Hiihtohallin hiljaiset hautajaiset

Elokuussa 2009 tilanne näytti Kivikon hallissa paremmalta. Hiihtokuuluisuudet Juha Mieto ja Siiri Rantanen sujuttelivat hallin auki ja kävijöitä riitti aluksi ruuhkaksi asti. Toki edellisvuonna alkanut talouden taantuma varjosti yksityisen rakennuttajan teettämää hallia, jonka talousvaikeudet olivat jo yleisesti tiedossa.

Alun perin Kivikkoon oli tarkoitus rakentaa hiihtoputki, mutta se ei olisi mahtunut liikuntapuiston alueelle. Maailman ainoan hiihtohallin rahoituksesta merkittävän osan piti kertyä 3 000–5 000 euro maksaneista hiihto-osakkeista, jotka eivät kuitenkaan menneet kaupaksi. Oletuksena oli, että pääkaupunkiseudulla riittää joka tapauksessa hiihtäjiä yhden hallin tarpeisiin. Tavoitteena oli yltää vähintään 50 000 hiihtäjään vuodessa, mikä olisi tehnyt toiminnasta kannattavaa.

Halliin tehtiin myös kuntosali ja sisähuvipuisto. Ohjelmapalveluyrittäjä Unique Lapland loihti halliin igluhotellin ja jääravintolan. Poro- ja koiravaljakot kuljettivat matkailijoita hallin ympäri. Joinakin vuosina hallissa näkyi runsaasti venäläisturisteja oman joulunsa vietossa. Koirat kuljettivat itänaapureita hiihtäjien kierrellessä latuja. Ihmettelemistä riitti puolin ja toisin. Joulupukkikin oli tavattavissa.

Kun pohja pettää

Kaikista oheispalveluista huolimatta halli oli tehty pääasiassa hiihtoa varten. Myönteisen vastaanoton saaneen hallin isoin ongelma kävi ilmi nopeasti. Nimimerkki Anti-Karpaasi tiivisti havaintonsa syyskuussa 2009 Suomi24-palstalla:

”Paikkana Halli on aivan viihtyisän oloinen hiihtoputkiin verrattuna. Reittikin on riittävän pitkä ja monipuolinen, tosin terävien nyppylöiden lisäksi ehkä kaipaisi pidempää yhtämittaista (ylä)mäkeä.

Lumen laatu oli pettymys. Siinä oli likaa seassa, ja suksiin olikin tullut aika ikäviä naarmuja lenkin tuloksena. Lumi oli ylämäissä upottavaa hilettä, minkä vuoksi niitä oli vaikea hiihtää "normaalisti". Em. asioiden kerrottiin johtuvan siitä, että lumi on viime talvelta säilöttyä. Tilanteen luvattiin korjaantuvan lähipäivinä, kun päästään tekemään lunta uudella lumitykillä.”

Olosuhteet paranivat hiukan tykkilumen käytön ansiosta. Latujen ja luistelualustan pehmenemisestä ei hallissa kuitenkaan päästy koskaan kokonaan eroon, vaikka tilanne koheni viimeisinä toimintavuosina. Olosuhteiden vakioiminen ei onnistunut tilavuudeltaan yli 100 000 kuutiometrin hallissa. Ladut saivat nettikeskusteluissa ja somessa murskatuomion, mikä varmasti karkotti kokeilijoita. Monet pääkaupunkiseudun kilpahiihtäjät ja jopa tavoitteelliset kuntoilijat lähtivät mieluummin Paimion hiihtotunneliin kuin Kivikon hallin.  

Kannattavaa liiketoimintaa sisähiihdosta ei tullut. Kivikon halliyhtiön lainoja taanneen Helsingin kaupungin oli pakko ostaa konkurssiin mennyt halli vuonna 2012. Helsingin omistamanakin hallin kävijämäärään vaikuttivat suuresti lumiolot. Hyvinä lumitalvina Kivikon kausi lyheni jopa vain kymmeneen päivään. Tykkilumetettujen latujen tarjonnan kasvu pääkaupunkiseudulla kavensi osaltaan asiakaskuntaa. Ensilumenladut ja lumetuksen kehittyminen ovat pienentäneet Suomen muidenkin hiihtoputkien asiakasmäärää. Koronapandemia toi lyhyellä aikavälillä lisää hiihtäjiä, mutta toisaalta kaikenlaisen ulkoilun suosion nousu saattoi syödä lykkijämäärää.

