Liikunta & Tiede -lehti 4/2021

Kirjoittaja:

Teijo Pyykkönen

Julkaistu:

15.09.2021

Jaa:

Iso paha Veikkaus

Iso paha Veikkaus

”Jos innostuja olisi ammatti, sopisi Senja Larsen omasta mielestään sellaiseen työhön todella hyvin” (yle.fi 22.1.2021). Larsen on kokenut viestinnän ammattilainen, jonka viimeisin innostus kohdistuu suomalaisten rahapelaamiseen ja siinä erityisesti peliriippuvuuteen ja Veikkaus Oy:n toimintaan.

SENJA LARSEN: Veikkauskratia – kuinka Suomesta tuli riippuvainen peliriippuvaisista.
Kustannettu joukkorahoituksella Mesenaatin kautta 2021. 313 s.

”Veikkauksen tarkoituksena on tuottaa peleillä iloa”, vakuutetaan Veikkauksen nettisivuilla. Larsen on eri mieltä. Hänen mukaansa Veikkauksen tarkoituksena on tuottaa rahaa, minkä sivutuotteena syntyy murhetta ja riippuvuutta. Entinen Veikkaus Oy, Raha-automaattiyhdistys (RAY) ja Fintoto yhdistettiin vuoden 2017 alussa, ja nimeksi valittiin Veikkaus Oy. Pian yhdistymisen jälkeen laskettiin, että kauppoihin ja baareihin hajasijoitetuilla peliautomaateilla – jotka ovat erityisesti köyhimpien ja eri tavoin ongelmaisten kansalaisten suosiossa – kerätään jopa kolmasosa Veikkauksen tuotosta. Huomion myötä alkoi keskustelu siitä, kuinka ”vähäosaisilta riistetään varoja Veikkauksen hyväosaisille edunsaajille”. Tätä näkökulmaa Larsen haluaa kirjallaan vahvistaa.

Valtio-omisteinen Veikkaus epäilemättä tuottaa toisaalle iloa ja toisaalle murhetta. Asetelman muutos edellyttäisi poliitikoilta uusia linjauksia. Toistaiseksi asiaan ei ole ollut intohimoja. Larsenin päätelmä on, että ”omaa etua maksimoidaan yleisen sijaan”. Päättäjät ovat aktiivisesti mukana Veikkauksen tai sen edunsaajien toiminnoissa, mikä tuo heille rahaa, valtaa ja arvostusta. Kaikissa puolueissa on päättäjiä, joiden sidonnaisuudet nykyiseen veikkausmaailmaan hillitsevät muutoshaluja.

Larsen kirjoittaa kuinka Veikkauksen edunsaajiin lukeutuvat kansalaisjärjestöt eivät nykyjärjestelmässä ole niinkään vastuullisia kansalaisille kuin heille veikkausrahaa jakaville ministeriöille. Veikkauksen ympärille on muodostunut järjestötoimijoiden heimo, joka elää veikkausrahalla. Siksi järjestöjen on pakko silittää Veikkausta. ”Veikkausrahalla elävät järjestöt ovat politiikan farmiliiga, johon sijoittuu myös entisiä poliitikkoja”, tiivistää Larsen Mikael Jungneria lainaten.

Veikkaus Oy:n toiminnasta Larsenilla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Hänen mukaansa Veikkauksen markkinointistrategia suorastaan manipuloi peliongelmaisia: Veikkaus vakuuttaa olevansa hyväntekijä, ja pelaajien sopii ajatella itsestään samoin. Toki tähän Larsenilta löytyy todistusvoimaa. Esimerkiksi suoria lainauksia Veikkauksen johtajan seminaaripuheista tuskin yksikään toimittaja olisi jättänyt hyödyntämättä, siksi herkullisia ne ovat.

Larsen on selvästi puolensa valinnut ja siitä innostunut – jopa liikaa. Se näkyy jo kirjan otsikossa Veikkauskratia, joka on lainattu Hikipedian satiirisivuilta. Kirjan loppuun Larsen on vielä liittänyt Hikipediaan ko. otsikolla kirjoitetun irvailutekstin Veikkaus Oy:stä. Samalla hän tulee vetäneeksi mattoa oman tekstinsä alta: oltiinko tässä sittenkään tosissaan vai haluttiinko lennokkaalla tekstillä vain härnätä?

