Harkimon työryhmältä oivia ja outoja esityksiä

Asiakirja-arvio • Teijo Pyykkönen / LTS • 13.9.2017

”Poliittinen kulttuurimme on sellainen, että aina kun johonkin asiaan halutaan puuttua, perustetaan työryhmä tai tilataan selvitys”, totesi valtion liikuntaneuvoston silloinen puheenjohtaja Leena Harkimo vuonna 2015. Totta, suomalainen liikuntakulttuuri on 2000-luvulla saanut nauttia lukuisista valtionhallinnon työryhmäraporteista. Nyt kansanedustaja Harry Harkimon johdolla istunut työryhmä (OKM) jatkaa perinnettä − eikä vain jatka, vaan esittää seuraavankin raportin laatimista.

Harkimon työryhmä on raporttitehtailun tunnistanut ja valittelee, ettei aiempien työryhmien lukuisia toimenpide-esityksiä ole riittävästi toteutettu. Työryhmä esittääkin (esitys 14), että istuneiden ryhmien kehittämisesitykset otettaisiin vakavasti. Ajatus on asiallinen, mutta paluu eilen tehtyihin esityksiin tuskin toteutuu. Työryhmä- ja tutkimusraporteilla tuntuu olevan samanlainen elinkaari: kun raportti on valmis, työ on tehty. Jatko on toisten asia – yleensä heidän, jotka eivät ole asiaan sitoutuneet.

Mutta minkälaiset ovat tämän työryhmän esitysten (17 kpl) toteuttamisnäkymät? Myönteistä esityksissä on se, että niistä useat kohdistuvat ”omaan väkeen” eli valtion liikuntahallintoon. Omaa toimintaa on (periaatteessa) helpoin muuttaa. Vastapainoksi esityksissä kuvitellaan kummia ja tavoitellaan taivasta.

 

HARKIMON TYÖRYHMÄN tehtävänä oli liikunnan ja urheilun avustusjärjestelmien ja ohjauksen uudistaminen sekä seurannan ja tulosvastuullisuuden parantaminen. Tehtävänannon perusteella päähuomio tuli kohdistaa valtion liikuntamäärärahojen aiempaa vaikuttavampaan käyttöön. Ihan tähän ei työryhmä halunnut tyytyä, vaan merkittävän sijan raportissa saa eri hallinnonalojen osallistaminen liikunnan ja urheilun edistämiseen. Tässä näkynee valtion liikuntaneuvoston vahva intressi.

Työryhmän esitykset voi jakaa kolmeen karsinaan: ”hyvä suunta”, ”mitäköhän tästä tulisi” ja ”ei kai”. Ensimmäiseen koriin voi sijoittaa seuraavat kansalaistoiminnan avustamiseen liittyvät esitykset:

• ”Avustusten myöntämisessä ja seurannassa painotetaan tuloksellisuutta ja palkitaan onnistumisesta.”
• ”Vähemmän toiminnan arviointikriteereitä; jäljelle jätetään konkreettiset ja mitattavat.”
• ”Siirrytään pidempiaikaisiin avustuksiin (3-4 vuotta).”
• ”Avustusten hakijan vastaa siitä, että hakemuksessa on luotettavaa tietoa.”
• ”Erityisavustusten määrää vähennetään ja samalla tarkistetaan yleisavustukseen sisältyviä toimia.”

Edellä esitetyt sopinevat useimmille toimijoille, mutta miten esitykset konkretisoidaan ja viedään käytäntöön; ryhtyykö joku?

Urheilu- ja liikuntaväki ottanee myönteisesti vastaan myös verotukseen liittyvät esitykset:

• ”Alempi arvonlisäverokanta (10 %) säilytetään ja sitä laajennetaan liikunnan edistämistyössä.”
• ”Vapaaehtoistoimijoiden matkakustannusten enimmäismäärää korotetaan 5 000 euroon.”

Verottajan suhtautuminen esityksiin luonnollisesti ratkaisee. Ainakin tulkintoja tulisi yhtenäistää ja verotuksen arvaamattomuutta minimoida.

Työryhmän esitys urheilu- ja liikuntajärjestöjen jakamisesta kahteen kastiin herättänee keskustelua ja itsetutkistelua: olemmeko ”varsinainen urheilujärjestö” vai ”liikuntaa edistävä järjestö”? Useimmat halunnevat olla sekä että. Niin, miksei sekin voisi olla mahdollista; toiminnot ja tavoitteet kun voi eritellä myös organisaation sisällä. Esityksessä on aineksia sekä ykkös- että kakkoskoriin.

 

”MITÄKÖHÄN TÄSTÄ TULISI”-ryhmään kuuluvat ne neljä esitystä, joissa hyökätään europää edellä kehittämiseen. Toisaalla työryhmä peräänkuuluttaa tuloksellisuutta; kuinka kaikessa toiminnassa tulisi edetä vaikuttavuutta etsien. Kun eri kehittämiskeinojen vaikuttavuudesta suhteessa toisiin on toistaiseksi niukasti tietoa, on uskaliasta luottaa lisäeurojen voimaan. Lisää rahaa merkitsee yleensä nykyisen toiminnan muuttumattomuutta. Sen sijaan voisi malttaa ja arvioida ensin nykytoimet: mikä toimii, ja vasta analysoinnin jälkeen suunnata mahdolliset lisäresurssit sinne mikä toimii.

