Liikunta & Tiede -lehti 1/2021

Kirjoittaja:

Lauri Laakso

Julkaistu:

02.02.2021

Jaa:

Emeritus ihmettelee: Meitä on moneksi – onneksi on liikunnastakin

Emeritus ihmettelee: Meitä on moneksi – onneksi on liikunnastakin
Kuva: Antero Aaltonen

Emeritus Lauri Laakso kirjoittaa, ettei voi kuin tyytyväisenä ihmetellä, kuinka korona-aika on nostanut esiin käsityksen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Niin asiantuntijat kuin ihmiset itse ovat korostaneet henkistä hyvinvointia ja paluuta perusasioiden äärelle.

Toteutin Risto Telaman ja Pauli Vuolteen kanssa 1970 -luvulla (onko siitä todella niin kauan) ensimmäisen koko Suomen aikuisväestöä edustaneen liikuntatutkimuksen, jonka pohjalta syntyi lopulta kirja ”Näin suomalaiset liikkuvat”. Samassa yhteydessä halusimme myös tutkia pienemmällä näytteellä sitä, mikä sai ihmiset harrastamaan liikuntaa, ”motiiveja” kuten ilmaus tuolloin kuului. Haastatteluissa käytimme niin valmiisiin vaihtoehtoihin poh­jautuvia asteikkoja kuin avoimia kysymyksiä, joihin tutkittavat saattoivat itse muotoilla omat vastauksensa.

Päätulosten lisäksi erityisesti avoimet vastaukset tuottivat muutamia kiinnostavia tuloksia. Eivät ne tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna varmaankaan kovin yllättäviä olleet, ajatuksia herättäviä kuitenkin. Viime aikoina nuo vanhat havainnot ovat kuitenkin nousseet uudella tavalla mieleeni, kun olen seurannut koronapandemian aikaansaamia liikuntakeskusteluja.

Yksi merkittävä havainto tuolloin, yli neljäkymmentä vuotta sitten oli ”terveys”-käsitteen monimerkityksisyys ihmisten mielissä. Vaikka suurin osa tutkittavista tuolloinkin vastasi harrastavansa liikuntaa edistääkseen terveyttään, vastaukset saivat uuden sisällön, kun henkilöitä pyydettiin tarkemmin määrittelemään, mitä he sillä tarkoittavat. ”Fyysinen terveys” ei lopulta osoittautunutkaan niin merkitykselliseksi tekijäksi kuin pikainen päätelmä olisi antanut aiheen olettaa. Yllättävän monelle liikunta tarjosi ennen kaikkea ”mielen terveyttä”, virkistystä, rentoutumista, ja kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Emeritus ei voi muuta kuin tyytyväisenä ihmetellä, kuinka korona-aika on nostanut tämän tuloksen entistä voimakkaammin esiin. Niin asiantuntijat kuin ihmiset itse ovat korostaneet henkistä hyvinvointia, paluuta perusasioiden äärelle, jopa ”liikuntameditaatiota” ja ”metsäterapiaa”.

Ilmiöllä on yleisempääkin merkitystä. Itse asiassa jo varsin pitkään on liikunnan markkinoinnissa korostettu lähes yksinomaan sen biomedisiinisiä vaikutuksia. Fyysisen kunnon ja terveyden edistäminen ovatkin tietysti juuri se liikunnan omin alue, ja siihen liittyvistä faktoista on kehittyneen liikuntatutkimuksen ansiosta entistä enemmän kerrottavaa.  Epäilemättä terveysperustelut, liikuntareseptit ja aktiivisuusmittarit myös saavat ihmisiä liikkeelle. On kuitenkin syytä muistaa, että liikunta tuottaa terveysvaikutuksensa, olipa syy liikkeelle lähtemiseen mikä tahansa. Monipuolisuus on hyväksi niin itse liikunnassa kuin siihen motivoinnissakin.

Toinen kiinnostava, vanha tutkimustulos liittyi liikunnan sosiaalisuuteen. Haastateltaville tarjottiin, lähinnä yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin pohjautuen, valmiita vastausvaihtoehtoja, joissa tiedusteltiin muun muassa uusien tuttavuuksien solmimista liikunnan avulla ja yhdessä harrastamista. Avovastauksissa varsin suuri osa suomalaisista kuitenkin ilmoitti perustelukseen sen, että ”saa liikkuessaan olla yksin”. Sitä eivät amerikkalaiset olleet edes huomanneet laittaa vaihtoehdoksi.

