuntaseuroille muutos loi mahdollisuuksia monipuolistaa tulorahoitusta ja uudelleensuunnata seuratoimintaa julkisiin palvelutuotantotehtäviin, jotka toisaalta edellyttivät tiettyjen julkishallinnon toimintaperiaatteiden hyväksymistä.

Toiseksi 1990-luvulta vauhdittunut yksityisen sektorin palvelutuotannon kasvu haastoi seuroja arvioimaan liikuntatoimintansa järjestämisperiaatteita sekä käyttämään yksityisten liikuntapaikka- ja -asiantuntijapalvelujen tarjoamia mahdollisuuksia toimintojen kehittämiseen. Kilpailu harrastajista on ajanut seuroja liikuntatarjonnan laajentamiseen ja ”asiakaslähtöisempään” palvelutuotantoon.

Kolmanneksi julkishallinnon omaksumat markkinatalouden mallit ovat heijastuneet sen harjoittamaan liikuntajärjestöjen ohjaukseen (ks. Lehtonen 2017). Valtakunnallisten liikuntajärjestöjen kautta mallit ovat valuneet osin myös paikallistasolla operoiviin seuroihin.

Neljänneksi yhteiskunnan markkinoistumisen ja koulutustason nousun myötä seuratoiminnan hybridisoitumiseen ovat vaikuttaneet myös seurojen sisäiset voimat. Palkatun henkilöstön ja entistä koulutetumpien luottamushenkilöiden (ks. Koski & Mäenpää 2018) mukana seurajohtamiseen on siirtynyt muilta yhteiskuntasektoreilta lainattuja toimintakäytäntöjä.

Haavoittuva ammattimaistuminen

Hybridisaatio ja ammattimaistuminen sen osana asettuvat kriisioloissa uuteen valoon. On uhkana, että seuroja kaatuu talousvaikeuksiin ja osaavia toimijoita – seurajohtoa, valmentajia, pelaajia – siirtyy muihin tehtäviin. Uravalintojen mielekkyys voi kyseenalaistua. Vähimmillä kolhuilla selviävät seurat, jotka toimivat pelkästään vapaaehtoisvoimin ja julkisia liikuntapaikkoja hyödyntäen. Ne voivat keskittyä odottamaan koronapandemian rauhoittumista ja käynnistää toimintansa tämän jälkeen kaivamalla esiin sosiaalista ja kulttuurista pääomaansa.

Poikkeustilanne on kaivertanut ammattimaisuuden kertomukseen särön ja seurajohdon yleinen riskitietoisuus on kasvanut. Olosuhdehankkeisiin ja työntekijäpalkkauksiin muodostuu uusi näkökulma. Riskialttiimpien seuratoimintojen osakeyhtiöittämisestä voi muodostua entistä houkuttelevampi hallinnollinen ratkaisu seurakonkurssien ehkäisemiseksi. Samalla tilanne voi lisätä kentän ammattimaistumista, kuten työnantajien ja työntekijöiden järjestäytymistä. Odotettavissa olevan taloustaantuman myötä harrastajien kriittisyys kustannuksia kohtaan saattaa lisääntyä.

Toisaalta ammattimaistuneen valmennuksen ja koronan aiheuttaman lähivalmennuskiellon kohtaaminen on synnyttänyt pikavauhtia etävalmennusta digiloikan hengessä. Nämä uudenlaiset etävalmennus- ja omaharjoituskäytänteet voivat edistää seuratoimijoiden työllistymistä kriisin jälkeenkin.

Haavoittuneen ammattimaistumisen myötä on ajankohtaista ryhtyä pohtimaan, mikä onkaan kolmannen sektorin asema ja ainutlaatuisuus liikunnan ja urheilun alueella. Jos seurat joutuvat mukaan taantumaan, palataanko toimintoihin jälleen kolmannen sektorin ehdoilla vai haetaanko uusia hybridimalleja? Mitä kriisistä opitaan?