Työryhmä esittää valtion liikuntamäärärahoista lisäsatsauksia nuorten urheiluun (1−2 milj. €), Olympia-rahastoon (30 milj. €) ja vähävaraisten perheiden lasten liikuntaharrastuksen tukemiseen (1 milj. €), yhteensä noin 32 miljoonaa euroa. Työryhmä on halunnut esiintyä anteliaana kummisetänä ja siksi jättänyt kertomatta asian kääntöpuolen: mistä ko. summa otetaan pois? Kakku tuskin kasvaa.

 

”EI KAI”-OSASTON helmi on esitys, että ministeriö (OKM) pyytää Suomen Olympiakomitealta ”hahmotuksen ja kuvauksen” huippu-urheilun yhteiskunnallisesta asemasta ja merkityksestä. Vastaavan esityksen haluavat varmasti kaikki valtionapua saavat organisaatiot. Lopputuloksesta ei puuttuisi ylisanoja. Toki kaikilla täytyy olla oikeus antaa selvitystä omassa asiassaan, mutta ei sitä tule totuudeksi luulla. Ei Suomessa olisi murhamiehiäkään, jos heidän tarinoitaan uskottaisiin. Huippu-urheilun merkitystä on syytä hahmottaa, kuten työryhmä esittää, mutta arviointi tulee tehdä sitoutumattomalla tutkija- ja asiantuntijajoukolla. Kai edellisistä huippu-urheilun kehittämisprojekteista jotain on opittu.

Työryhmän liikuntaesityksistä laaja-alaisin on kohdistettu Suomen hallitukselle, jolle esitetään parlamentaarisen liikuntapoliittisen selonteon valmistelua. Selonteossa tulisi työryhmän mukaan linjata valtionhallinnon keskeiset liikuntapoliittiset tavoitteet, toimenpiteet ja resurssikehitys. Työryhmä haluaa, että hallitus ottaa lähtökohdakseen valtionhallinnon eri toimialojen ohjauskeinojen yhteensovittamisen liikunnan ja urheilun alueella.

Esityksen taustalla on työryhmän huomio, jonka mukaan liikunnan ja urheilun edistäminen näyttäytyy valtionhallinnon rakenteissa hahmottumattomana kokonaisuutena. Näin varmasti on, sillä liikunnan käsitettä on laajennettu lähes kaikkeen liikkumiseen. Muu hallinto ei ole pysynyt liikuntahallinnon ajatusten perässä eikä ottanut liikuntaa omaksi asiakseen.

Mutta se iso kysymys: Tulisiko hallituksen lähteä yhden asian – liikunnan ja urheilun − optimointiin? Kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut ovat vastuussa kaikista sektoreista. Heidän pääintressinsä on (tai ainakin tulisi olla) eri sektoritavoitteiden yhteensovittaminen tavoitteena mahdollisimman tasapainoinen ja toimiva kokonaisuus. Epärealistista – ja useimmista suomalaisista ei-toivottua – on, että hallitus vuoronperään syventyisi eri sektoreiden tavoitteiden maksimaaliseen toteuttamiseen.

Selonteon sijaan tulisi hahmottaa liikuntaa ja urheilua edistäviä ja estäviä tekijöitä tutkija- ja asiantuntijavoimin. Hyvän pohjan syvälliselle tarkastelulle antaa valtion liikuntaneuvostossa tehty työ. Liikunnan determinanttien määrittely ja arviointi on mittava urakka, mutta antaisi vahvaa selkänojaa sektoreiden väliseen kisailuun – sitähän tämä lienee vielä pitkään.

 

MITTAVIN ESITYS kohdistuu liikuntaa laajempiin ratkaisuihin. Työryhmä esittää, että valtionhallintoon tulee asettaa toimivallaltaan hallinnonalarajat ylittävä toimielin. Esitys ei ole uusi, mutta kannatettava. Tunnetusti yritämme ratkaista horisontaalisia ongelmia (esim. riittämätöntä liikunta) vertikaalisella organisaatiolla. Kun valtiolle saadaan yhtenäinen ohjauspolitiikka, suostutaan myös liikuntaa katsomaan liikuntahallintoa avarammissa raameissa.

Hallinnonalat ylittää myös työryhmän esitys kuntatasolle: valtionosuusjärjestelmä tulisi kokonaisvaltaisesti uudistaa. Tähtäimen tulisi olla kaikkien hallinnonalojen resurssiohjausmuotojen selkeyttämisessä. Esitykseen kytkeytynee kohtuullinen toive: valtion tulisi saada edes tietää mihin jakamiaan valtionosuuksia käytetään.

Harkimon työryhmän raportti pärjää ihan hyvin 2000-luvun työryhmäraporttien kirjossa. Silti mieleen hiipii epäilys, että sekin elää vain seuraavan työryhmän perustamiseen asti. Ehkä pitäisi uskoa valtioneuvoston tulevaisuusselontekoa (2013): ”Tarvitaan vähemmän strategioita, mutta niiden, joita tehdään, tulee olla merkittävämpiä.”

 

teijo.pyykkonen(at) lts.fi

Harkimon työryhmän raportti: Valtion roolin ja ohjauskeinojen selkeyttäminen suomalaisessa liikunta- ja urheilukulttuurissa. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:40