Liikunta & Tiede -lehti 2/2022

Kirjoittaja:

Jouko Kokkonen, toimituspäällikkö, Liikunta & Tiede -lehti

Julkaistu:

05.04.2022

Jaa:

Jouko Kontulasta: Intti, Eesti & Ukraina on my mind

Jouko Kontulasta: Intti, Eesti & Ukraina on my mind
Kuva: Jouko Kokkosen kotialbumi.

Venäjän Ukrainaa vastaan aloittama sota on saanut miettimään, mitä sotilaalta vaaditaan fyysisesti.

Omista asevelvollisuusvuosistani on jo 37‒38 vuotta, mutta maailmankirjat ovat menneet sen verran sekaisin, että Suomen ja Viron armeijoihin liittyvät muistot palaavat väkisinkin mieleen. Ja kuvat ikäisistäni (57) ukrainalaisista Kalashnikovit kädessä panevat pohtimaan, mitä arvatenkin könteät äijät kykenisivät aseineen tekemään. Kiinnostusta ei vähennä se, että sain panssarintorjuntakoulutuksen.

Inttiajan muistot kultautuvat tunnetusti. Cooperin testi taittui kuitenkin hyisessä ilmassa syksyllä 1984 kelpo vauhtia. Tulos oli 3 100 metriä. Ihmeen hyvin nämä saavutukset jäävät miehiseen muistiin. Ja kolmen tonnin kerhoon pääsi aika monta alokasta. Lihaskuntoakin mitattiin, mutta tuloksia en muista. Luulisin niiden olleen hyvät, kun tein ennen inttiin menoa kesän ravakasti maatöitä.

Rankat marssit ja harjoituspäivät paljastivat myös, että hyvä fyysinen kunto ei yksin riitä. Joillakin askel nousi, mutta nuppi sumeni. Suu alkoi käydä porukkahenkeä hajottavasti. Purnaaminen on kuulunut suomalaisen sotilaan luontaisetuihin, mutta jatkuvaa narinaa ei jaksa kukaan. Itselleni ponnistelu tuotti myös iloa, vaikka v-käyrä välillä nousikin.

Kunto ja kyky toimia tulivat armeijavuosien jälkeen mieleen, kun seurasin läheltä Viron itsenäistymisvaiheita vuosina 1989‒1991. Opiskelin Tartossa syksyllä 1990. Lenkkeilin eri puolilla kaupunkia, usein neuvostoilmavoimien varuskunnan ohi. Joskus lenkkiä ”kunnioittivat” nousuillaan Suhoi-hävittäjät.
Kylmänä marssina jäi mieleen, kun Viron presidentti Konstantin Päts haudattiin uudelleen syksyllä 1990 kunnianosoituksin. Seisoin ensin frakki päällä kunniavartiossa yhtenä Korporatsioon Fraternitas Estican jäsenenä Venäjänkadun (Vene tänav) ortodoksikirkossa. Vanhan ajan televisiolamput nostivat hien pintaan. Kirkosta lähdimme saattamaan ruumisautoa halki Talllinnan keskustan frakeissa ilman päällystakkeja hyytävään syyssäähän.

Tammikuussa 1991 näin Tallinnan ”Sanomalehtitalossa” (Ajakirjandusmaja), miten Molotovin cocktaileja oli varattu ikkunoiden alle mahdollisten valtaajien varalle. Saman vuoden elokuussa todistin Tallinnassa, miten vallankaappausyritys kuivui kokoon. Televisiotornin luo marssitetut puna-armeijalaiset olivat yhtä tietämättömiä tapahtumien todellisesta luonteesta kuin ilmeisen monet Ukrainaan komennetut venäläissotilaat.

Viron armeijan reservinupseereiden muuntokoulutukseen osallistuin toimittajana syksyllä 1998 Võrun lähellä. Tein juttua Suomen Kuvalehdelle. Rapiat 40 miestä vietti kymmenen päivää kasarmioloissa. Lepoleiristä ei ollut kyse, vaan koulutus oli fyysisesti raskasta, osalle liiankin rankkaa, kun mukana oli jokunen yli viisikymppinen. Harjoittelimme kaupunkisotaa neuvostoliittolaisten ydinaseluolien viereen jääneissä hylätyissä kerrostaloissa.

Ympäristö oli aitoakin aidompi. Taisteluvarustuksessa oli raskasta säntäillä, vaikka olin kelvollisessa alle neljän tunnin maratonkunnossa. Rohkeuttakin koeteltiin, kun piti laskeutua köyden varassa katolta. Onnistui sekin, vaikka suoritus ei varmaan tyylipuhtain ollut.

Jokusen yön nukuimme tyhjissä taloissa, joissa vilu tuli unta yrittävän vieraaksi. Illalla nuotion ääressä jutut olivat hyytäviä. Neuvostoarmeijasta kokemusta saanut reserviläinen kertoi, että tarkka-ampujat ottavat sumeilematta tähtäimeensä lääkintämiehet aiheuttaakseen sekasortoa.

Kuntotestikin tehtiin. Juoksimme 1,5 kilometriä alamäkeen ja saman pätkän vastamäkeen takaisin. Maaotteluhenki heräsi, kun olin iltalenkeillä pikkuisen otatellut juoksukuntoisimpien kanssa. Toiseksi jäin, kun mailerikroppainen pappismies sai nykäistyä eron, jota en saanut kurottua kiinni. Rapiat 13 minuuttia meni lenkillä. Juoksun päälle teimme lihaskuntotestit.

Viro oli jo tuolloin menossa Natoon, mikä toteutui yllättävän nopeasti. Kurssi oli hyvähenkinen ja maanpuolustustahtoa huokuva, vaikka kalustopuutteet olivat ilmeisiä. Viimeistään ravakka illanvietto võrulaisessa pubissa teki meistä veljiä keskenään. Pari kaveria lähti luvattomalle yölomalle, mutta ei jäänyt kiinni.

Vuonna 2022 tiedän ilman testiäkin kuntoisuuteni olevan heikko. Nykyisessä laajuudessani olisin kaiken lisäksi sananmukaisesti helppo maali. ”Sotiminen on nuorten miesten hommoo” tapasi isävainaani sanoa. Ukrainan sota on tehnyt selväksi, että puolustustaistelussa tarvitaan miekan rinnalla kynää. Sanataidolla vyöryttämiseen olen valmis.

JOUKO KOKKONEN

Jouko Kontulasta ihmettelee Suomen eloa ja maailmanmenoa itähelsinkiläisen lähiön näkökulmasta. Minut keksi Lasse Lehtinen, joka kirjoitti Iltasanomissa 6.11.2017, että ”sananvapauden ritari on kadun mies tai nainen, ’Jouko Kontulasta’, jolta käydään kysymässä kaikkea maan ja taivaan väliltä”.