Kuka tai mikä päättää, liikunko minä vai en?

Sohaisin Liikunta & Tiede -lehdessä 3/2021 (linkki artikkeliin) kahta (liikunta)poliittisesti tulenarkaa käsitettä eli intersektionaalisuutta ja rakenteita, jotka nykypuheessa kääntyvät usein sanontoihin ”pitää nähdä asian intersektionaaliset yhteydet” tai ”kyse on rakenteellisesta ongelmasta”. Monille tuttua on myös intersektionaalinen feminismi, joka eroaa pelkästä feminismistä etenkin siinä, että sukupuolen lisäksi nähdään (tai pitäisi nähdä) luokkataustan, sosiaalisen taustan, iän, toimintakyvyn, etnisyyden jne. vaikuttavan asioihin ja varsinkin siihen, ketkä ovat hyvä- tai huono-osaisia tai keillä on valtaa ja keillä ei.

Rakenteellisina ongelmina taas pidetään erittäin laajaa joukkoa asioita, joista esimerkkeinä vaikkapa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet, työmarkkinoiden rakenteet, mutta myös syrjäyttävää sukupuolijärjestelmää tai ikäasenteita pidetään rakenteina tai rakenteellisina ongelmina. Usein toki on niin, että rakenteena pidetään sekä yhteiskuntaluokkaa, yhteiskuntapoliittisia rakenteita (esimerkiksi päätöksentekoa tai vaikkapa yhteiskunnan eri sektoreiden ”toimintavastuita”) ja (ala)kulttuurisia rakenteita, jotka säätelevät vaikkapa eri sukupuolten tai eri ikäisten oletettua arvo- ja valtajärjestystä.

Kaipasin tarkempaa käsitemäärittelyä ja niistä seuraavia aitoja käytänteitä viime kirjoituksessani. Yritän vastata huutooni ottamalla esimerkkejä liikuntakulttuurista ja -elämästä.

Yksi keskeisimpiä kansanterveyttä ja yksilöiden sekä eri yhteisöjen hyvinvointia vaarantava tekijöitä ovat pitkään olleet elämäntapasairaudet, kuten sydän- ja verenkiertoelinten sairaudet (2019: 18 267 kuollutta) ja diabetes (2019: 595 kuollutta). Tiede on osoittanut hyvin vakuuttavasti, että liikunta vähentää riskiä ja ylipaino lisää riskiä sairastua moniin muihinkin sairauksiin, vaikka sairauksiin on toki muitakin syitä.

Kysymys onkin: miten näihin asioihin voi vaikuttaa? Lapsuudessani 1960-luvulla olisi sanottu: ”Liiku enemmän ja syö vähemmän!” Sitten 1970-luvulla saimme kuitenkin tietää Pohjois-Karjala-projektin kautta, että yksilöissä on geneettisiä eroja ja yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavatkin suuresti siihen, kuka sairastuu sydän- ja verisuonisairauksiin.

Silloin kuitenkin uskottiin vahvasti, että yksilö voi vaikuttaa elämäänsä opiskelemalla, liikkumalla ja olemalla muutenkin aktiivinen.

Mitä evoluutio selittää?

Niistä ajoista on hiihdetty pitkä matka 2020-luvulle, jolloin saamme lukea valtamediasta johtavien tutkijoiden suulla, että lihavuus onkin asia, jonka päättää lopulta mitokondrio. Syy lihomiseemme on istutettu meihin metsästäjä-keräilijä -kaudella. Pitänee polttaa 1970-luvun luokkakuvat, joissa olimme melkein kaikki laiheliineja ja lihavatkin olivat vain vähän pulskia. Luokan kovin tupakanpolttajakin juoksi cooperissa reilusti yli 3000 metriä.

Yhteiskuntatieteisiinkin on tullut vahvasti (sosiaali)evolutiivinen vire, jolla selitetään monesti se, miksi jonkin asian tai asenteen muuttaminen on ihmiselle niin vaikeaa. Kyse voi olla ammoisten aikojen sukupuolirooleista tai vaikkapa suhteesta ruokaan tai liikkumiseen. Ristiriitaista on se, että evoluution näkökulmasta ihminen ei siis enää ”liikkuisi luonnostaan eli saalistaessaan tai etsiessään ruokaa tai tehdessään ruumiillista työtä ja kulkiessaan pitkiä matkoja kouluun tai työpaikoille pyörillä tai jalan”, mutta kuitenkin ”söisi liikaa selviytyäkseen mahdollisen nälänhädän tullessa”.  

