Korona ja kansainvälinen urheilu

Käytännössä koko kilpailutoiminta on keskeytynyt. Arvokilpailut on peruutettu tai siirretty tuonnemmaksi. Myös Tokion olympiakisat on pakon edessä siirretty vuoteen 2021, ja voi kysyä, toteutuvatko silloinkaan. Toistaiseksi kukaan ei tiedä, milloin maailma on taas valmis avautumaan ja millaisena se avautuu, kun sen aika on.

Pandemian seuraamuksilta eivät ole välttyneet sen enempää urheilijat, urheilujärjestöt, sponsorit, välinevalmistajat kuin mediayhtiötkään. Nämä kaikki ovat vuosikymmenien saatossa nivoutuneet yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa isännän ja rengin roolitkin tuntuvat hämärtyneen.

Mielestäni koronan aiheuttama lähes totaalinen pysähdys tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden kansainväliselle urheilulle pohtia, ovatko nykyiset toimintamallit ja suhteet yhteistyökumppaneihin oikealla tolalla. Jos tarkistamisen tarvetta on, nyt siihen olisi hyvä hetki. Isännän paikka ”urheilutuotteen omistajalle” olisi siis pitkästä aikaa hakusessa.

Vuosikymmeniä sitten urheilujärjestöt pitivät tiukasti kiinni oikeudestaan päättää omista asioistaan. Erityisen mustasukkaisia oltiin, jos julkinen sektori astui järjestöjen varpaille toiminnan järjestäjänä tai muuten puuttui ”urheilun sisäisiin asioihin”. Muistelen urheilujohtajien piirissä käytyjä keskusteluja Etelä-Afrikan boikotista apartheidin aikana ja vähän myöhemmin valtionavustusten kohtelusta doping-rikkomuksien yhteydessä.

Nämä kysymykset liittyivät laajempaan kansainväliseen keskusteluun ihmisoikeus- ja tasa-arvoasioista. Oli oikein, että urheilujärjestelmä ymmärsi mukautua yleisesti hyväksyttyihin linjauksiin. Valtiollisten toimijoiden painostus oli mielestäni enemmän kuin paikallaan.

Raha ja urheilujärjestelmän suvereniteetti

Raha on kaventanut merkittävästi urheilujärjestöjen suvereniteettia. Mitä suuremmaksi sponsorisummat ja televisiointikorvaukset ovat kehittyneet, sitä suuremmaksi on maksajan intressi yhteistyön sisältöön – myös urheilullisiin asioihin – kasvanut.

1980-luvulla suuret urheilun sponsorit kuljettivat kehitysmaiden urheilujohtajia charterlennoilla kansainvälisten erikoisliittojen kokouksiin. Toiminta nähtiin ennen muuta kehitysyhteistyönä. En ole tänään enää niinkään varma, että adidakset ja cocacolat toimivat tuolloin pyyteettömästi. Oliko sittenkin taustalla myös pyrkimys vaikuttaa liittojen päätöksiin henkilövalinnoista lähtien? Hyvä asia oli tietenkin se, että entistä suurempi osa kansallisista liitoista saatiin mukaan kokouksiin. Huonoa oli se, että järjestelmä sisälsi aineksia korruptio- ja lahjontasuhteiden syntymiseen. Eikä syyttävä sormeni lainkaan kohdistu yksinomaan kehitysmaiden urheilujohtajiin.

Kaupalliset mediayhtiöt ovat nousseet vauhdilla kansainvälisen urheilun rahoittajaksi. Televisiointioikeuksista käydään kovaa kilpailua ja niistä maksetaan joissakin lajeissa huimia summia. Kansalliset liitot on pidetty tyytyväisinä ohjaamalla näille pieni osa tuotoista. Komissionsa ovat käärineet itselleen myös monet konsulttiyritykset. Niiden taustoilta on löytynyt kansainvälisten liittojen nykyisiä ja entisiä päättäjiä sekä näiden lähipiiriin kuuluvia.

Jättimäiset televisiointikorvaukset ovat heijastuneet myös urheilijoiden siirtosummiin ja palkkioihin. Useat jalkapallon huippuseurat kertovat pelaajiensa yhteissiirtoarvon liikkuvan miljardeissa euroissa ja seuran vuosibudjetin olevan puolen miljardin euron luokkaa. Ei ihme, että näiden seurojen omistajina on nykyään entistä useammin öljymaiden hallitsijasukujen edustajia ja venäläisiä oligarkkeja. Rooman keisari Vespanius sanoi aikoinaan pojalleen Titukselle, että ”raha ei haise”. En ole tästä enää niinkään varma.

Käenpoikaset urheilujärjestelmän sisällä

Raha ratkaisee myös suurten urheilukilpailujen järjestämisoikeuksista päätettäessä. Mikään muu ei selitä, miksi esimerkiksi Qatarille myönnettiin yleisurheilun ja jalkapallon MM-kisojen järjestämisoikeudet ja että lähes kertakäyttöisiksi osoittautuneet suorituspaikat rakennettiin halvalla siirtotyövoimalla keskelle hiekkaerämaata. Tuntuu lähes irvokkaalta, että samat liitot, jotka ovat järjestämisoikeuksia myöntäneet, julistavat työskentelevänsä aktiivisesti jakamattoman ihmisarvon ja kestävän kehityksen puolesta.