Tulos kertoi epäilemättä tuon ajan kulttuurieroista. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, nuo erot tuskin enää ovat yhtä suuria, suomalaisistakin on tullut enenevässä määrin myös joukkuepelaajia, kaikilla tasoilla. Myös koronakeskustelut ovat voimakkaasti tuoneet esiin huolen sosiaalisten suhteiden säilymisestä vaikeina aikoina. On jokseenkin ymmärrettävää, että yksin asuva ihminen, joka lisäksi on hautautunut kotiinsa etätyöhön, kaipaa edes harrastuksiinsa sosiaalisuutta, seuraa.

Vastaavasti on kuitenkin myös niitä, jotka etätyön ja -koulun vuoksi viettävät päivänsä samojen naamojen kanssa neljän seinän sisällä lähes kellon ympäri ja saattavat siksi jossain vaiheessa jo kaivata omaakin aikaa. Mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille ihan itsekseen voi yhtäkkiä tuntua kullanarvoiselta vaihtoehdolta. Liikuntaa voi onneksi käyttää moneen tarkoitukseen.

Ymmärrän liikuntaorganisaatioiden huolen erityisesti sisätiloissa tapahtuvan ryhmäliikunnan rajoituksista ja sen, että liikunnan sosiaalisten tavoitteiden toteuttaminen vaatii tänä poikkeuksellisena aikana myös poikkeuksellisia toimenpiteitä. Usein haasteelliset olosuhteet kuitenkin tuottavat myös uusia ratkaisuja, toivottavasti nytkin. Ainakin merkkejä siitä on olemassa.

Erityisen ihastuttavaa vanhan liikuntapedagogin näkökulmasta on ollut perhekunnittain tapahtuvan liikunnan lisääntyminen pandemian aikana. Sen on voinut havaita ihan silmämääräisesti erilaisilla ulkoliikuntapaikoilla leikkipuistoista hiihtolatuihin ja luontokohteisiin saakka. Ulkona ja luonnossa, yhdessä tapahtuvan harrastamisen lisääntyminen on arvokas asia sinänsä, mutta samalla se kertoo myös liikunnan tarjoamista monipuolisista mahdollisuuksista. Jokainen voi oikealla opastuksella löytää itselleen sopivan tavan harrastaa, ja jos jokin tapa syystä tai toisesta rajautuu pois, on aina tarjolla lukuisia muita vaihtoehtoja.

Olen toisen intohimoisen harrastukseni, näyttelemisen, kautta tutustunut moniin nuoriin ”kollegoihin”, joiden asenne liikuntaan, tai jopa terveellisiin elämäntapoihin ylipäätänsä, on välinpitämätön, ellei suorastaan negatiivinen. Kannustaminen omasta instrumentistaan huolehtimiseen on saanut jonkun miettimään asioita uudelleen. Vielä parempaan lopputulokseen, nimenomaan liikunnan kannalta, on kuitenkin yleensä johtanut se, kun koko asia on paketoitu uudelleen. On vältetty kaikkea perinteiseen urheiluun viittaavaa, niin itse tekemisessä kuin varsinkin puheessa. Ja kas, liikunnasta onkin tullut iloinen asia.

Itse olen tätä kirjoittaessani ollut pienen operaation jäljiltä kohta viikon treenauskiellossa, karanteenia karanteenin päälle. Olo alkaa olla jokseenkin surkea. Uni ei tule, ruokailuja pitää arvioida uusiksi ja joka paikkaa kolottaa. ”Vanha ukko” on kai jo niin voimakkaasti addiktoitunut, että saa heti pahoja vierotusoireita. Kun tämä kielto vihdoin kohta päättyy, motivaatiota ei tarvitse kaukaa hakea, ilon kautta!

LAURI LAAKSO

Kirjoittaja toimi vuosina 1985–2011 liikuntapedagogiikan apulaisprofessorina ja professorina Jyväskylän yliopistossa. Liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan dekaanin tehtävää hän hoiti 2002–2005. Laakso oli Suomen Akatemian varttunut tutkijana vuosina 2007–2008. Eläkevuosinaan hän on toiminut puoliammattilaisena esiintyvänä taiteilijana. Laakso on esiintynyt näyttelijänä eri teattereissa sekä lyhyt- ja sarjafilmeissä. Hän on toteuttanut myös sooloesityksinä monologeja, runoja ja lauluja.