Liiallinen innostus näkyy myös kirjan alaotsikossa. Kirja ei kerro ”kuinka Suomesta tuli riippuvainen peliriippuvaisista”, vaan keskittyy nykytilan kuvaamiseen pelihaittojen näkökulmasta.

Vuonna 1938 aloittanut RAY ja etenkin vuonna 1940 perustettu Veikkaus olivat pitkään aika lailla eri organisaatioita kuin tämän päivän Veikkaus Oy. Esimerkiksi liikunnan ja urheilun veikkausrahat tulivat vuosikymmenten ajan etupäässä jalkapallopelien lopputulosten veikkaamisesta ja 1970-luvun alusta alkaen erityisesti Lotosta. Nykyään nämä pelit luokitellaan lähes harmittomiksi ”ei-punaisiksi” peleiksi toisin kuin markettien koukuttavat rapapelikoneet. Tätä taustaa vasten vuoden 2017 fuusio oli urheilulle ja liikunnalle imagotappio.

Larsenin kirjoitustapa ilmentää hänen sanoma- ja viikkolehtitaustaansa. Kappaleet ovat lyhyitä ja otsikoita on paljon: 313-sivuisessa kirjassa 259. Tekstin tilkkutäkkimäisyys haittaa kokonaisuuden hahmottamista. Toistoiltakaan ei vältytä. Tiivistys noin 200-sivuun olisi riittänyt sanoman perillemenoon. Nyt tuntuu, että kirjoittaja on halunnut varmistamalla varmistaa asiansa: Veikkaus on paha, piste.

Joka tapauksessa Veikkauskratia on ajankohtainen ja sillä on paikkansa keskustelun ja keskustelijoiden kiihdyttäjänä. Paineet muuttaa rahapelijärjestelmää ovat kasvussa. Osa järjestöistä ja poliitikoista on jo ilmaissut valmiutensa muutoksiin.

Miten nykytilanteesta tulisi Larsenin mielestä edetä? Hän viittaa muun muassa Liikasen työryhmän raporttiin Suomalainen rahapelijärjestelmä muutoksessa ‒ tulevaisuuden vaihtoehtoja (2021) ottamatta kuitenkaan kantaa sen suosituksiin. Larsenille on riittänyt nykytilan epäkohtien alleviivaus.

Veikkauskratiasta puuttuu erityisesti yksi luku ja sen myötä paljon. Larsen asettaa vastapariksi peliongelmaiset ja ”Veikkausperheen” (poliitikot ja järjestötoimijat), mutta sivuuttaa kokonaan järjestötoiminnan kohteet: keitä he ovat ja paljonko heitä on, joita järjestöt auttavat toimillaan? Vaikka tyhjäkäyntiä on järjestöissäkin, niiden toimintaa voi luonnehtia laaja-alaiseksi ja vuosikymmenten aikana hioutuneeksi. Järjestöt herättelevät, organisoivat ja auttavat siellä, mihin julkinen sektori ei ylety, eikä markkinoita kiinnosta. Tähän maailmaan Larsen ei näytä tutustuneen.

Entä jos Veikkauksen edunsaajat eivät tekisi sitä mitä tekevät? Kuka piirtäisi ‒ Larsenin kirjaa täydentämään ‒ kuvan miltä Suomi näyttäisi, jos Veikkauksen ja RAY:n tuotoilla ei olisi tuettu kansalaisten hyvinvointia?

Peliriippuvaisia ja järjestöjen asiakkaita ei tietenkään tule asettaa vastakkain, vaan tarkastella kokonaisuutta:
miten parhaiten onnistutaan auttamaan kaikkia heitä, jotka erilaisia tukimuotoja tarvitsevat.

Lopuksi on ilo lainata Larsenin yhtä päätelmää: ”Julkisen talouden tarkoituksena ei ole valtion tulojen maksimointi vaan hyvinvoinnin lisääminen.”

TEIJO PYYKKÖNEN
teijo.pyykkonen(at)gmail.com