Suuntana tulevaisuus

Kriisin jälkeen kansalaistoiminnat rakenteistuvat uudella tavoin ja pääomien merkityksiä ja keskinäissuhteita tullaan pohtimaan entistä tarkemmin. Tällöin joudutaan arvioimaan myös tekemisten arvoperustaa. Täten koronavirus on antanut mahdollisuuden tulevaisuuteen suuntaamiselle ja oletettavaa on, että kenttä eriytyy edelleen. Yksi polku voi olla sellaisen toiminnan vahvistuminen, jossa sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma nousevat jälleen taloudellisen pääoman rinnalle keskeisinä resursseina.

Koronapysähdys on jo tuonut uudelleen näkyväksi urheilu- ja liikuntaseurojen yhteisöllisyyttä. Kannattajat ovat ryhtyneet ostamaan kausikortteja ja seurat käynnistämään varainkeruukampanjoita. Kriisi aktivoi ihmisiä seurojen pelastamiseen. Oman toiminnan ollessa pysähdyksissä ovat jotkut seurat jatkaneet yhteiskunnallista vastuunkantoaan esimerkiksi ikäihmisten kaupankäyntiapuna. Seurat ovat sittenkin ammentaneet voimaa kolmannelle sektorille omaleimaisesta sosiaalisesta pääomasta. Huolipuheen rinnalla viriää vahva yhdessä selviämisen viesti. Nähtäväksi jää, miten liikunnan kolmas sektori asemoituu tulevaisuudessa sekä mitkä ovat sen arvopohjat ja tehtävät.

Hannu Itkonen YTT
Liikuntasosiologian professori
Liikuntatieteellinen tiedekunta
Jyväskylän yliopisto
hannu.itkonen(at)jyu.fi

Outi Aarresola LitT
Erikoistutkija
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus
outi.aarresola(at)kihu.fi

Kerkko Huhtanen LitM
Tohtorikoulutetttava
Liikuntatieteellinen tiedekunta
Jyväskylän yliopisto
kerkko.huhtanen(at)jyu.fi

 

LÄHTEET:

Billis, D. 2010. From welfare bureaucracies to welfare hybrids. Teoksessa D. Billis (toim.) 2010. Hybrid organizations and the third sector. Challenges for practice, theory and policy. New York: Palgrave Macmillan, 3–24.

Giddens, A. & Sutton, P. W. 2017. Sociology. Cambridge: Polity Press.

Harris, M. 2010. Third sector organizations in a contradictory policy environment. Teoksessa D. Billis (toim.) 2010. Hybrid organizations and the third sector. Challenges for practice, theory and policy. New York: Palgrave Macmillan, 25-45.

Huhtanen, K. & Itkonen, H. 2018. Suomalaisen sosiaalipolitiikan ja liikuntapolitiikan yhtenevät päämäärät 1920–80-luvuilla. Liikunta & Tiede 6/2018.

Itkonen, H. 2015. Kansalaistoimintojen kaudet ja muuttuvat käytännöt. Teoksessa Itkonen, H. & Laine, A. (toim.) Liikunta yhteiskunnallisena ilmiönä. Jyväskylän yliopisto. Liikuntakasvatuksen laitos. Tutkimuksia 1/2016. Jyväskylä.

Koski, P. & Mäenpää, P. 2018. Suomalaiset liikunta- ja urheiluseurat muutoksessa 1986−2016. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:25.

Lehtonen, K. 2017. Muuttuvat rakenteet - staattiset verkostot: Suomalaisen liikunta- ja urheilujärjestelmän rakenteelliset muutokset 2008–2015. Jyväskylä: LIKES-tutkimuskeskus.

Saari, J. 2006. Sadan vuoden sosiaalipolitiikka. Muutoksen jaksottaminen Suomessa. Teoksessa J. Saari (toim.) 2006. Historiallinen käänne. Johdatus pitkän aikavälin historian tutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus, 257–288.

Yliaska, V. 2014. Tehokkuuden toiveuni. Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Helsingin yliopisto. Väitöskirja.

 

Artikkeli on kirjoitettu huhtikuun puolivälissä ilmestyvään Liikunta & Tiede -lehden numeroon 2/2020. Teksti julkaistiin poikkeuksellisesti etukäteen verkkoartikkelina 14.4.2020 Liikuntatieteellisen Seuran verkkosivustolla.

Kuva jalkapallokentän portista, jossa on ohjeet koronavirusepidemian aikaiseen harjoitteluun kentällä.