Urheilujoukkue – perinteisen yhteisöllisyyden viimeinen saareke?

Artikkeli julkaistu lehdessä: 
Liikunta & Tiede 2-3/2012
Kirjoittaja: 
Markku Ojanen
Artikkeli alkaa sivulta: 
33

Yhteisöllisyyden perusasiat ovat joukkueessa selvät. Siellä syntyy me-henkeä, joka muualla yhteiskunnassa näyttää vähenevän.  Kyse on hyvin merkittävästä saarekkeesta, sillä lasten ja nuorten enemmistö on yhä mukana urheiluseurojen toiminnassa, kirjoittaa psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen Liikunta & Tiede –lehdessä.

Risto Telama (1989) on yli 20 vuotta sitten kuvannut urheilun ja liikunnan vahvuuksia kasvatuksen välineenä. Kyse on motivoituneesta, aktiivisesta, suositusta toiminnasta, kiinteästä vuorovaikutuksesta urheilijan ja valmentajan välillä, pitkäjänteisestä ja tavoitteellisesta toiminnasta, lukuisista erilaisista kasvatustilanteista ja elämää järjestävistä asioista.

Näissä vahvuuksissa on paljon yhteisöllisiä aineksia: yhteisiä arvoja ja tavoitteita, vastavuoroisuutta, auktoriteetin arvostusta, traditioita sekä selkeitä toimintamalleja ja -sääntöjä. ”Hyvin toteutetussa toiminnassa nuoret oppivatkin sääntöjen ja kanssakulkijan kunnioitusta, tavoitteellisuutta, kurinalaisuutta, pitkäjänteisyyttä, oma-aloitteisuutta, aktiivisuutta ja ahkeruutta” (Koski, 2010, 47). Jo varhain lapset tajuavat, että ilman niitä toiminnasta ei tule mitään. Samat lapset, jotka kotona ovat individualisteja ja linnoittautuvat omiin huoneisiinsa, ottavat auliisti vastaan ohjausta ja alistuvat valmentajan ja joukkueen kuriin. Tämä on aika merkillistä ja kuvastaa sitä, miten tietyillä toiminnan alueilla vahva yhteisöllinen kulttuuri voi säilyä.

Kun esimerkiksi lukiossa ei enää hahmoteta, keitä luokkaan kuuluu ja minkä nimisiä he ovat, kaikki joukkueen jäsenet tietävät keitä siihen kuuluu nimiä myöten. Usein jäsenistä tulee myös kavereita. Yhteisöllisyyden perusasiat ovat joukkueen jäsenille itsestään selviä: joukkue on tärkeä, sitä arvostetaan ja siitä halutaan pitää kiinni. Syntyy luonnostaan sellaista me-henkeä, joka muualla yhteiskunnassa näyttää vähenevän. Eniten kritiikkiä saavat osakseen sooloilijat, sillä itsekkäitä individualisteja ei arvosteta.

Kaikki traditionaalisen yhteisöllisyyden ominaispiirteet eivät kuitenkaan toteudu. Joukkueen sisällä voi olla ankaraa kilpailua pelipaikoista ja myös ”tähtien” olemassaoloa siedetään, kunhan he ovat vaatimuksissaan kohtuullisia. Ilman tähtiä joukkueiden on usein vaikea pärjätä kilpailuissa. Urheilujoukkueet poikkeavat myös siinä varsinaisista yhteisöistä, että vastakkainasettelu jää yleensä kentälle. Pelien ulkopuolella muiden joukkueiden jäsenten kanssa voidaan suorastaan veljeillä.

Koski (2007, 290-1) on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteisöllisyyttä tukevat tavoitteet (tahto, kuri, reippaus, raittius, rohkeus, sisu ja uhrautuminen) ovat paljolti väistyneet ja tilalle on tullut jopa ”faustisia” tavoitteita, joissa korostuvat kilpailu, suoritukset ja saavuttaminen. Myös suoranainen itsekkyys voi näissä tavoitteissa tulla esiin, samoin mielihyväkeskeisyys. ”Kilpailuyhteiskunnassa ihmisen identiteetti määräytyy ratkaisevasti sen mukaan, minkälaisiin suorituksiin hän yltää. Kovenevalla kilpailulla on taipumus nostaa vaatimustasoa, mikä taas edellyttää panostuksen lisäämistä. Seurauksena voi olla paine päättymättömään kilpailukierteeseen.”

Yllä oleva kuvaa myös muilla yhteiskunnan alueilla esiin tulevia piirteitä. Aiheellisesti puhutaan kilpailuyhteiskunnasta. Jos urheilun ja liikunnan tavoitteet painottuvat yhä enemmän tähän suuntaan, niiden yhteisöllinen merkitys tulee kaventumaan. Tätä kuvastaa hyvin aika ajoin viriävä keskustelu ”kaikki pelaa”-periaatteesta. Todellisissa yhteisöissä kaikki todella pelaavat, mutta kilpailuyhteiskunnassa vain parhaat pääsevät esiin. Meidän on pidettävä huolta siitä, että yhteisöllisyyden parhaat puolet yhä toteutuvat liikunnassa ja urheilussa.

 

 

Anna palautetta

Voit antaa palautetta Liikunta & Tiede -lehden artikkeleista.