"Neljäs sija ‒ melkein mitali, mutta ei kuitenkaan mitään"

 

Ratakelaaja Toni Piispanen voitti kultaa 100 metrillä Lontoon paraolympiakisoissa 2012. Neljä vuotta myöhemmin Riossa hän sijoittui neljänneksi. Nyt Piispanen kertoo, MILTÄ SE TUNTUI JA MITÄ SIITÄ SEURASI.

Ratakelaaja Toni Piispanen Rion paraolympialaisissa 2016. Kuva: Suomen Paralympiakomitea ry.

9.2.2018

 

”EI PERKELE, TÄÄ OLI TÄSSÄ. Muuta ei tullut mieleen, kun tarkistin Rion videotaululta sijoituksen. Omaa nimeä ei kolmen joukossa. Muistan jääneeni epäuskoisena tuijottamaan hidastusta maaliintulosta. Puoli eturengasta mitalista. Neljäs sija ‒ joku sanoisi ’melkein mitali’, mutta todellisuudessa se oli järkytys.

Jos olet paraurheilija etkä saa edes mitalia, niin et ole oikeastaan mitään. Asia tuli seuraavina päivinä harvinaisen selväksi. Menin mihin vaan, kaikki ‒ niin joukkueen sisällä kuin ulkopuolella ‒ tuntuivat vaikenevan ja välttävän katsekontaktia. Myöhemmin olen yrittänyt ymmärtää: eivät varmastikaan tienneet mitä sanoa urheilijalle, joka ei täytä odotuksia.

Ohikatsominen jatkui kotimaassa. Lentokentällä ei näkynyt kukkasadetta eikä lähikaupassa hymyilty. Tuntui, että olin ihmisenäkin siirretty marginaaliin.

Nelossijaa märehtiessä meni pari kuukautta. Mitään painokelpoista en Rion jälkeen saanut sanotuksi. En uskonut niin pimeää enää kohtaavani urheilussa. Rankemmissa mielentiloissa olin pyörinyt vain vammautuessani urheilussa 17-vuotiaana.

Tunnepuolta kärvennettiin siis oikein kunnolla. Sekin jurppi, että epäonnistuminen leikkasi urheilija-apurahaa ja liiton valmennustukea. Näinhän tietysti kuuluikin tapahtua; tukipolitiikan on oltava kaikille sama. Eli mokasin myös talouspuolella.

 

OLISI OLLUT PÄÄNUPILLE HELPOMPAA, jos olisin voinut kertoa julkisuuteen olkapäävaivoistani, mutta kun en voinut. Urheilijarooliin kuuluu vammoista vaikeneminen. Jos ennen kisaa kerrot ongelmista, sinut leimataan luovuttajaksi tai selittäjäksi. Vaikenemiselle ei ole vaihtoehtoa, jonka urheilukansa hyväksyisi.

Varsinkaan nelossijaa ei kannata selitellä. Jääminen juuri ja juuri mitalien ulkopuolelle on arvostelijoille herkkupala. Jos olisin tullut kuudenneksi ja hävinnyt kunnolla, kaikille olisi ollut selvää, että nyt on Tonilla jotain häikkää. Mutta neljäs sija, se oli helppo tuomita: äijä ei pärjää, ei ole viitsinyt treenata. Kyllä urheilukansa tietää.

Itsekin ruokin kriitikoita, kun toistelin roolini vankina medialle, että ’kun ei kulje, niin ei kulje’. Ei auttanut, vaikka yritin uskotella itselleni, että siinä puhui urheilija Piispanen, ei Toni Piispanen.

Kerroin kelausongelmista julkisuudessa vasta kun ahtautunut olkapää leikattiin pari kuukautta Rion jälkeen. Olkapää oli leikkauskunnossa jo puoli vuotta ennen kisoja, mutta kun toipumisaikataulusta ei ollut takeita, päätettiin yrittää kortisonilla ja jääpusseilla. Kortisoni vei kivun, mutta jätti ahtauden. Loppuun asti valmentajan kanssa toivottiin, että jos sittenkin, mutta ei: neljäs sija.

Urheilukansan ymmärrys yltää pronssiin, mitaliin. Siihen olisin olkapään kunto huomioon ottaen ollut itsekin Riossa tyytyväinen. Pronssimiehelle ihmiset olisivat pystyneet sanomaan edes jotain.

 

RION SUORITUSTA EI PURETTU jälkianalyyseilla. Todettiin vain, että kaikki valmennuksessa oli tehty niin hyvin kuin osattiin. Toimittiin vanhalta pohjalta: homma hoidetaan ja mennään pois.

