Ahdistava liikunta, virkistävä ulkoilu

Mikseivät ulkoilu- ja virkistysalueet ole erityisessä suojeluksessa, kysyy Teijo Pyykkönen blogissaan.

Blogi • Teijo Pyykkönen / LTS • 24.1.2017

 

”LIIKUNTA ON PAHA SANA” julisti Yle analyysissaan (Marcus Ziemann 19.9.2016). Monille liikunta on synonyymi hielle ja huonoille koulumuistoille. Ja tottahan tuo taitaa olla: useille suomalaisille liikunta maistuu kalanmaksaöljyltä. Liikunnan pitopöytä kiihottaa lähinnä jo makuun päässeitä.

Liikunta on menettänyt positiivista kaikuaan. Miksi? Siksi, että liikuntaa myydään kansalaisvelvoitteena: Suomen kilpailukyky edellyttää kansalaisilta liikunnalla hankittua terveyttä. Paljon on tehty sen eteen, että riittämättömästi liikkuva ymmärtäisi olevansa taakka yhteiskunnalle. Hyvää tarkoittavat liikuntaohjelmat herättävät useissa torjuntaa.

Yhteiskunnan liikuntatavoitteet ovat toki ymmärrettäviä, mutta keinoja väestön liikuttamiseksi on syytä tarkistaa. Se, että päivitellään vähän liikkuvien elintapoja, laaditaan suosituksia ja lopuksi pannaan kädet ristiin ja toivotaan, että joku velvollisuudentuntoinen liikahtaa, ei tunnu kovin toimivalta. Yhteiskunnan tarpeista lähtevät suositukset eivät puhuttele yksilöllistä elämänpolitiikkaa harjoittavia kansalaisia.

Kun liikunta ja sitä muistuttavat ilmaisut (liikkuminen, liikkeen lisääminen) ovat menettäneet houkuttelevuuttaan, voisi tilalle ‒ tai ainakin rinnalle ‒ harkita jotain mielikuvallisesti innostavampaa. Kuten ulkoilua.

 

SUURIN OSA SUOMALAISTA ei käy koskaan varsinaisilla liikuntapaikoilla, ei pukeudu verkkareihin eikä koe olevansa liikunnan aktiiviharrastaja. Kynnys ulkoiluun on matalampi. Se on helppoa ja maksutonta eikä leimaa harrastajaansa sen enempää urheiluhulluksi kuin liikuntauskovaiseksi. Suomalaiset suhtautuvat ulkoiluun lähes poikkeuksetta myönteisesti.

Ulkoilun ainutlaatuisuus ja vahvuus piilee luontokontaktissa. Sen tärkeyttä suomalaisille ilmentää jo mökkikulttuurimme. Luonto koetaan elvyttäväksi, rentouttavaksi, virkistäväksi ja rauhoittavaksi ‒ kaikki asioita, joita ei liikunnan yhteydessä juurikaan mainita. Saattaa olla, että valtaosa suomalaisista haluaa tulla kutsutuksi mieluummin metsäläiseksi kuin liikunnalliseksi.

Arjen kannalta avainasemassa on lähiluonto: kaupunkipuistot ja muut viheralueet. Lähiluonto on keskeinen ulkoiluympäristö paitsi ikääntyneille ja lapsille myös kaikille ”riittämättömästi liikkuville” ‒ siis heille, joiden liikkumisesta kannetaan nykyään eniten huolta. Jos liikkumista vieroksuva käy vapaaehtoisesti kävelyllä, niin mieluiten puisto- ja viheralueilla. Niin, miksi ulkoilu- ja virkistysalueet eivät ole erityisessä suojeluksessa?

Esimerkki: Helsinkiä halkova Keskuspuisto on kaupunkilaisten tärkein ulkoilu- ja virkistysalue. Helsingin uudessa (2016) yleiskaavassa puistoa päätettiin kaventaa rakentamisella. Suomen Latua lukuun ottamatta liikunnan järjestöväki ja valtion liikuntaneuvosto olivat kaavoitusprosessin aikana hiljaa. Ei koske meitä.

 

MIKSEI LIIKUNTAPOLITIIKASSA PANOSTETA voimallisesti ulkoilun ja luonnon virkistyskäytön edistämiseen? Liikuntapolitiikan kannalta ulkoilu on kyllä hyväksi ja edistää kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia, mutta valitettavasti lääkäri on väärä. Liikunta on opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) vastuulla, mutta ulkoilun alueella OKM:n ohjausvalta ‒ ja kiinnostus ‒ rajoittuvat lähinnä ulkoilureittien rakennushankkeisiin. Ulkoilu ei tuo isoa sulkaa liikunnan hattuun.