Putki-, luola- ja hallihiihtoa

Talvisten hiihto-olosuhteiden matkiminen alkoi Vuokatissa, jonne valmistui 16 miljoonaa markkaa (4 M€) maksanut hiihtoputki suurelta osin EU-tuella vuonna 1998. Maaston muotoja seuraileva avara tunneli on olosuhteiltaan ja tunnelmaltaan sisähiihtotiloista paras. Suomeen valmistui 2000-luvulla Kivikon halli mukaanluettuna yhteensä viisi sisähiihtotilaa. Kolme putkea sijaitsevat Jämijärvellä (2002), Paimiossa (2006) ja Uudessakaupungissa (2004). Leppävirralla on hiihdetty vuodesta 2004 kallion sisässä 30 metriä maanpinnan alapuolella. Hiihtoluola sai 3,4 miljoonaa euroa EU-tukea (4,6 M€/2023). Espoon Leppävaaraan suunniteltu putki jäi sen sijaan toteutumatta.

Hiihtoputket näyttivät 2000-luvun alussa lupaavalta keinolta ratkaista maastohiihdolle ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ongelmat. Hiihtoliitto hahmotteli Suomeen tarvittavan vähintään kymmenkunta hiihtoputkea. Liiton toimitusjohtaja Jari Piiraisen mukaan Suomessa voisi olla vuonna 2037 jopa 30–40 hiihtoputkea.

Hiihto meni putkeen, mutta siirtyminen sisähiihtoon ei mennyt putkeen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että putket voivat kadota jopa kokonaan Suomen liikuntapaikkakartalta. Kivikon jälkeen seuraavaksi toiminta loppuu todennäköisesti Jämijärvellä, jossa pieni kunta on pitänyt toimintaa tukieuroillaan pystyssä.

Kovin paljon hiihtoputkia ei ole muuallakaan maailmassa. Sisällä hiihdetään muun muassa Saksassa, Sloveniassa ja Kiinassa. Ruotsissa Värmlannin Torsbyssä sijaitseva putki on kunnan mukaan yltänyt nollatulokseen, kun teknisen osaston palveluita ei oteta huomioon. Se on avoinna elokuun lopulta maaliskuun alkuun.

Talvea väen vängällä

Mikä meni Kivikossa ja putkissa laajemminkin vikaan? Ensinnäkin tuote. Sisähiihto muistuttaa ulkohiihtoa, mutta ei kuitenkaan ole kuin korvikesuksimista. Hallissa tai putkessa hiihtäminen on ainakin minulle ollut kuin kuntosalilla käynti. Se on liikuntasuoritus, jota ei voi sanoa elämykseksi. Toiseksi hallin rakennuttajalla ei ollut tarvittavia yhteyksiä aktiivihiihtäjiin. Hallihanke rakentui epämääräisille oletuksille hiihtäjien mieltymyksistä ja tarpeista.

Kolmanneksi Kivikossa yritettiin tehdä jotakin täysin uutta. Hiihtoputkista saattoi saada suuntaviivoja, mutta suuren tilavuutensa vuoksi halli oli täysin erilainen. Kylmän tekeminen onnistui Kivikossa, ilmankosteuden hallinta ei. Kun ulkona oli kuiva pakkaskeli, niin hallin ladut olivat parhaimmillaan. 

Sisähiihto on ääriesimerkki yrityksestä luoda olosuhteet ilmastonmuutoksen uhkaamalle liikuntamuodolle. Talven tekeminen ei ole onnistunut tyydyttävällä tavalla. Tämä on korostunut maassa, jossa ihmisillä on käsitys oikeasta talvesta. Lisäksi tulos ollut heikompi kuin ulkona toisin kuin jäähalleissa tai uimahalleissa. Kukaan ei menisi halliin luistelemaan sohjoiselle ja pehmeälle jäälle tai uimaan 15-asteisessa vedessä.

Kalliinakin Kivikossa hiihtämistä on pidetty. Kertalipun 14 euron hinta tuntui kovalta, kymmenen sivakointia maksoi 90 euroa. Lipunhinta kattoi kuitenkin pienen osan kustannuksista, jotka viimeisellä kaudella nousivat 60 euroon käyntikertaa kohti. Yhtä lailla tukea tarvitaan uimahallien ja tekojäiden ylläpitoon, mutta summat ovat toki käyntikertaa kohti pienempiä.

Ei ulkohiihdollakaan kovin hyvin mene Etelä- ja Länsi-Suomessa. Jos ja kun talvet muuttuvat entistä vesisateisemmiksi, niin hiihto tekolumen ja lumetusjärjestelmien tarve kasvaa. Vaikka lunta olisi, niin maastohiihto plussakeleillä vesisateessa ei ole erityisen houkuttelevaa. Emmekä me hiihtäjät välttämättä ole ylimpiä ympäristön ystäviä. Hiihtopaikkojen pysäköintialueet ovat täynnä autoja, joilla liikkuu yleensä yksi hiihtäjä. Suurin osa hiihtokerran ympäristökuormituksesta kertyykin matkoista ladun varteen.

Jouko Kokkonen

Isto Jordan: Hiihtoputkirakentaminen Suomessa. Metropolia ammattikorkeakoulu 2010. Linkki verkkojulkaisuun.

Kokemuksia Torsbyn hiihtoputkesta (ruotsiksi). Linkki verkkojulkaisuun.