Ilman perheen tukea ja henkilökohtaisen psyykkisen valmentajan apua en olisi jatkanut urheilu-uraa. Psyykkinen valmentaja paikkasi sitä, mikä jäi muilta suunnilta puuttumaan. Hän auttoi suhteuttamaan urheilun asiat muuhun elämääni; löytämään ne stepit, joiden avulla pääsin irti ajatuksesta, että olin pettänyt sekä omat että muiden odotukset. Jatkon kannalta oli ratkaisevaa, että opin suuntaamaan fokusta olennaiseen.

Moni sekoittaa psyykkisen valmentajan tehtävät kisapapin tekemisiin. Kisapapin rooli on olla kaveri, jolla on aikaa jutella. Psyykkinen valmentaja keskittyy urheilijan suorituksen parantamiseen. Suoritukseen vaikuttavat paitsi urheilun myös sen ulkopuoliset asiat. Kun Rion jälkeen mietimme urheiluani, mietimme samalla koko elämääni ‒ mitä siltä haluan?

Perheen ja psyykkisen valmentajan lisäksi apua tuli sponsoreilta. Tietysti olin pelännyt, että sponsorit kaikkoavat ensimmäisenä, mutta he olivat muista poiketen jopa vastassa lentokentällä Riosta palatessa. Sponsoreiden viesti oli hieno: eivät he tue mahdollisten mitalien takia, vaan sen johdosta mitä teen urheilun parissa. Hienoa urheiluaatetta.

 

LONTOON JA RION KOKEMUKSET toivat perspektiiviä analysoida urheiluelämää. Lontoon jälkeen oli kaikkea, Rion jälkeen ei mitään. Lontoossa riitti selkään taputtelijoita. Kyllä me oltiin hyviä. Riossa olin surkea ‒ ja yksin. No, tulipahan koettua urheilun ääripäät.

Lontoon kultamitali osoitti, kuinka menestys tuottaa arvostusta myös urheilun ulkopuolella. Pyydettiin luennoimaan vaikeuksien voittamisesta ja sen sellaisesta. Rion jälkeen opin, että epäonnistujan mielipiteillä on vähemmän kysyntää. Aineistoa olisi kyllä ollut jopa uudenlaiseen luentoon: miltä tuntuu aamulla herätä, vaikka ei halua, tai miten urheilla, kun taloudelliset edellytykset on mietittävä uusiksi. Vähiin jäivät tällaiset luennot.

Nyt kun on sekä tuuletellut huipulla että murehtinut montussa, tuleviin urheilukokemuksiin osaa suhtautua rennommin. Nelossija antoi myös esimakua tulevasta. Tiedän mitä odottaa urheilu-uran jälkeen: ketään ei kiinnosta.

Ajatukseni huippu-urheilusta muuttuivat aika radikaalisti Rion jälkeen. Urheilijan mitta on viimeisin arvokisamenestys. Jotta urheilulla voisi edes jotenkin elää, täytyisi pärjätä aina. Urheilemisen edellytykset turvataan heille, jotka ovat menestyneet edellisissä arvokisoissa ja mieluiten suomalaisille tärkeissä lajeissa.

Onneksi en nuorempana pannut elämän kaikkia eväitä urheilukoriin. Olisi ollut hullunrohkeaa uhrata vaikkapa 15 vuotta pelkästään urheilemiseen. Koskaan ei voi olla varma kumpi urheilukolikon puoli kääntyy päällimmäiseksi. Urheilussa ei palkita työstä, vain menestyksestä.

Ja on tässä oivaltanut senkin, että on itse päätettävä mitä elämällään tekee, minkälaisen roolin urheilulle antaa. Menestysodotukset ‒ omat ja muiden ‒ sumentavat helposti harkintakyvyn. Ei pidä uskotella itselleen, että vaatimattomilla resursseilla kuuluu pärjätä, ja että kaikki muu on epäonnistumista.

Kuitenkin: urheilu on hieno asia, vaikka siitä vähän raapisi sinivalkoista kuorrutusta. Kisaan kyllä edelleen mielelläni Suomen lipun alla, mutta nyt haluan heiluttaa myös omaa lippua."

 

  • Kesällä 2017 Toni Piispanen sijoittui MM-kisoissa 100 metrin kelauksessa Lontoossa hopealle ja voitti Timanttiliigan 200 metrin kelauksen Brysselissä. Piispanen tähtää Tokion paralympiakisoihin 2020.
  • Toni Piispanen työskentelee suunnittelijana valtion liikuntaneuvostossa opetus- ja kulttuuriministeriössä.

 

Haastattelu ja teksti: Teijo Pyykkönen

Kuva: Suomen Paralympiakomitea ry

Ps. Lue Toni Piispasen kultamitalitarina 100 metrin kelauksesta Lontoon paralympiakisoissa 2012: LTS:n Impulssi-sarja, Hurmaa, hikeä ja hengailua (s.6‒7).

 

 

Kommentointi:

Kommentit

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
By submitting this form, you accept the Mollom privacy policy.