Ulkoilun ja luonnon virkistyskäytön vastuut jakautuvat usealle ministeriölle (YM, MMM, TEM, LVM). Pää- tai koordinaatiovastuuta ei ole millään hallinnon alalla. Myös kunnissa ulkoilun edistäminen on monen hallintokunnan asia. Tunnetusti tekemisessä päähuomion saa se, mistä ollaan päävastuussa ja mitä ensisijaisesti mitataan. Ulkoilun edistäminen kuuluu ”muihin tehtäviin”.

Liikunta ja ulkoilu ovat samalla asialla, mutta niiden statukset vaihtelevat niin hallinnossa kuin kansalaisten mielissä. Liikunnalla on tukenaan hallinnon vahva intressi, mutta taakkanaan kansalaisten (etenkin vähän liikkuvien) vieroksunta. Ulkoilu puolestaan on kansalaisten (myös vähän liikkuvien) suosiossa, mutta alueen hallinto on levällään. Tarttis tehdä jotain, sanoisi entinen presidenttimme.

Vaikka ulkoilu on yleensä liikunnallista ja liikunta on usein ulkoilua, niillä on vissi ero kansalaisten mielikuvissa. Jos liikunta koetaan ahdistavaksi ja ulkoilu virkistäväksi, niin ehkä hallinnossakin olisi syytä miettiä mistä narusta kannattaa vetää. Hallinnossa oman tontin varjelusta voisi siirtyä yhteiseen tekemiseen. Ohjauksessa tulisi hyödyntää paitsi tietoa myös mielikuvia. Ja visiotakin voisi tuunata: Suomi – maailman ulkoilevin urheilukansa.

 

teijo.pyykkonen(at)lts.fi

Kommentointi:

Kommentit

Ulkoilun olosuhteiden hallintaverkosto on muodostamatta

Eipä minulla ole Teijon kirjoitukseen mitään lisättävää. Ulkoilun ja luonnossa liikkumisen edunvalvonnan osalta asia on juuri niin kuin kuvasitkin. Sen enempää julkishallinnossa kuin kansalaisyhteiskunnassakaan ei ole tahoja, jotka kykenisivät voimallisesti ajamaan ulkoilijoiden ja luonnossa liikkujien etua. Suomen Latu on viime vuosina pyrkinyt nostamaan poliittista profiiliaan näissä kysymyksissä. Sen toimintarepertuaari on kuitenkin monestakin syystä rajattu.

Nostit siis esille todellisin ongelman, jonka ongelmallisuudesta liian harva on tietoinen. Luonto on samalla kaikille ja ei kenellekään erityisesti kuuluva ekosysteemipalvelu. Jos Suomessa olisi esimerkiksi Palloliittoon verrattava luonnossa liikkujien kansanliike, joille kaupunkipuistot ja viheralueet olisivat yhtä fundamentaalisia toimintaympäristöjä kuin jalkapallokentät Palloliitolle, niin kaupunkipuistojen kaventaminen olisi huomattavasti hankalampaa. Maankäyttöön liittyvät eturistiriidat tulisivat takuuvarmasti päätöksentekijöiden ja suuren yleisön tietoisuuteen.

Ulkoilufoorumi on lupaava yritys rakentaa ulkoilun etuja valvova hallintaverkosto. Toistaiseksi avaintoimijoiden vuoropuhelu ei ole kuitenkaan johtanut tarvittavien hallintarakenteiden muodostumiseen. Nähtäväksi jää, missä vaiheessa luonnossa liikkujat ja ulkoilijat mobilisoituvat ja ryhtyvät todenteolla politisoimaan viheralueiden käytön. Mikä tulee olemaan sellainen tapahtuma, joka saa ulkoilun olosuhteista huolestuneet päätöksentekijät, virkamiehet ja kansalaistoimijat yhdistämään voimansa?

Suomalaisista 97 % ulkoilee

Erittäin naseva kirjoitus Teijolta jälleen. Ulkoilua tekevät Suomessa lähes kaikki. LUKE:n tutkimuksien mukaan jopa 97 % suomalaista ja reilut kaksi kolmesta suomalaisesta ulkoilee luonnossa viikoittain.
Lisää tietoa ulkoilusta: http://www.metla.fi/metinfo/monikaytto/lvvi/lvvi2.htm

Jonkun tahon tulisi ottaa selkeä vastuu ulkoilusta, koska sen epäselvyys heijastuu myös kuntakenttään. Kukaan ei oikein tiedä kenen vastuulla on rakentaa kuntalaisten ulkoiluverkosto. Onko se liikunta-, puisto-, ympäristö- vai rakennustoimen asia? Tällä on väliä esimerkiksi kun haetaan esimerkiski OKM liikuntapaikkarakentamisen tukia reittien rakentamishankkeille.

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
By submitting this form, you accept the Mollom privacy policy.