Likinäköisen liikuntapolitiikan aika päättymässä?

”Rakkaus on sokea tai vähintäänkin likinäköinen”, kirjoittaa Kari Hotakainen uusimmassaan (Tarina, 2020). Totta. Me, joille intohimon kohde on liikunta ja urheilu, näemme sen terävästi, mutta ympäröivä maailma tuppaa jäämään epätarkaksi. 

Osin liikuntaväen likinäköisyys selittyy historialla. Valtionavustuksiin kytkeytyvä liikuntamaailma on tottunut toimimaan itsenäisesti ja nauttimaan Veikkauksen vakaista tuotoista 80 vuoden ajan. Rahanjaostakin on voitu sopia omassa piirissä. Ympärille ei ole tarvinnut vilkuilla eikä sektoreiden välistä kilpailua pelätä.

Viimeistään nyt, kun Veikkauksen tuotot kuihtuvat, likinäköisyydestä tulisi huolestua. Liikuntarahoituksen siirtäminen ainakin osin yleisiin budjettivaroihin on monen liikuntatoimijan toiveissa ‒ siitäkin huolimatta, että samalla joudutaan luopumaan korvamerkityistä euroista ja antautumaan vertailulle.

Valtio- ja järjestövetoisessa liikuntamaailmassa korostetaan mielellään liikunnan välinearvoa (liikunta lisää hyvinvointia, taloutta, työllisyyttä jne.). Samalla unohdetaan, että useilla muilla sektoreilla toimintaa perustellaan samoilla argumenteilla. Kun tehokkuus on aina vertailun tulos, liikunnan on budjettivaroja hamutessaan antauduttava päättäjien tekemille arvioinneille. 

Varmuutta ei ole siitä, että päättäjät katsoisivat liikuntarahoituksen edistävän tehokkaammin kansalaisten hyvinvointia ja kansakunnan kilpailukykyä kuin panostaminen vaikkapa vanhustyöhön tai telakkateollisuuteen. Laivojen rakentamisessa nuorten miesten kunto kuulemma kohenee, jolloin hyöty näkyy sekä hyvinvoinnissa että vientikaupassa. 

Liikunnan toimijoilta on jäänyt huomaamatta, että hyvinvoinnin markkinoille voivat osallistua lähes kaikki hallinnonalat. Sen sijaan liikuntafoorumeilla katse on rajattu tiukasti liikuntaan ja oman organisaation elinehtoihin. Esimerkkejä on helppo löytää.

”Koululiikunnan tärkeydestä on saatu uutta tietoa, miksei tämä näy liikuntatuntien lisäämisenä?”, kysyttiin kansanedustaja Erkki Tuomiojalta Liikuntatieteen päivillä 2015. Pitkän edustajauran omaava Tuomioja muistutti, että eri tahot tuottavat liukuhihnalta tutkimuksia ja selvityksiä edustajien käyttöön. Kansanedustajat eivät voi hyppiä yksittäisten ja sektorikohtaisten tutkimusraporttien mukaan, täytyy ajatella kokonaisuutta. Koulussa ‒ kuten elämässä laajemminkin ‒ on muitakin hyviä asioita kuin liikunta.

Olympiakomitea teki yhdessä Allianssin ja Sosten kanssa 2019 rahapelipoliittisen kyselyn eduskuntapuolueille (8 kpl). Järjestöt kysyivät muun muassa ”miten yleishyödyllisten kohteiden rahoitus turvataan?”. Vastausvaihtoehtoja annettiin neljä: alennetaan arpajaisveroa; korvataan alentunut rahoitus yleiskatteellisesta budjetista; jotenkin muuten; ei mitenkään. 

