Sisäpyöräilytunnilla pohdittua: liikuntaa aktiivisuusmittarin kanssa, ilman vai sekä että?

Kävin vähän aikaa sitten sisäpyöräilytunnilla. Aluksi tunnin rakenne heijastettiin harjoitussovelluksesta valkokankaalle. Jokaisen kappaleen kohdalla oli määritelty, mitä sykealuetta sen aikana tavoitellaan. Osallistujilla oli mahdollisuus linkittää oma syke- tai aktiivisuusmittari sovellukseen. Tämä antoi osallistujille mahdollisuuden tarkkailla tunnin aikana, pääsevätkö he ennalta-asetettuihin syketavoitteisiin.

Itselläni ei ollut käytössä sykemittaria tai urheilukelloa. Seurasin tunnin aikana rasituksen tasoa aistinvaraisesti. Yritin pysyä ohjelman tavoitteissa ja seurata, milloin oli tarkoitus polkea aerobisella tasolla tai sitten lähentyä jo maksimisykkeitä. Pohdin, onko sykkeeni lähellä tavoitealuetta vai paukkuuko yli. Tai pahempaa: vedänkö ”liian löysin jaloin”? 

Tunnin jälkeen jäin miettimään, pitäisikö minulla olla käytössä sykemittari. Saisinko tällä tavalla enemmän irti harjoituksesta ja itsestäni? Totesin, että saattoi itseasiassa olla hyvä asia tarkastella kehon reaktioita ilman laitteen palautetta. Tällä tavalla herkistyin oman kehon viestien äärelle ja kuuntelin, mitä ne sanovat. Jos minulla olisi ollut käytössäni aktiivisuusmittari, olisin ehkä tuijottanut sokeasti lukuja. Kehon tuntemukset olisivat erkaantuneet laitteen antamasta datasta. Yhteys kehon ja mielen välillä olisi ollut heikompi.  

Mitä mittaaminen tekee meille? 

Tänä päivänä yhä useammilla on käytössään aktiivisuusmittari. Kyseessä voi olla aktiivisuuden mittaamiseen varta vasten hankittu laite tai tavallinen älypuhelin. Teknologia havainnoi fyysistä aktiivisuuttamme, vaikka emme olisi siitä itse tietoisia. Mitä tapahtuu, kun alamme luottaa laitteiden tuottamaan tietoon fyysisestä aktiivisuudestamme ja sisäistämme sen antaman palautteen osaksi itsetuntoamme?

Syömishäiriöliitto SYLI ry järjesti lokakuussa 2021 webinaarin ”Liikunta ja laihdutuskulttuuri – kohti vastuullisempaa liikunta-alaa”. Syömishäiriöliiton Anna Penttilä piti ajatuksia herättävän puheenvuoron ihmisen ja aktiivisuusmittarin välisestä suhteesta. Penttilä esitti kriittisiä näkemyksiä siitä, millaisia vaikutuksia mittareiden käyttämisellä on ihmisen liikuntakäyttäytymiseen, -tavoitteisiin, liikkumisen motivaatioon ja kehotietoisuuteen. Penttilän puheenvuoro muistui mieleeni sisäpyöräilytunnilla. 

Penttilä totesi, että kun yksilö alkaa kiinnittämään huomiota enemmän aktiivisuusmittarin palautteeseen kuin oman kehon tuntemuksiin, voi hän alkaa kokea liikkumisen ilman mittaria merkityksettömäksi. Tästä minulla on hyvä oman elämän esimerkki. Kävin vähän aikaa sitten keskustelun ystäväni kanssa, joka totesi: ”En osaa lähteä lenkille ilman urheilukelloani”. Hänestä tuntui, että ilman kelloa liikuntasuoritus ei ollut onnistunut, vaan jotenkin vääränlainen. Miksi? Eikö jokainen liikuntatuokio ole tyhjää parempi? Vai onko niin, että jos harjoitusta ei ole mitattu, niin sitä ei ole tehty?