Kansainväliset lajiliitot itsekään eivät ole syyttömiä päätäntävaltansa kaventumiseen. Kilpailutoiminnan piiriin on syntynyt organisaatioita, joiden rooli lajin vallankäytössä on suuri. Kun huippujääkiekkoilijoiden osallistumisesta olympiakisoihin neuvotellaan, pääroolissa ovat KOK:n lisäksi NHL ja NHL:n pelaajayhdistys. Kansainväliselle Jääkiekkoliitolle näissä keskusteluissa on annettu lähinnä sihteerin tehtävä.

Yleisurheilussa käenpoikaseksi voi lukea hyvinkin Timanttiliigan. Tämä yhden illan tapahtumiin perustuva kilpailusarja rahoitetaan televisiointi- ja sponsorisopimuksilla. Kilpailujen järjestämisoikeudet ovat korkean kynnyksen takana. Lajien määrä on rajoitettu ja kilpailijoiden lukumäärä lajia kohden on hyvin pieni. Kyse on kiertävästä sirkuksesta, ei kaikille huipuille avoimesta lajitapahtumasta. Kansainvälisestä urheilusta onkin kehittynyt pikkuhiljaa viihde- ja mediabisnestä. On vaikea määritellä, onko tätä kehitystä johtanut urheilu itse, vai urheilun ulkopuoliset toimijat.

Koronapandemia on kuitenkin myös mahdollisuus

Lähdin liikkeelle koronapandemiasta, joka on tuomarin lailla viheltänyt urheilutoiminnan lähes koko maailmassa erätauolle. Julkisessa keskustelussa on tuotu toistaiseksi esille vain pandemian kielteisiä seuraamuksia, joita toki riittää. Historiasta tiedämme, että kriisien seurauksena maailma on joutunut aina myös uusiutumaan. Pakon edessä on jouduttu kehittämään uusia ratkaisuja asioiden hoitamiseksi. Entisiä toimintamalleja on rukattu ja on syntynyt ”uusi normaali”. Tätä momentumia ei kansainvälisen urheilunkaan pidä jättää käyttämättä.

Yksi avainkysymyksistä on urheilun ja sen ulkopuolisen rahan suhde. Tähän kansainvälisen urheiluliikkeen tulisi paneutua vakavasti ja välittömästi. Edessä voi pahimmillaan olla sama kohtalo, mihin lentoyhtiöt pandemian seurauksena joutuivat. Niillä kassavirta loppui kuin seinään ja toipumisen arvioidaan kestävän kauan, jopa vuosia. Sanomattakin on selvää, että tätä pohdintaa käydään jo nyt sponsorien ja mediayhtiöiden piirissä.

Urheilun kansainvälisten kattojärjestöjen tulisi tämän lisäksi pohtia, miten eri lajien välistä tasa-arvoa voitaisiin jatkossa edistää. Nykyinen lajihierarkiahan on mediayhtiöiden määrittelemä. Päätösvalta tässäkin asiassa on valunut urheilun ulkopuolelle. Asiaan kuuluu, että urheilussa pyörivistä miljardeista pääsevät osallisiksi vain harvat lajit ja kilpailutapahtumat.

Arvokilpailujen järjestämisoikeuksia myönnettäessä liitot voisivat panna erityistä painoa sille, että suorituspaikat olisivat jo valmiiksi olemassa. Tai jos niitä pitää rakentaa, niiden jälkikäyttö olisi taatusti ratkaistu. Kestävän kehityksen tukeminen tulisi päätöksenteossa olla itsestäänselvyys.

Sitten vielä ajatus urheilijoiden oikeusturvasta dopingtapausten yhteydessä. Nykyinen protokolla doping-käryjen yhteydessä korostaa kiinni jääneen urheilijan oikeusturvaa. Minusta todellisia uhreja, joiden oikeusturvasta tulisi olla huolestunut, ovat samoissa kisoissa mitalien ulkopuolelle jääneet puhtaat urheilijat. Nousu ”mitalipallille” kanssakilpailijan näytteen osoittauduttua positiiviseksi kymmenen vuoden päästä ei taida enää paljoa lämmittää.

Ymmärrän, jos ajatukseni tuntuvat naiiveilta ja lapsellisilta. Se selittyy osin sillä, että olen monessa suhteessa idealisti. Uskon myös urheiluun. Kosketukseni urheiluelämään on syntynyt keskusjärjestön johtotehtävissä, valtion erilaisissa elimissä, valtioiden välisillä foorumeilla sekä urheilun merkittävien sponsoriyritysten johtotehtävissä. Olen havainnut, että joidenkin asioiden ymmärtäminen edellyttää, että on urheilun sisällä. Toisten näkeminen vaatii taas sitä, että voi tarkastella urheilua ulkopuolelta.

Kalevi Suortti

Suortti toimi SVUL järjestöasian toimistopäällikkönä ja sittemmin yhteysjohtajana (järjestöasiat, kansainväliset asiat ja tiedotus) 1977–1987. Hän oli poliittinen sihteeri 1988–1990 valtioneuvoston kansliassa ja opetusministeriön tilapäinen ylitarkastaja 1990, tehtävänä II liikuntakomitean mietinnön laatiminen. Vuosina 1990–1992 hän toimi Telen (nykyinen Telia Finland Oyj) viestintä- ja markkinointijohtajana ja 1992–2004 HPY ja Elisa Oyj:n johtajana vastuualueena viestintä, markkinointi ja sidosryhmäsuhteet, sekä tämän jälkeen viestinnän ja sidosryhmäsuhteiden konsulttina.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Liikunta & Tiede lehdessä 3/2020.