Varmasti tiedettiin, ettei yksikään puolue halua profiloitua ”järjestövastaiseksi”, joten myös viimeinen vaihtoehto oli kysyjille turvallinen. Kun kaikki muut vastausvaihtoehdot olivat kysyjille mieluisia, kysely antoi halutut tulokset. Eri asia sitten on, oliko kyselyllä ‒ joka ei sitonut puolueita mihinkään ‒ muuta merkitystä kuin kysyjien likinäköisyyden vahvistaminen. 

Eri toimialat tuottavat kilvan materiaalia, joka vahvistaa omaa maailmankuvaa. Suomen Kuvalehden selvityksen (2017) mukaan eduskunnassa kirjattiin vajaan vuoden (2016‒17) aikana 24 500 vierailua ja 13 000 vierailijaa. Lobbausinto on tuskin myöhemminkään laantunut. Kun liikunta ei kuulu kansakunnan kohtalonkysymyksiin, perinteinen liikuntalobbaus lienee jatkossakin epävarma tulevaisuuden turvaaja ‒ varsinkin jos se perustuu likinäköisyyden lisäksi todellisuutta kaunistelevaan liikuntapuheeseen.

Liikunta ‒ kaunis, kirkas, varjoton

Toimittaja Annamari Sipilä kertoo huvittuvansa aina, kun joku hihkaisee lukeneensa jonkin ”todella hyvän” kirjoituksen (HS 28.6.2020). Tällöin Sipilän tekee mieli kysyä, oliko kirjoitus hyvä siksi, että se oli hyvin kirjoitettu, vai siksi, että tämä hihkaisija oli jo valmiiksi samaa mieltä sisällöstä. Jälkimmäisessä kyse on Sipilän mukaan ”omassa ylemmyydentunteessa lillumisesta".

Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän ”hihkaisija-lillujia”, mutta liikunnan ja urheilun piirissä lillumista on vaalittu erityisen tiukasti. Vuosikymmenien harjoittelulla on kehittynyt oma, oikeaksi koettu tarkastelutapa: korostetaan liikunnan kirkkautta ja vähätellään varjoja. Jos puhe tai teksti ei noudata oikeaa näkökulmaa, se ammutaan alas.

Lahden hiihtoskandaalin (2001) jälkeen kirjoitin Helsingin Sanomiin vieraskynätekstin Doping leimasi liikuntatieteet (7.2.2002). Pointti oli kertoa kuinka Lahden tapahtumat näyttivät muokanneen kansalaisten mielikuvia liikuntatutkimuksesta. Yritin viestiä, ettei dopingsotkujen perusteella voi muodostaa kuvaa liikuntaan liittyvästä laajasta tutkimuksesta, joka on takavuosista kehittynyt huimasti. Artikkeliin sisältyi maininta, kuinka vielä 1980-luvun alussa huomattava osa Urheilulääkäriyhdistyksen jäsenistä myönsi kirjoittaneensa dopingreseptejä. Tieto perustui ko. yhdistyksen jäsenille tehtyyn kyselyyn. 

Palautetta tuli nopeasti ja useasta suunnasta: ”Suomalainen liikuntalääketiede ‒ toisin kuin liikuntatiede ‒ on maailmankuulua, siitä tulee kirjoittaa kunnioittavasti” (Liikuntalääketieteen keskuksen edustaja), ”Dopingasiasta on erittäin helppo saada artikkeleita julkaistavaksi, joten sillä ratsastaminen ‒ jos ei ole mitään asiallista sanottavaa ‒ osoittaa itsekritiikin puutetta” (Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n edustaja), ”En tiennyt itkeä vai nauraa, kun luin kirjoituksesi, (...) yllättävä kirjoitus liikuntatieteen etujärjestön edustajalta” (Valtion liikuntaneuvoston sihteeristön edustaja).

No, pääsin kuitenkin vähällä. Toista se on meteorologilla, joka Suomessa joutuu toistuvasti mainitsemaan samassa lauseessa kesän ja sateen, vaikka toivottua olisi puhua vain kesästä ja auringosta.