Evoluutioteoriaa tulkitaan mielestäni tuossa valikoivasti perustellen se, miksi ihminen on nykyään passiivinen liikkuja sopeutuessaan teknistyneeseen yhteiskuntaan. Kuitenkin sama ihminen on ”sopeutumaton”, koska ei osaakaan muuttaa ruokailukäyttäytymistään aikamme yltäkylläisyyteen (ainakin kehittyneissä länsimaissa) perustuvassa kulttuurissa.

Evoluutioteoria on muuten aika julma: sopeutuvimmat voittavat ja selviävät jatkoon. Mutta se on myös arvaamaton teoria, sillä etukäteen on vaikea tietää, ketkä tai mitkä eliölajit tulevat selviämään maailman muuttuessa vaikkapa tulevien ilmastonmuutosten kohdatessa planeettaamme. Yksilötasolle evoluutioteoriaa ei mielestäni pitäisi edes soveltaa ‒ ellei ajattele, että homo sapiens on lajina eriytymässä alalajeihin ja populaatioihin, joista osa selviää karuissa olosuhteissa, osa teknistyneissä ympäristöissä ja ehkä osa sitten kaikissa mahdollisissa ympäristöissä. Tai voihan tulevaisuus tosiaan luoda uuden lajin eli vaikkapa homo deus (jumalihmisen), joka Yuval Noah Hararin mukaan olisikin kai jonkinlainen algoritmi pikemminkin kuin biologis-psykologis-sosiaalinen itsestään tietoinen rakennelma.

Evoluutio on sopeutumista olemassa olevaan ja jossain määrin tulevaan maailmaan, vaikka aika usein tuntuu, että sitä käytetään lyömäaseena perusteltaessa ihmisen käyttäytymisen muuttamisen vaikeutta ottamalla esihistoriasta ja osin biologiasta argumentteja käyttöön aika valikoivasti. Evoluutioteoria on tässä muuten vain esimerkkinä siitä, miten ”tieteellistä” tietoa voidaan käyttää selitettäessä asioita ”jostakin muualta” käsin kuin omista valinnoista lähtien.

Mikä sitten vaikuttaa ihmisen liikkumiseen?

Helpotetaan vähän ja otetaan tuo konkreetti esimerkki, jonka kanssa suurin osa liikunta-alan ihmisistä painiskelee (milloinhan tämä termi jää vanhaksi?) tai jumppailee päivittäin. Mitä sanoa ihmiselle, joka periaatteessa haluaisi liikkua enemmän ja syödä vähemmän tai terveellisemmin? Voitaisiinko sopia, että arvioidaan ensin, mikä on a) perintötekijöiden/evoluution osuus asiaan, b) mikä on ympäristön/kulttuurin vaikutus ja c) mikä on oman lähiympäristön/itselle tärkeiden ihmisten ja lopulta d) oman valinnan, omien kokemusten, elämän merkitysten ja päätöksenteon osuus asiaan?

Aluksi riittänee se, että annetaan kaikille prosenttiosuudet. Oma monitieteisesti ajattelemani lista näyttäisi nyt tältä (joskus aiemmin se näytti hyvinkin erilaiselta johtuen elämäntilanteistani):

1. perintötekijät/evoluutio: 20 %
2. ympäristö/kulttuuri: 30 %
3. oma lähiympäristö/tärkeät ihmiset: 20 %
4. oma valinta/omat kokemukset: 30 %

Hyväksyn täysin myös muunlaiset listat vaikkapa biologeilta, kasvatustieteilijöiltä, terveystieteilijöiltä ja yhteiskuntatieteilijöiltä, jotka liikuntakontekstissa muodostavat liikuntatieteilijöiden ryhmän. Yhtä hyvin olisin voinut ottaakin pohjaksi nuo tieteenalat, jolloin vaikkapa kasvatuksen vaikutus olisi ollut yksi erillinen tekijänsä. On selvää, että painotukset olisivat toiset ja jotkut tutkijat korostavat vahvasti ainakin julkisuudessa juuri sen oman alansa vaikuttavuutta ihmisten käyttäytymiseen.

Kriittisinä lukijoina meidän jokaisen tulisikin tehdä oma arviomme siitä, mitkä tekijät meidän käyttäytymiseemme oikein vaikuttavat riippumatta siitä, mitä eri alojen tutkijat pitävät tärkeänä.

Miten intersektionaalisuus yhdistyy omaan elämään?

Itsehän pyrin omassa elämässäni siihen, että omat valintani ja läheisteni vaikutus olisivat mahdollisimman korkealla tasolla. En haluaisi antaa ympäröivän kulttuurin tai perintötekijöiden juurikaan vaikuttaa omaan liikkumiseeni, syömiseeni tai oikeastaan mihinkään.

