Diego Maradona – tähti hyvässä ja pahassa

Arvio: Asif Kapadia. Diego Maradona. Dokumenttielokuva, 2019. 130 minuuttia.

Asif Kapadian dokumenttielokuva Diego Maradona keskittyy jalkapallotähden uran aikuisiän aktiivivuosiin. Tarinan päälinja on jalkapalloa seuranneelle tuttu, mutta vankka taustoitus ja tiheällä rytmillä toisiaan seuraavat arkistopätkät tuovat siihen syvyyttä. Vauhti on suorastaan hengästyttävä.

Elokuva käy intensiivisesti läpi Diego Maradonan jalkapallouran nousun, loiston ja tuhon. Hän näyttäytyy pallotaiturina ja traagisena sankarina, jolla ei ollut pelivälineitä hallita menestyksensä seurauksia. Villa Fioriton kujilla oppi harhauttamaan ja pitämään puoliaan, mutta ei elämään jatkuvassa julkisuudessa. ”Jalkapallo on hämäyspeli”, Maradona sanoo dokumentissa, mutta elävässä elämässä hämäyksillä ei voi edetä jatkuvasti – ainakaan jos ei pääse koskaan pois julkisuuden valokeilassa. Vastassa oli kaiken lisäksi elämän muilla kentillä tottuneempia hämääjiä. 

Asif Kapadian elokuvaan sisältyy paljon yksityiskohtia, jotka kertovat paljon muustakin kuin Maradonasta. Kerronta peilaa median ja urheilun suhteen muutosta. Maradonan ympärille kietoutuivat uudella tavalla urheilu- ja viihdejulkisuus – aluksi suotuisana, lopulta yhä kielteisempänä.

Selväksi tulee, että jalkapallo oli huipullakin 1980-luvulla villiä ja vapaata. Päihteitä kului ja makeaksi mielletty elämä kuului asiaan myös pelikausien aikana. Huippujalkapalloilun 2010-luvun kurinalaisuuteen oli vielä pitkä matka. Tähtien etumatka rivipelaajiin oli pitempi kuin nykyisin, mikä mahdollisti osaltaan hurvittelun.

Maradona sai paljon aikaan jalkapallokentillä. Pitkälti hänen ansiostaan Argentiina nousi jalkapallon maailmanmestariksi vuonna 1986. Maradonan johdolla Napoli ylsi kahdesti Serie A:n voittajaksi. Sivujuonteena elokuva kertoo jalkapallon merkityksestä italialaisille ja argentiinalaisille. Jalkapallo on molemmissa maissa vähintään arkea suurempi asia, monelle myös maallinen uskonto. Maradona on valittu 1900-luvun merkittävimmäksi argentiinalaisurheilijaksi.

Luin ennen elokuvan katsomista Zlatan Ibrahimovicin minämuotoisen elämäkerran, jonka David Lagerkrantz saattoi vuonna 2013 kansien väliin. Malmön Rosengårdin lähiössä rosoisissa oloissa varttunut ”Ibra” ei ole aivan Diegon veroinen jalkapalloilija, mutta heidän tarinoissaan yhtäläisyyksiä. ”Ibrakin” raivasi tietään tähdeksi katupoika-asenteellaan. Jos Maradonan saapuminen Napoliin oli tyrmäävä, niin yhtä lailla Ibra koki siirtonsa Juventukseen ja jalkapallohulluun Italiaan. Ruotsinbalkanilaisellakin oli vaikeuksia hallita temperamenttiaan. Toisaalta hän on oppinut vastoinkäymisistään ja elämään julkisuudessa. Diegolta tämä ei ole onnistunut.

Suomalaisille Maradona vertautuu Matti Nykäseen, joka oli parhaina päivinään lajinsa valtias. Nykänenkin joutui kylmiltään julkisuuteen, joka ensin palvoi häntä, sitten raateli ja lopulta seurasi ilkeän ironisesti siipeensä saaneen mäkikotkan räpiköintiä. Nykänen ja Maradona omaksuivat uransa jälkeen tietynlaisen pellen roolin. Molempien luonnekuvaan kuuluu myyttinen ja todellinen kaksijakoisuus. Kapadiakin rakentaa osaksi elokuvansa jaon varaan. Hyvä Diegon osuus pienenee sitä mukaan kuin paha Maradona saa valtaa.

Dokumentti Diego Maradonasta on jalkapallon ystävälle yhtä aikaa raastava ja viihdyttävä kokemus. Taiturimaisia väläyksiä vähemmän teräväpiirtoisilta 1980-luvun tallenteilta on ilo seurata. Tarinan voi nähdä myös jalkapalloilijan unelmien täyttymyksenä. Unelmat ovat kuitenkin usein niin hauraita, että ne säröilevät heti, kun ne on saavutettu.

Jouko Kokkonen, FT
Erikoistutkija

Arvio julkaistiin alun perin Liikunta & Tiede -lehdessä 4/2019. Julkaisemme kirjoituksen uudelleen Diego Maradonan muistoksi.