Ajat ovat onneksi muuttumassa, ovathan? Näin voisi päätellä viime vuosien keskustelujen ja julkaisujen perusteella. Esillä ovat olleet muun muassa epäasiallinen kohtelu ja eriarvoisuus liikunnassa ja urheilussa. Ehkä liikuntapuheessa on tultu aiempaa laajemman näkemyksen portille. Onneksi, sillä jollei liikuntaväki itse tuo varjopuolia esiin, sen tekevät samoista budjettivaroista kiinnostuneet.

Korjaa likinäköisyys, kuuntele erimielisiä

Päätöksenteon pulma on miten sovittaa lukuisat hyvät asiat yhteen. Harva päättäjä haluaa ratkaista dilemmaa kilpahuutojen perusteella. Paremmin päätöksentekoa tukisi asettuminen päätöksentekijän asemaan: jos kakun yhtä palaa kasvatetaan, mistä kavennetaan? 

Entä jos Liikuntatieteen päivillä 2015 olisi esitetty liikuntatuntien lisäämistoiveiden yhteydessä mistä sopii ottaa tunteja pois ja miksi? Tai jos järjestöjen puoluekyselyssä 2019 olisi puntaroitu mistä tingitään, jotta järjestöjen nykyinen avustustaso voidaan turvata? Näin olisi tarjottu myös ratkaisuesitys, ei vain ongelma. Päättäjät lienevät enemmän kiinnostuneita ratkaisuista kuin ongelmista. 

Kokonaisuuksien hahmottaminen vaatii enemmän kuin oman asian rummuttaminen, mutta saattaa olla tuloksellisempaa. Samalla avartuu oma maailmankuva. Likinäköisyys on asia, jota voi korjata.

Menestystä ”hyvien asioiden kilpailussa” helpottaisi myös liikunnan tehtäväkentän nykyistä tarkempi rajaaminen. Kannattaisi harkita liikunnan taloustutkijoiden suositusta: ”Näyttäkää päätöksentekijöille, mitä mainiota vain ja ainoastaan liikunnalla voidaan Suomessa saada aikaan. Näyttäkää, mitä kaikkea sellaista liikunta on tai mitä siitä seuraa, mitä muut eivät voi kansalle tarjota, ainakaan edullisemmin” (Hannu Valtonen, Pekka Rissanen ja Markku Pekurinen 1993).

Liikuntamaailman katsominen muusta kuin ”oikeasta” näkökulmasta vaatii uudenlaista asennetta, jopa rohkeutta. Valtionavustuksista enemmän tai vähemmän elävät organisaatiot ovat kulloisenkin hallitusohjelman vankeja ja pyrkivät kilvan toteuttamaan hallitusohjelman mahdollistamia projekteja. Valtiovallan jatkeina useat järjestöt kokevat kätensä sidotuiksi.

Kunnon sparraus on muuta kuin myötäkarvaista konsultointia tiukkojen reunaehtojen puitteissa. Se on uusien ja erilaisten näkökulmien esiin tuomista ja haastamista ‒ ei kuitenkaan päättämistä. 

Toki liikuntahallinnon piiristä on sparraukseen ajoittain innostettu. ”Eikö Liikuntatieteelliselle Seuralle sopisi haastaa tai ainakin puntaroida hallinnon suunnitelmia ja linjauksia ‒ se pakottaisi meidät miettimään tarkemmin”, kysyi ministeriön liikuntaesittelijä noin vuosikymmen sitten. Vastasin vastakysymyksellä: ”Voiko ruokkivaa kättä purra kuin kerran?”. ”No, purisitte edes sen yhden kerran”, kuului vastaus. 

Teijo Pyykkönen
teijo.pyykkonen(a)gmail.com

Kirjoittaja toimi Liikuntatieteellisen Seuran tutkimus- ja julkaisupäällikkönä 1985‒2017 ja opetusministeriössä pääsihteerinä 2006‒2008.