Jumppatytöt naurattaa, liikuttaa ja yllättää

Kävin Savoy-teatterissa katsomassa Jumppatytöt-näytelmän, joka on noussut todelliseksi ilmiöksi. Kolmen näyttelijän Katariina Havukaisen, Inkeri Hyvösen ja Ella Lahdenmäen ideoima, käsikirjoittama, dramatisoima ja ohjaama teos sukeltaa joukkuevoimistelun maailmaan. Näytelmä ei ole vain kertomus urheilusta. Se käsittelee lajin taustoja ja tuo esiin teemoja, jotka koskettavat laajasti: ongelmallinen kehosuhde, huono johtaminen, kiusaaminen ja nuorten oikeus kasvaa rauhassa.

Ajatuksena on varmasti ollut, että näytelmästä kiinnostuvat muut voimistelijat, mutta yllättäen se puhuttelee myös kaltaisiani katsojia, jotka ovat laajasti kiinnostuneita urheilusta, liikunnasta ja kulttuurista. Itse en ole ollut jumppatyttö, vaan pikemmin palloilutyttö. Futiskentälläkin minulla oli kaksi vasenta jalkaa, ja opin laskemaan musiikin tahtiin kahdeksaan vasta liikunnanohjauksen peruskurssilla.

Teatteri Takomon tuottama esitys kantaesitettiin Helsingin Minervaskolanin juhlasalissa keväällä 2024 ja sen piti pyöriä vain seitsemän kertaa. Viime lauantainen näytös oli jo 70. Sitä on esitetty myös Virossa ja Latviassa, Helsingin Sanomien Kuukausiliite teki laajan jutun voimistelusta ja näyttelijät ovat vierailleet TV-ohjelmissa.

Voimistelulla ja naisvoimistelulla on pitkät perinteet Suomessa. Eri voimistelun lajeilla on harrastajia noin 120 000, suurin osa lapsia ja nuoria. Muun muassa Leena Laine on tutkinut paljon voimistelun historiaa, mutta nyt myös voimistelijoiden oma ääni nostetaan esille. Näytelmän myötä Tampereen yliopiston tutkijatohtori, FT Sinikka Selin, on käynnistänyt tutkimuksen joukkuevoimistelun lajikulttuurista. Aineiston keruu on käynnissä ja kaikki voimistelun parissa toimineet voivat käydä kertomassa omista kokemuksistaan lomakkeella. 

Lisäksi keskiviikkona julkaistiin, että Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa aukeaa näyttely Jumppatytöt – rakkauskirje joukkuevoimistelulle huhtikuussa 2026.

Ei siis ihme, että Jumppatytöt sai kesäkuussa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitien myöntämän Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Perusteluissa korostettiin, että teos antaa äänen sadoilletuhansille suomalaisille tytöille ja naisille, joita voimisteluseurat ovat liikuttaneet.

Yhdestä ideasta voi kasvaa kulttuurinen ilmiö, kun on intohimoa, osaamista ja oikeat ihmiset yhdessä.

Urheilussa hyvät ainekset teatteriin

Yllättävän harvoin urheilua ja liikuntaa tuodaan teatterin lavalle, vaikka urheilussa on hienot ainekset tarinankerrontaa. Pekka Holopaisen Aino-Kaisa Saarisesta kirjoittamaan elämäkertaan pohjautuvaa Tahto-näytelmää esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2019. Satuin samaan näytökseen Saarisen kanssa. Kokemus oli erityinen, kun pystyin sivusilmällä seuraamaan päähenkilön reaktioita. Tahto oli mielestäni onnistunut produktio, mutta koska se pohjautui elämäkertaan, ei teos tarjonnut suuria uusia draamankaaria.

Jumppatytöt sen sijaan perustuu näyttelijöiden omiin kokemuksiin, haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin. Esitys oli paitsi aiheeltaan osuva, myös teatterina loistava: autenttinen, rosoinen ja mukaansatempaava. Näyttelijät elivät rooleissaan ja ottivat aidosti kontaktia yleisöön. Kuten Seela Sella on todennut, ei pidä puhua näyttelemisestä vaan näyttämisestä ja juuri sitä Jumppatytöt teki. ”Keho muistaa joukkuevoimistelun”, sanoivat esiintyjät, ja se näkyi heidän kauniissa liikekielessään.

Jumppatytöt jäi pyörimään mieleeni. Haluaisin nähdä sen uudestaan, jotta voisin keskittyä paremmin yksityiskohtiin. Minua esitys nauratti, liikutti ja yllätti – ihan kuten erinomainen urheilutapahtuma.

Nyt jään odottamaan uusia urheiluun liittyviä teatteriproduktioita. Miten olisi Ampumahiihdon lumo, Vanninen & Nool tai Huuhkaja-fanien tarinat? Menisin katsomaan!
 

Hanna Vehviläinen
tiedeviestinnän asiantuntija

 

Venla Väyrysen kirjoittama arvio Jumppatytöistä löytyy Liikunta & Tiede -lehdestä 2/2025.