Sisäistetty valta liikuttaa, mutta voi myös lannistaa 

Ovatko mitattu tulos ja datajälki älylaitteessa hyväksyttävän liikuntasuorituksen kriteereitä? Penttilä vertasi älylaitteiden toimintaa englantilaisen filosofin ja sosiaaliteoreetikko Jeremy Benthamin panopticoniin. Panopticon on vankilan kurinpidon mekanismi, jossa vankeja seurataan vankilan keskellä olevasta vahtitornista. Tornista näkee ikkunoista joka suuntaan. Vangit eivät kuitenkaan tiedä, milloin heitä tarkkaillaan. Valvonnan uhan seurauksena vangit sisäistävät sen osaksi arkeaan ja alkavat käyttäytyä odotusten mukaisesti rangaistuksen pelossa. Sisäistetty valta muokkaa käyttäytymistä. Kun yksilö sisäistää älylaitteen tuoman palautteen ”hyvästä” tai ”huonosta” suorituksesta oman käyttäytymisen ohjenuoraksi, voi helposti nähdä ajatusmallissa yhteyksiä panopticoniin.

Olisikin hyvä pohtia, millainen oma suhde aktiivisuusmittariin on. Kummalla on valta; laitteen käyttäjällä vai laitteella? Fiksuin ratkaisu olisi, että käyttäjä pitäisi vallan itsellään eikä antaisi mittarin palautteen määritellä itseään liikaa. Laitteen ja yksilön (valta)suhde riippuu toki paljon henkilöstä ja taustoista. Tavoitteellinen urheilija osaa lukea urheilukellon antamaa informaatiota eri tavalla kuin elämäntapamuutoksen aloittanut terveysliikkuja. Älylaitteen viestien lukemisessa tarvitaan tietoa ja taitoa tilannekohtaiseen tulkintaan. 

En usko, että kenellekään on hyväksi tuntea huonoa omaatuntoa ja rankaista itseään siitä, kun aktiivisuusmittari kertoo, ettei päivän askeltavoite tällä kertaa täyttynytkään. Tällainen palaute tuskin motivoi tai auttaa rakentamaan kestävää liikuntasuhdetta. Yhden päiväkohtaisen tuloksen sijaan aktiivisuuden määrä olisi parempi tarkastella pidemmällä aikavälillä. 

Laadulla on väliä 

Pohdin, kuinka aidosti älylaite on kiinnostunut yksilön hyvinvoinnin edistämisestä. Väitän, että ei kovin kokonaisvaltaisesti. Kysyykö urheilukello, miltä liikunnan harrastaminen tuntui kehossa tai millainen fiilis liikunnan aikana oli? Mitä jos aktiivisuuslaitteet antaisivat mahdollisuuksia tarkastella liikkumisen laatua määrän sijaan? Laadullinen arviointi saattaisi auttaa yksilöä kiinnittämään huomiota kehon ja mielen tuntemuksiin. Voisiko aktiivisuuslaite antaa positiivista palautetta aina silloin, kun liikunta on ollut mielekästä, innostavaa tai kivaa? Toisaalta mietin, millainen olisikaan sellainen liikunnallinen kokemus, jota ei olisi mitattu ja arvotettu, arvosteltu. Miltä tuntuisi itsen kokeminen liikkeessä ilman numeerista vastetta? 

Oman kehon tuntemusten äärelle herkistyminen on viisautta. Mieltä ei pitäisi yrittää irrottaa kehosta. Jos irrotamme mielen kokonaan kehosta, unohdamme jotain olennaista ihmisenä olemisesta. Keho on viisas, ja sen viesteillä on sanoma kerrottavanaan. Aktiivisuutta mittaavat laitteet voivat varmasti motivoida liikunnan harrastamiseen ja niistä voi saada tukea, mutta niiden orjaksi ei kannata ryhtyä. Liikkumisesta pitäisi voida nauttia itsessään, ei pelkästään suoritusmerkintänä päiväkirjassa.  

Seuraavan kerran mennessäni sisäpyöräilytunnille harkitsen sykemittarin mukaan ottamista. Se voi auttaa minua varmistamaan, ovatko kehon tuntemukset linjassa tunnin tavoitteiden kanssa. Sen lisäksi riittää ohjaajan kolmen koon ohjenuora rasituksen tasosta: ”kevyt – kohtalainen – kova”. Tunnin jälkeen fiilistelen kehon tuntemuksia ja kiitän itseäni siitä, että sekä mieli että keho jaksoivat. 

Vilja Sipilä 
liikuntatieteiden erityisasiantuntija 
Liikuntatieteellinen Seura