Se ei tarkoita, etteivätkö ne vaikuttaisi, sillä olenhan toki kärsinyt synnynnäisestä sydänviasta, kroonisesta astmasta ja luuston epätasapainosta, jonka seurauksena minulla on lonkkaproteesi. Näistä syistä olin mm. viisi ensimmäistä vuottani erittäin heiveröinen lapsi, kärsin junioriurheilijana vaikeasta rasitusastmasta ja jo keski-iässä monista nivelkulumista. Lisäksi ehdin olla lapsena vähän pullukkakin.

Erään toimintakykytutkijan riski- ja stressitekijäindeksin perusteella minun eliniän odotteeni olikin reippaasti alle 60 vuoden. Kaikkia stressitekijöitäni en tässä nyt toki paljastanutkaan, jos joku tätä ihmettelee.

Intersektionaalisuus eli eri asioiden vaikutus vaikkapa eri yksilöiden liikkumiseen voi siis olla edellä mainitun kaltainen kombo tiedettä ja oman elämän reaaliteetteja. Ymmärrän hyvin, että on helpompi – ja joskus pakkokin – uskoa sitä ”tieteellistä totuutta”, joka sopii omaan elämäntilanteeseen parhaiten. Jos kuitenkin tekisi vaikka tuon edellä esittelemäni arvion eri tekijöiden vaikutuksista, niin voisi nähdä suhteellisuudentajuisemmin sen, mihin asioihin voi vaikuttaa ja mihin ei.

Kuka päättää liikkumisestani?

Miten tämä liittyy liikuntapolitiikkaan ja -tieteeseen? Liikuntapolitiikkammehan perustuu pitkälti siihen, että lapsiin ja nuoriin vaikutetaan yhteisöjen kautta eli kouluissa ja urheiluseuroissa. Aikuisten otaksutaan tekevän yksilöllisempiä päätöksiä, joita edesauttavat hyvät liikuntapaikat ja -resurssit. Joihinkin ryhmiin kohdistetaan myös erityistä tukea. Paljon käytetään rahaa myös ihmeitä tekevien projektien kautta syntyvään muutosvoimaan.

Itse en kehuisi panos-tuotos-suhteella, jos ajattelen, että oma sukupolveni liikkui lapsena ja nuorena paljon enemmän (myös muut silloin eläneet) kuin nykyihmiset, joilla on ihan hirvittävän paljon enemmän (liikunta)tietoa, liikuntapaikkoja ja muitakin resursseja kuin silloin. Diabetes oli harvinainen sairaus ja verenpainetautikin vähäisempi ongelma.

Aina voi syyttää (kulttuuri)evoluutiota, joka passivoi ihmisiä. Biologiakin selittää paljon. Ympäristöä täytynee katsoa sekä liikuntaa vähentävänä että edistävänä tekijänä: sen verran erinomaiset lähiliikuntapaikatkin meillä nykyisin on. Lopulta tullaan kuitenkin sinne läheissuhteisiin ja niihin rooliodotuksiin ja -mahdollisuuksiin, joiden kautta oman aikamme eri tekemisiin jaamme ja niihin merkityksellisiin kokemuksiin, joiden perusteella valitsemme sen, mitä teemme.

En missään nimessä väitä, että nämä valinnat olisivat helppoja, koska kilpailevia hyviä valintoja on niin paljon. Tällä tavoin kuitenkin päästään käsiksi niihin asioihin, joihin itse voi eniten vaikuttaa eikä tarvitse olla ”olosuhteiden uhri”. Silloin ei tarvitse syyttää anonyymia yhteiskuntaa tai aiempia sukupolvia, joilta perintötekijät on saatu.

Täytyy muistaa sekin, että kaikki syyt liikkumiseenkin ovat oikeastaan jälkiteollisessa ja -modernissa maailmassa tekosyitä. Luonto ja ruuan etsintä eivät meitä pakota, eikä yhteiskuntakaan voi pakottaa ja ystävienkin vaikutus voi olla asialle vastakkainen. Voisiko ajatella, että on todella mahtavaa, että ihan minä itse voin päättää liikunko vai en esimerkiksi 10‒30 prosentin osuudella, jos se loppu sitten onkin jotenkin intersektionaalisesti selitettävissä.

Minä ainakin käyttäisin sen osuuden hyväkseni enkä uhriutuisi ”ajopuuksi” historian syvässä virrassa…

Arto Tiihonen, FT, LiTL
tutkija, kouluttaja
arto(at)artotiihonen.fi